Euroopassa osataan enimmäkseen sanoa oikeita asioita demokratiasta, ilmastonmuutoksesta ja ihmisoikeuksista. Tosipaikan tullen teot kuitenkin jäävät usein puolitiehen ja ongelmat pyritään ulkoistamaan muualle sen sijaan, että ne pyrittäisiin ratkaisemaan. Epävarmuuden ja toivottomuuden leimaamasta ajasta ei löydetä uloskäyntiä tyhjällä puheella ja ongelmia ulkoistamalla, vaan konkreettisilla toimilla.   

Viime vuosina vallinneen ilmapiirin voi helposti tiivistää kahteen sanaan: epävarmuus ja toivottomuus. Autoritarismi nostaa rumaa päätään ympäri maailmaa, globaali varallisuus keskittyy yhä harvempien käsiin, ennennäkemättömät helleaallot konkretisoivat etenevää ilmastonmuutosta ja tekoälyn ennustetaan tekevän jo valmiiksi epävarmoista työmarkkinoista entistäkin epävakaampia. Listaa globaalin mittaluokan ongelmista voisi jatkaa loputtomiin. 

Samaan aikaan poliittisilta johtajiltamme näyttävät puuttuvan keinot ja tahto valaa kansalaisiin toivoa. Uhkakuvia luomalla on helpompi saada poliittisia pikavoittoja kuin pitkäjänteisellä tulevaisuuden rakentamisella. Myös Euroopassa mieluummin voivotellaan suureen ääneen maailmanjärjestyksen muutosta sekä lakaistaan ympäristökadon, maahanmuuton ja puolustuksen kaltaisia ongelmia maton alle sen sijaan, että ryhdyttäisiin toimiin, joilla rakennetaan turvallisempaa, kestävämpää ja toiveikkaampaa tulevaisuutta.

Juuri pitkäjänteisen globaalin yhteistyön ansiosta elämme 2020-luvulla maailmassa, joka objektiivisesti tarkasteltuna on lähes kaikilla mittareilla parempi paikka elää kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Erityisesti Euroopan unionissa on eletty viime vuosikymmenet ennennäkemättömän yltäkylläisyyden ja rauhan ajassa. Historiallisesti sotaisan ja riitaisan mantereen poikkeuksellinen rauhanprojekti jaksaa ongelmistaan huolimatta herättää edelleen toivoa. Tästä syystä esimerkiksi 1990-luvun sodista yhä toipuvat Balkanin maat ja Venäjän hyökkäykseltä puolustautuva Ukraina ovat sitoneet poliittisen tulevaisuutensa unionin tarjoamaan vakauteen ja vaurauteen. Ulkopuolelta katsoen on ehkä helpompi nähdä unionin saavutusten arvo.

Unionin sisällä mieliä varjostavat sota, työttömyys ja laahaava talouskasvu. Tuoreimman Eurobarometrin mukaan 58 % eurooppalaisista suhtautuu tulevaisuuteensa pessimistisesti ja eniten jaettu tunne on epävarmuus (44%). Toisaalta vahvana kakkosena eurooppalaisessa tunneskaalassa tulevat toivo (43%) ja luottamus (33%). Erityisesti nuoret ovat muita vastaajia toiveikkaampia ja luottavaisempia tulevaisuuden suhteen. Myös Suomessa nuoret suhtautuvat tulevaisuuteensa pääosin optimistisesti siitäkin huolimatta, että opetus- ja kulttuuriministeriön kyselyn mukaan suomalaisnuorten tulevaisuudenusko horjuu ja on pudonnut 80 prosentista 61 prosenttiin noin viidessä vuodessa. Tulevaisuudenuskon horjumisen taustalla ovat muuan muassa huoli globaaleista kriiseistä, hyvinvointivaltion muutokset sekä nuoriin kohdistuvat paineet. 

Suomalaisten suurimpia huolenaiheita ovat työttömyystilanne, sote-palveluiden riittävyys, julkisen talouden velkaantuminen, säästöt ja leikkaukset, ilmaston lämpeneminen ja Ukrainan sodan leviäminen muualle Eurooppaan. Epävarmuuden aikakaudella katseemme kääntyy sisäänpäin: miksi kiinnostua maailman ongelmista, kun murheita on omastakin takaa? Kun julkinen keskustelu pyörii työttömyyden, leikkauslistojen ja olemattoman talouskasvun ympärillä, onko ihme, että epävarmuus käy mielen päälle, emmekä jaksa kohdistaa katsettamme muualle maailmaan? 

Helpompaa on ulkoistaa ongelmat poissa silmistä, poissa mielestä -periaatteella. Elämmekin varsinaista ongelmien ulkoistamisen aikakautta: siirtolaiskeskukset siirretään kolmansiin maihin, ympäristöä kuormittava pikamuotijäte laivataan kehitysmaihin, tekoälymalleja ja sosiaalisen median algoritmeja koulutetaan halpatyövoimalla ja kriittisiä mineraaleja louhitaan hauraissa valtioissa epäinhimillisissä työoloissa ja usein lapsityövoimalla. Pitkäkestoisin ja vaikutukseltaan laajin ulkoistaminen on ilmastonmuutoksen torjumisen jättäminen tuleville sukupolville, sillä heidän saattaa olla liian myöhäistä tehdä toimia, jotka pitäisi tehdä nyt. 

Pidemmällä aikaperspektiivillä myös puolustus on ollut jo vuosikymmeniä ulkoistettu ongelma: Euroopassa moni maa on pitkälti ulkoistanut puolustuksensa Yhdysvalloille, minkä seurauksista kärsitään nyt, kun liittolaissuhdetta haastetaan ennennäkemättömällä tavalla. Puolustuksen ulkoistamisesta maksetaan korkojen kera, mikä antaa osviittaa siitä, minkälaisiin seurauksiin ongelmien ulkoistamista jatkavan Euroopan tulisi varautua kaikilla yhteiskunnan sektoreilla: voimattomuuteen, suojattomuuteen ja hajaannukseen. 

Ongelmien ulkoistaminen juontaa juurensa laajempaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden ongelmaan: Eurooppa ulkoistaa ongelmansa, koska se rikkaana ja vaikutusvaltaisena talousalueena voi tehdä niin. Näin toimiminen ei kuitenkaan ole ongelmien ratkaisemista, vaan niiden siirtämistä muiden hoidettavaksi korkojen kera. Kun globaalien ongelmien annetaan paisua ja kasautua, niiden vaikutukset tulevat olemaan entistäkin vakavampia ja vaikeampia ratkaista. 

Globaalissa mittakaavassa meillä on kuitenkin syytä myös toivoon ja optimismiin. Pitkäjänteisellä politiikalla ja kansainvälisellä yhteistyöllä esimerkiksi lapsikuolleisuus on ympäri maailman laskenut alle 10 prosenttiin, ja laskusuuntainen trendi jatkuu yhä. Myös naisten oikeuksien toteutumisessa pitkän aikavälin trendi on ollut positiiviseen suuntaan, vaikka takapakkia on viime vuosina otettu ja sukupuolten välinen tasa-arvo on edelleen monessa maassa saavuttamatta. Toivoa paremmasta antaa myös ennuste uusiutuvan energian globaalista kapasiteetista vuosille 2025–2030, joka on kaksi kertaa suurempi kuin vuosien 2019–2024 kapasiteetti. 

Yksittäiset hyvät uutiset sadan huonon uutisen joukossa tuntuvat usein kuitenkin päälleliimatuilta ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiltä. Kun maailmanpolitiikan levoton pingispeli vain kiihtyy ja valtavan mittaluokan ongelmat kasaantuvat, kansalaisten toivottomuus ja voimattomuuden tunne kasvavat. Tämä puolestaan ruokkii liberaalin demokratian rappeutumista ja jopa tarkoituksellista alasajoa, jonka seurauksena globaali demokratiakehitys on ottanut viime vuosina takapakkia.

Illiberaali aalto on harvoin kaiken silmänräpäyksessä alleen jyräävä tsunami – se on hidas, mutta vakaasti etenevä, turruttava aalto. Olemme tottuneet näkemään demokratian halventamista maissa, joissa kansanvallan perinne on nuori tai jopa olematon. Nyt aallon alle uhkaa jäädä “demokratian kehdoksi” itsensä brändännyt Yhdysvallat. Yhtä aikamme räikeimmistä demokratiaa halventavista operaatiosta johdetaan Valkoisesta talosta, jossa presidentti Donald Trump on keskittänyt valtaa itselleen autoritaaristen johtajien pelikirjoista tutuilla tavoilla. 

Demokratiakehityksenkään osalta ei kuitenkaan ole syytä vaipua epätoivoon. Esimerkiksi Unkarin tämänvuotiset vaalit osoittivat, että illiberaali kehitys on mahdollista pysäyttää laajalla, pragmaattisella koalitioiden ja yhteisten tavoitteiden rakentamisella. Toivonpilkahduksia on nähty myös muualla maailmassa: esimerkiksi Nepalissa ja Intiassa nuorten mielenosoitukset ovat haastaneet korruptiota ja autoritaarisuutta ennennäkemättömillä tavoilla. Myös Keniassa tuhannet nuoret ovat osoittaneet mieltään niin sosiaalisessa mediassa kuin kaduilla epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa politiikkaa vastaan.

Unkarin, Etelä-Aasian ja Kenian esimerkit osoittavat, että jumalallista väliintuloa on turha odottaa – demokratian voivat pelastaa vain varsinainen demos eli kansalaiset. Siksi kansalaisten alati kasvava epävarmuus ja toivottomuus ja niitä ruokkiva silmien ummistaminen globaalin mittaluokan ongelmilta ovat erityisen haitallisia demokratiakehitykselle. Tyytymättömät kansalaiset jaksavat protestoida, mutta toivonsa kokonaan menettäneet lamaantuvat helposti.   

Lamaannuksesta heräämisen merkkejä on onneksi jo ilmassa. 90 % eurooppalaisista toivoo EU-mailta enemmän yhtenäisyyttä ja on sitä mieltä, että EU:n tulisi edistää kansainvälisen lain kunnioittamista globaalisti. Lisäksi yli 70% eurooppalaisista haluaisi, että unionilla olisi enemmän työkaluja, joilla se voisi vastata globaaleihin haasteisiin. 

Näiden lukujen tulisi vakuuttaa Euroopan maiden johtajat siitä, etteivät keskinäinen nahistelu poliittisten irtopisteiden toivossa, sisäänpäin käpertyminen ja ongelmien lakaiseminen unionin rajojen ulkopuolelle ole sitä, mitä eurooppalaiset haluavat. Varsinkaan ne eivät näytä tietä ulos epävarmuuden ja toivottomuuden ajasta. 

The Ulkopolitist hälventää omalta osaltaan maailmanpolitiikan epävarmuutta. 15-vuotias verkkomediamme toimii vapaaehtoisvoimin ja rakkaudesta lajiin -periaatteella. Julkaisupolitiikkaamme eivät määrittele algoritmit tai ansaintalogiikka, vaan halu perehtyä, ymmärtää ja selittää maailmaa. Jos haluat tukea riippumatonta verkkomediaamme, voit liittyä kannatusjäseneksemme. Tuellasi varmistetaan parempi ulkopoliittinen keskustelu jatkossakin.