Ilmastoresilienssistä on tullut muotisana, joka ei vaadi meitä kohtaamaan ilmastokriisiä, vaan pyytää sopeutumaan siihen. On kuitenkin hyvin mahdollista, että ilmaston lämpenemisen vaikutukset etenevät niin nopeasti, ettei tarpeeksi vahvaa resilienssiä yksinkertaisesti ole mahdollista rakentaa. Erityisesti Nepalin tulvien uhreille ilmastoresilienssi on laiha lohtu. 

Nepalilaiset tunnetaan sinnikkäänä, resilienttinä kansana. Moni muistaa Nepalin selviytyneen esimerkiksi vuoden 2015 tuhoisasta maanjäristyksestä, joka surmasi 9 000 ihmistä ja tuhosi satoja tuhansia koteja. Myös viimeisen parin vuoden aikana nepalilaiset ovat kohdanneet paljon kriisejä ja yhteiskunnallisia mullistuksia. Ennätykselliset tulvat, laajalle levinnyt korruptio ja talouden haasteet sekä lopulta vallankumoukseksi eskaloitunut Z-sukupolven protesti ravistelivat maata, kunnes kevään 2026 ylimääräiset yleisvaalit toivat mukanaan toivon muutoksesta. 

Nyt tulvat Nepalin ja Kiinan rajalla ovat vaatineet yli 1 200 kuolonuhria. Uhriluvun odotetaan yhä kasvavan, sillä yli 4 000 ihmistä on edelleen kateissa. Vesi on vienyt mukanaan kokonaisia kyliä ja luonnonkatastrofi koskettaa arviolta 90 000 ihmistä. Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskus (USGS) on vahvistanut, että tulvan aiheutti jäätikön romahtaminen. Romahtanut jäätikkö iskeytyi laakson pohjalle niin voimakkaasti, että se vastasi 5,2 magnitudin maanjäristystä. Kiina on yhdistänyt maapallon lämpenemisen tulvien syyksi. 

On jo pitkään tiedetty, että Nepalin maantieteellinen sijainti ja maaston haastavuus tekevät siitä erittäin haavoittuvaisen ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Eroosio, maanvyörymät, tulvat ja kuivuus ovat yleistyneet ja muuttuneet vakavammiksi viimeisten vuosikymmenien aikana. 

Monimutkaiseen ongelmaan on tarjottu vastaukseksi ilmastoresilienssiä, jolla tarkoitetaan ympäristön ja yhteiskuntien kykyä sopeutua ilmastokriisin aiheuttamiin häiriöihin ja muutoksiin, selviytyä niistä ja toipua niiden vaikutuksista. Myös Suomi on sitoutunut tukemaan Nepalin ilmastoresilienssin vahvistamista kehitysyhteistyössään. 

Suomen ja EU:n rahoittaman Local Adaptation to Climate Change -projektin asiantuntija Juho Haapala totesi kuitenkin osuvasti Helsingin Sanomissa: 

”Resilienssistä on tullut muotisana, mutta silläkin on rajansa, että kuinka paljon pystyy varautumaan. Miten voi varautua siihen, että yhtäkkiä tulee lähes satametrinen vesimuuri laaksosta läpi? Ei semmoiseen voi yksittäinen ihminen varautua mitenkään.”

Ilmastoresilienssiin onkin helppoa tukeutua ratkaisuna ilmastonmuutoksen edessä, sillä se ei vaadi yksilöitä tai yhteiskuntia luopumaan olemassa olevista järjestelmistä ja elintavoista. Resilienssi mittaa kykyämme selvitä ulkoisista häiriöistä ja vaatii meiltä joustavuutta, vaikean tilanteen sietämistä sekä valmiutta hypätä takaisin “normaaliin”. Tai vähintäänkin tilaan, joka lähentelee “normaalia”. Se ei vaadi meitä kohtaamaan ongelmaa vaan sopeutumaan siihen.

Kun suuri vesimassa vyöryy ihmisten kotien päälle, ilmastoresilienssi on laiha lohtu. Se ei huomioi menetettyjä perheitä, täysin tuhoutuneita elinkeinoja tai lasten ja nuorten koulutien katkeamista.

Näin valtavan kriisin edessä on varmasti tahditonta etsiä syyllisiä. Yksi asia on kuitenkin helppo todeta: Himalajan sulamisesta on vaikea syyttää nepalilaisia. Esimerkiksi vuonna 2024 Nepal tuotti 0,1 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Samaan aikaan ilmastokriisi muodostaa Nepalille erittäin konkreettisen uhan, johon sen vaikutusmahdollisuudet globaaleilla areenoilla ovat rajalliset.

Vaikka ilmastokriisi ei ole enää kaikkien huulilla samalla tavalla kuin ennen koronapandemiaa tai Ukrainan sotaa, sen eksistentiaalinen uhka luonnolle ja ihmisille ei ole kadonnut. Päinvastoin, elämme ilmastokriisin kannalta historiallisia aikoja myös Euroopassa. Tutkijoiden mukaan eurooppalaiset metsäpalot lisääntyvät tulevaisuudessa vääjäämättä, vaikka ilmastotoimia tehtäisiin. 

Himalajan jäätikön lisäksi myös eurooppalaiset jäätiköt sulavat. Kasvihuonekaasujen mittausjärjestelmiin keskittyvän tutkimusinstituutin ICOSin pääjohtajan Hannele Laineen mukaan, jos maapallon keskilämpötila nousee pysyvästi yli kahden asteen, Skandinaviassa ei todennäköisesti muutaman vuosikymmenen jälkeen ole enää lainkaan jäätiköitä. Tähän mennessä olemme kuumentaneet planeettaamme noin 1,4 asteella. Onkin hyvin mahdollista, että ilmastokriisin vaikutukset etenevät niin nopeasti, ettei riittävän vahvaa resilienssiä yksinkertaisesti ole mahdollista rakentaa.

Epämiellyttävä totuus on, että mikään määrä ilmastoresilienssiä ei ehkäise katastrofaalisia tulvia tai metsäpaloja tulevaisuudessakaan. Vain määrätietoiset ja kansainvälisesti sitovat ilmastoteot voivat tehdä niin. Toivon, että Nepalin tulvien pelastustöiden jälkeen maailma kääntää katseensa maailmanpolitiikan johtajiin. 

Kun kuivat metsät roihuavat ja tulvat vyöryvät kotiemme yli, jään pohtimaan: millainen ilmastokatastrofi kirjoitetaan historiankirjoihin käännekohtana, jolloin kansainvälinen yhteisö oikeasti sitoutui hillitsemään ilmaston lämpenemistä? Kyyninen veikkaukseni on, että sellaisen olisi vaadittava tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia, ihmishenkiä, tuhottava vielä useampien kodit ja tapahduttava joko Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa.