Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla esitettävät elokuvat Rehearsals for a Revolution, Palestine 36 ja Dua välittävät koskettavia henkilötarinoita konflikteista, joiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Rehearsals for a Revolution kertoo Iranin vallankumouksen muuttamista ihmiskohtaloista, Palestine 36 vuodesta, jolloin kaikki muuttui Palestiinalle, ja Dua arjen jatkumisen merkityksestä Kosovon sodan keskellä.

Iranin kukistetut kapinat säilyvät perheen kaitafilmeillä

Rehearsals for a Revolution (Pegah Ahangarani, 2026) 

Ilona Kuusi

Cannesin elokuvajuhlien parhaan dokumenttielokuvan palkinnon vuonna 2026 voittanut Rehearsals for a Revolution käy ohjaajan oman perhearkiston kautta läpi neljä vuosikymmentä Iranin poliittista historiaa. Pegah Ahangaranin esseetyylinen esikoisdokumentti alkaa ohjaajan isästä, jonka elämän paras päivä oli Iranin vuoden 1979 vallankumous, ja päättyy Ahangaranin vastasyntyneeseen, autuaan tietämättömään tyttäreen Lilyyn. Väliin mahtuu ainakin neljä vallankumouksen harjoitusta, jotka kaikki päättyvät samalla tavalla.

Elokuva on jaettu viiteen lukuun, joista kukin on omistettu yhdelle ohjaajan läheiselle: isälle, kirjallisuudenopettajalle, Rashid-sedälle, ystävälle Amirille ja tyttärelle Lilylle. Vaikuttava dokumenttiaineisto yhdistelee perheen kaitafilmejä, valokuvia ja ääninauhoja julkiseen videomateriaaliin, uutisarkistoihin, tilastoihin ja jopa animaatioelokuvien katkelmiin. Tilastot ja tekstit lukujen lopussa sitovat henkilökohtaiset kohtalot osaksi kansakunnan poliittista historiaa.

Isälle ja sedälle omistetut luvut kuvaavat poliittista toivoa – ja sen kuihtumista. Ennen vallankumousta isä, Jamshid Ahangarani, kuvasi shaahin vastaisia lyhytelokuvia ystävänsä Davoodin kanssa. Usko vallankumoukseen kuitenkin murenee uuden hallituksen epäinhimillisyyden kuluttamana, ja imaamin kuva perheen Nowruz-pöydällä vaihtuu teloitetun Davoodin kuvaan. Ahangaranin nuoruuden naiivi usko Iranin ja Irakin sodan oikeutukseen haihtuu vasta hänen löydettyään isänsä piilotetun kirjeen.

Rashid-sedän luku kulkee presidentti Mohammad Khatamin vaalivoiton euforiasta heinäkuun 1999 opiskelija-asuntolan iskuun, jossa journalismia opiskellut Rashid pahoinpideltiin ja vietiin 40 yöksi eristysselliin, ja lopulta hänen itsemurhaansa saman vuoden syyskuussa. Isoäiti otti Rashidin kuvat pois seiniltä. Jäljelle jäi vain perhearkiston ääninauha, jolla sedän ääni kertoo, että vielä jonain päivänä Iranista tulee oikeusvaltio.

Terävin luku on Ahangaranin ihailemasta kirjallisuudenopettajasta, Shermin Sarrafista. Nuori Ahangarani vei kouluun tämän kotijuhlissa otetut kuvat, joissa opettaja esiintyi ilman huntua. Sarraf erotettiin ”liian länsimaisen makunsa” vuoksi ja hän päätyi maanpakoon. Tämän jälkeen syyllisyyden riivaama Ahangarani kieltäytyi menemästä kouluun. Hänen äitinsä, ohjaaja Manijeh Hekmat, kysyi: “Haluatko aloittaa vallankumouksen?” Ahangaranista tuli näyttelijä – ja hänen uransa aloittanut elokuva kertoi tytöstä, joka ei halunnut mennä kouluun. Vasta dokumentti antaaäidin kysymykseen vastauksen: aiemmin valtion todisteena kansalaistaan vastaan toimineet kuvat ovat siinä todiste valtiota itseään vastaan.

Amir-ystävälle omistettu luku vie vuoteen 2009, jolloin Ahangarani kuvasi Vihreän liikkeen mielenosoituksia Teheranin vallankumousaukiolla huivin sisään piilotetulla kameralla. Liike vaati äänten uudelleenlaskentaa vaaleissa, joiden voittajaksi oli julistettu Mahmoud Ahmadinejad vastaehdokkaansa Mir-Hossein Mousavin sijaan. Kun tämäkin vaatimus tukahdutettiin väkivalloin, moni Amirin kaltainen nuori iranilainen lähti maasta. Ahangarani katsoo samaa kuvamateriaalia 16 vuotta myöhemmin etsien vastausta siihen, miksi Amir lähti eikä koskaan palannut.

Viimeisessä luvussa Ahangarani kääntää kameran itseensä. Luku käsittelee joulukuussa 2025 alkaneita Iranin hallinnon vastaisia mielenosoituksia, joiden tukahduttamisesta tammikuussa 2026 tuli ihmisoikeusjärjestöjen mukaan maan historian suurin mielenosoittajiin kohdistunut joukkosurma. Maanpaossa oleva Ahangarani selaa editointiohjelmansa aikajanalta videoita kuolleista ja pohtii, hyvittääkö surullisen musiikin liittäminen niiden taustalle hänen poissaolonsa. Vastausta ei anneta. Iranin hallinto katkaisi maan internetyhteydet 8. tammikuuta 2026. Katkon aikana tavallisten kansalaisten itse kuvaama materiaali on usein jäänyt ainoaksi todisteeksi tapahtumista, ja siksi myös YK:n riippumaton tutkintakomissio kerää vastaavaa aineistoa mahdollisia tulevia oikeudenkäyntejä varten. 

Mielenosoitusten jälkeen helmikuussa 2026 alkanut Yhdysvaltain ja Israelin sota Irania vastaan saapuu elokuvaan räjähdyksinä ja pölypilvinä Teheranin yllä, joita Ahangarani seuraa Lontoosta käsin ilotulitusten rinnalla. Iskuissa surmattiin Iranin hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei, ja seuraajaksi nimitettiin maaliskuussa hänen poikansa Mojtaba. Vallankumouksen sijaan syntyi dynastia, eikä tuloksettomien vallankumousten kierrettä katkaissut ulkopuolinenkaan voima. 

Ahangaranin dokumenttielokuva on risteyskohta henkilökohtaisen ja poliittisen välillä. Kollaasimuoto ei tee lopputuloksesta pirstaleista, koska kertojaääni kannattelee palasia. Sirpaleisuus on myös osa elokuvan pääväitettä, jonka mukaan ehjää arkistoa Iranin vastarinnan lähihistoriasta ei ole – on vain osia, jotka on nyt kerätty yhteen. Niiden kerääminen on itsessään harjoitus, joka valmistaa iranilaisia esitykseen, joka on vielä tulossa. 

Vuosi, joka ei koskaan päättynyt Palestiinalle

Palestine 36 (Annemarie Jacir, 2025)

Sara Heinonen 

Annemarie Jacirin käsikirjoittama ja ohjaama Palestine 36 kuvaa vuosien 1936–1939 suurkapinan alkuvaiheita. Palestiinan viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi valittu draamaelokuva  tarjoaa historiallisesti tarkan ja voimaannuttavan kuvauksen palestiinalaisten kapinasta brittien mandaattihallintoa vastaan. Ajoittain katsominen tuntuu kivuliaan ajankohtaiselta: miehitys ja sen synnyttämät väkivallan muodot ovat läsnä nykypäivän Palestiinassa vielä yhdeksän vuosikymmenen jälkeenkin.

Tapahtumat sijoittuvat Jerusalemiin ja fiktiiviseen Al-Basman kylään, jonka esikuvana on historiallinen, brittien vuoden 1938 verilöylyn tapahtumapaikka Al-Bassa. Näyttelijäkaartissa arabielokuvan kärkinimet, kuten Hiam Abbass ja Saleh Bakri, kohtaavat länsimaiset tähdet Jeremy Ironsin ja Liam Cunninghamin. Mieleenpainuvimman suorituksen tekee kuitenkin nuori Ward Helou kylän papin poikana Karimina.

Elokuvassa korostuvat sekä kaupungin että maaseudun roolit Palestiinan vapaustaistelussa eri yhteiskuntaluokista tulevien päähenkilöiden kautta. Jerusalemissa seurataan palestiinalaiseliitin sisäisiä kiistoja, pyrkimyksiä vaikuttaa mandaattihallintoon neuvottelujen ja protestien kautta sekä sionistien yrityksiä muokata mielipideilmastoa soluttautumalla palestiinalaisiin sanomalehtiin. Maaseudulla vastustetaan sionistien maakaappauksia, joita britit edesauttoivat, sekä kärsitään siirtokuntien väkivallasta ja tuetaan kapinallisia. Jokainen kokemus ruumiillistuu eri henkilöhahmossa, joten päähenkilö on kollektiivi. Ratkaisu hylkää valtavirtaelokuvan yksilösankarin ja kertoo kansallisesta heräämisestä muodossa, joka on itsessään väite siitä, kenen tarina kapina oli. Samaa historiankirjoituksen elettä ovat elokuvan otsikoidut luvut ja kerronnan lomaan upotettu arkistofilmi.

Vastarinta näyttäytyy koko kirjossaan, arkisesta uhmasta aseelliseen taisteluun. Pienimmillään se on huumoria: kylän aasi ristittiin Lordi Balfourin mukaan. Miehittäjän vastaus vastarintaan on kollektiivinen rankaisu, ja sen taustalla olevan imperiumin logiikan eräs brittiupseeri lausuu ääneen: “koska arabi arvostaa yhteisöä enemmän kuin yksilöä, myös rangaistuksen on kohdistuttava koko yhteisöön.” Repliikissä kaikuu sama ajatus, jolle koko elokuvan kerronta myös rakentuu, yhteisö ennen yksilöä. Jacirille yhteisöllisyys on kerronnan perusta, miehittäjälle se on rankaisun väline. Koloniaalinen katse toistuu myös siinä, miten britit eksotisoivat ja esineellistävät palestiinalaisnaisia läpi elokuvan. Se konkretisoituu esimerkiksi kohtauksessa, jossa Robert Aramayon esittämä brittikapteeni hämmästelee vaikuttuneena Yasmine Al Massrin esittämän yläluokkaisen toimittajan englannin kielen taitoa.

Elokuvan mielenkiintoisimpiin kohtauksiin kuuluu piknik, jossa brittiupseerit pelaavat jalkapalloa kylän lasten kanssa juuri ennen Peelin komission raportin julkistamista. Hetken rauha ja inhimillisyys tekevät sitä seuraavasta tilanteesta sitäkin raskaamman, sillä komission jakosuositus viitoitti tietä YK:n myöhemmälle jakosuunnitelmalle. Valtiollisuuden näkökulmasta elokuva osoittaa, miten mandaattihallinto loi ne hallinnolliset ja sotilaalliset käytännöt, joukkopidätykset ja talojen polttamiset, jotka Israelin armeija sittemmin peri. Elokuvassa lyhyesti esiintyvä terroristijärjestö Irgun puolestaan muistuttaa, että myös israelilaisen poliittisen väkivallan juuret ulottuvat jo 1930-luvulle: terrori-iskuja tehneet sionistiset puolisotilaalliset järjestöt sulautettiin myöhemmin osaksi Israelin armeijaa.

Aivan kaikkea Jacirin kunnianhimo ei kanna, sillä laajan henkilögallerian hallinta ja historiallisten tapahtumien runsaus tekee kerronnasta paikoin kaavamaista. Elokuvan loppu osoittaa symbolisesti, kuinka palestiinalaisten vastarinta ja sisukkuus jatkuu nykypäivään asti. Kaiken kaikkiaan Palestine 36 on koskettava ja opettavainen näyttö siitä, että Palestiinan ja Israelin nykyhetkeä ei voi ymmärtää ymmärtämättä vuotta 1936. Britannian hajota ja hallitse -politiikan jäljet näkyvät yhä, ja elokuvan kohtaukset voisivat monin paikoin sijoittua nykypäivään, jos brittien asut korvattaisiin Israelin armeijan univormuilla. Tätä jatkumoa vasten avautuu myös elokuvan viimeinen luku, ”älä usko, että ihminen kasvaa”, jossa miehittäjä on vaihtunut, mutta miehityksen logiikka on pysynyt samana. Vastarinnan tavoin myös vallankäytön tavat periytyvät sukupolvelta toiselle.

Herkkä kuvaus arkisesta nuoruudesta sotaoloissa

Dua (Blerta Basholl, 2026)

Anna Katila

Blerta Bashollin elokuva Dua (2026) tuo jokapäiväisen elämän katsojan iholle. Vaikka elokuvassa konflikti ja sota Kosovossa muuttavat normaalin elämän raamit, nuoret elävät nuorten elämää: he oppivat koulussa, viettävät aikaa kavereiden kanssa, hölmöilevät ja testaavat rajojaan. Dua näyttää, miten ristiriidat ilon ja surun, huolettomuuden ja vastuun sekä pelon ja vastarinnan välillä mahtuvat kaikki osaksi elämää.

Elokuvan nimikkohahmo ja päähenkilö Dua on 13-vuotias tyttö, joka asuu perheensä kanssa 90-luvun lopulla Pristinassa. Dua on kosovolainen albaaninuori, jonka elämään mahtuu perhe, koulu ja kavereita. Hän kokee ulkopuolisuutta ja murrosiän epävarmuutta itsestään – kuten moni muukin teini ympäri maailmaa ennen ja nyt.

Elokuva ei selitä Kosovon sodan tapahtumia tai taustaa lukuun ottamatta muutamia välähdyksiä uutislähetyksistä. Nämä konkretisoivat sodan eskalaation osana tarinan kulkua. Elämä muuttuu rajoitetummaksi, pakenemisesta päättää yhä useampi, koulu sulkeutuu ja puute tulee osaksi elämää. Duan veli Vegim alkaa puhua Kosovon vapautusarmeijaan liittymisestä. Vanhemmat yrittävät pitää väkivallan ja politiikan kodin ulkopuolella, mutta se käy lopulta mahdottomaksi. 

Elokuvan maailmassa arkea rajoittaa kasvava pelko. Nuoret pakenevat serbipoliiseja, jotka keskeyttävät juhlat. Koulumatkalla valitaan turvallisin reitti. Silti uhka ja menetys konkretisoituvat Duankin yhteisössä. Duan kasvoilla läikähtelevä pelko kohdistuu serbeihin ja erityisesti serbimiehiin. Heidät nähdään puolisotilaallisten joukkojen jäseninä ja kannattajina, jotka tukevat Kosovon etnistä puhdistamista albaaneista. Raiskausta käytettiin laajasti sodankäynnin keinona. 

Tarve vastustaa pelkoa ajaa Duan osallistumaan judotreeneihin. Pelon suhde voiman näyttämiseen ja käyttöön järkkyy, kun Dua kostaa kokemansa vääryyden. Tästä alkava tapahtumaketju osoittaa, että teinit ovat alttiita ylilyönneille ja virhearvioille, mutta myös kantavat suurta vastuuta suhteessa ikävuosiinsa. 

Elokuvassa on omaelämänkerrallisuutta, joten Bashollilla on erityisen lämmin suhde päähenkilöhahmoonsa. Tämä näkyy empatiana kohdata ja näyttää Dua kaikkineen. Kamera kuvaa häntä läheltä, pitkissä otoksissa luoden illuusion siitä, että katsoja seuraa perheen elämää samasta tilasta ja tilanteesta käsin. Sumea tausta keskittää huomion kasvoihin, jotka peilaavat muuttuvia tunteita hämmennyksestä, vihaan ja riemuun. Katsoja ei näe tunteen lähdettä tai kokonaistilannetta, vaan ymmärtää tapahtumat kuullun perusteella, vaillinaisesti tai viiveellä.

Musiikki on suuressa osassa Duassa. Juhlissa soi musiikki, se värittää kotielämää ja koulussa rap on osa kapinahenkeä. MTV:ltä tuttu musiikki puhuttelee erityisesti 1980–90-luvun nuoria luoden yhteyden henkilöhahmoihin. Ohjaaja Basholli onkin sanonut haastattelussa, että elokuvan musiikki auttaa yleisöä kohtaamaan henkilöhahmot samanlaisina ihmisinä kuin hekin ovat, myös etnisten ja uskonnollisten jakolinjojen yli. Konkreettisemmin musiikki muistuttaa siitä, kuinka tärkeä rooli sillä voi olla nuorille tunteiden ilmaisumuotona. Instrumentaalinen äänimaisema puolestaan luo jännitteen, odotuksen ja hiljaisuuden, jotka rytmittävät tarinaa. Musiikki pirstaloittaa ymmärryksen siitä, mitä tapahtuu, ja ohjaa huomiota siihen, mitä ei sanota. 

Dua on kerännyt kansainvälistä tunnustusta: se voitti Cannesin elokuvafestivaaleilla kriitikkojen SACD-palkinnon, joka myönnetään kirjoittajille ja ohjaajille tunnustuksena erityisestä taiteellisesta visiosta, ja se on myös nimetty Kosovon Oscar-ehdokkaaksi tänä vuonna. Menestys on ansaittua, sillä Dua onnistuu kertomaan yhtä aikaa tarinan kosovolaisesta tytöstä ja universaalisti nuoruudesta vaikuttavalla herkkyydellä. 

Bashollin Dua ei ole poliittinen kannanotto Kosovon sodasta tai kuvaus albaaniuhreista. Elokuva on herkkä ja ajankohtainen tarina nuoruudesta ja ihmisyydestä. Konfliktien ja sotien varjossa eli 427 miljoonaa lasta vuoden 2024 lopussa. Vaikka pelko asuu näiden lasten ja nuorten perheissä nyt kuten kosovolaisissa kodeissa melkein 30 vuotta sitten, se kulkee nuoruuden kasvun ja kokemuksien rinnalla. Bashollin kuvaus elämästä sodan asettamissa raameissa osoittaa poliittisten tavoitteiden ja päätösten inhimilliset seuraukset.