Haiti on ainoa maailmanhistorian tuntema valtio, joka syntyi onnistuneen orjakapinan seurauksena. Yli 200 vuotta vallankumouksen jälkeen haitilaiset taistelevat yhä vapaudestaan. Miksi Haiti ei pääse irti kahleistaan? Entä miksi lännen tulisi kantaa vastuunsa maan tilanteesta? 

Vuoden 2010 Vancouverin talviolympialaisten avajaisissa kymmenet Hollywood-julkkikset esittivät uusintaversion kappaleesta We Are The World, joka alun perin julkaistiin vuonna 1985 “Afrikan nälänhätää” varten. Tällä kertaa varoja kerättiin kuitenkin Haitin maanjäristyksen uhreille. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Haitista. Jokin aika myöhemmin katselin televisiosta Anthony Bourdainin dokumenttia samasta maasta. Dokumentissa tuotanto ostaa katuruokakojun tyhjäksi jakaakseen ruokaa maanjäristyksen uhreille, mutta nälkää näkevät ihmiset alkavat tapella ruoasta, ja tilanne muuttuu hetkessä arvaamattomaksi. 

Haitista ei useinkaan kirjoiteta länsimaisessa mediassa, ja silloin kun siitä kirjoitetaan, esiin piirtyvä kuva on enemmän tai vähemmän edellä kuvatun kaltainen. Haiti tunnetaan köyhyydestä, luonnonkatastrofeista sekä Papa ja Baby Docin diktatuureista. Mediassa ja politiikassa maasta on usein käytetty kiisteltyä termiä “romahtanut” tai “epäonnistunut valtio” – eikä täysin perusteetta. Viime vuosina Haitia on jälleen koetellut moniulotteinen kriisi, joka sai alkunsa polttoainepulasta ja presidentin salamurhasta. Maan väliaikaishallinto ei ole pystynyt järjestämään uusia vaaleja, ja pääkaupunki Port-au-Princen naapurustot ovat ajautuneet rikollisjengien hallintaan. 

Silti Haitin sosiopoliittista kontekstia ei voida typistää pelkäksi hallitsemattomaksi kriisiksi, vaan maan tilannetta tulee tarkastella globaalin maailmantalouden ja kolonialismin tuotoksena. Historiattomat kuvaukset jatkuvasta kaaoksesta eivät kannusta muuta maailmaa auttamaan Haitia tai kantamaan omaa vastuutaan maan tilanteesta. 

Vapauden hintana 21 miljardia dollaria 

Vuonna 1697 Ranska ja Espanja jakoivat Karibialla sijaitsevan Hispaniolan saaren keskenään. Saaren läntisestä puoliskosta, silloisesta Saint-Dominguesta, tuli Ranskalle äärimmäisen tuottoisa siirtomaa, jonka plantaasiorjuuteen nojaava talous kattoi parhaillaan jopa puolet Ranskan siirtomaakaupasta. Vuonna 1789 alkaneen Ranskan vallankumouksen seurauksena ajatukset vapaudesta alkoivat kuitenkin levitä Saint-Dominguen orjien keskuudessa. Haitin vallankumous alkoi vuonna 1791 ja päättyi tammikuussa 1804 läntisen pallonpuoliskon toisen itsenäisen valtion syntymiseen.

Itsenäistymisestä ei kuitenkaan tullut Haitille vapauden synonyymi. Vuonna 1825 Ranska painosti Haitin maksamaan korvauksia taloudellisista menetyksistä, joita siirtomaaisännille koitui orjien vapautumisesta. Plantaasiorjuuden sijaan maa pakotettiin velkaorjuuteen, joka kesti lopulta 122 vuotta, aina vuoteen 1947 asti. The New York Timesin tutkimuksen mukaan Haitin varsinaiset itsenäistymiskorvaukset nousivat nykyrahassa 560 miljoonaan Yhdysvaltain dollariin, mutta korvausten maksamiseen otettujen lainojen myötä Haiti menetti taloudestaan jopa 21 miljardia dollaria. 

Yhdysvalloille Haitin vallankumous toimi varoitusmerkkinä sen oman orjuuteen nojaavan talouden hiipivästä tuhosta, eikä se tunnustanut maan itsenäisyyttä ennen vuotta 1862. Tämänkin jälkeen Yhdysvallat piti Haitin visusti otteessaan ja vaikutti siihen taloudellisesti, aseellisesti ja poliittisesti. Maa myös esimerkiksi miehitti Haitia vuosina 1915–1934.  Miehitystä vastustaneen liikehdinnän seurauksena arviolta jopa 15 000 haitilaista kuoli, minkä lisäksi Yhdysvallat asetti voimaan pakkotyövelvollisuuden sekä runnoi läpi omia taloudellisia intressejään suojelevan perustuslain, joka muun muassa salli ulkomaalaisten omistaa maata ja turvasi näin yhdysvaltalaisten yritysten aseman.

Vuosien saatossa Yhdysvallat on jatkuvasti sekaantunut Haitin asioihin. Miehityksen jälkeen Haiti alkoi maksaa itsenäistymiskorvauksia Ranskan sijaan yhdysvaltalaisille pankeille, ja kylmän sodan aikana Yhdysvallat tuki “Papa ja Baby Docin” eli Francois Duvalierin ja hänen poikansa Jean-Clauden diktatuureja vastineeksi näiden antikommunistisesta asennoitumisestaan. Vuonna 2003 Haitin ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti Jean-Bertrand Aristide vaati itsenäistymiskorvausten vuoksi menetettyjen 21 miljardin dollarin takaisinmaksua, minkä seurauksena Yhdysvallat tuki Aristidea vastaan junailtua onnistunutta vallankaappausta vuonna 2004. 

Vuonna 2021 Yhdysvaltojen Haitin suurlähettiläs Daniel Foote erosi tehtävästään Yhdysvaltojen Haiti-politiikkaan liittyvien erimielisyyksien vuoksi. Erokirjeessään Foote totesi, että toistuvien poliittisten interventioiden seuraukset ovat olleet Haitille katastrofaalisia.

Polttoainepula ja banaanimiehen salamurha 

Presidentti Aristiden vallasta syöksemisen jälkeen Yhdysvallat teki jälleen sotilaallisen intervention Haitiin. Maahan saapui lisäksi YK:n MINUSTAH-vakauttamisoperaatio, jota paradoksaalisesti syytettiin siviileihin kohdistuneesta väkivallasta. 2000-luvun jälkipuoliskoa leimasivat Haitissa poliittisen johdon tiheä vaihtuvuus, jengiväkivallan lisääntyminen, levottomuudet, elinkustannusten nousu ja useat luonnonkatastrofit. Lopulta maan tilanne kulminoitui vuonna 2010, kun maahan iski 7,3 magnitudin maanjäristys. 

Maanjäristyksen jälkeen maan hallinto oli jatkuvasti lähes toimintakyvyttömässä tilassa. Humanitaarinen apu ei ollut riittävää, jälleenrakennus oli hidasta ja maata riivasi vuosia kestänyt koleraepidemia. Vuonna 2016 maan johtoon nousi poliittisesti kokematon ja vientibisneksensä vuoksi ‘banaanimiehenä’ tunnettu Jovenel Moïse, jonka hallintoa alettiin edeltäjiensä tavoin syyttää välittömästi korruptiosta.

Vaatimukset Moïsen erosta kasvoivat vuonna 2018, kun Venezuelan päätös katkaista öljynvienti Haitiin aiheutti vakavan polttoainepulan. Levottomuudet alkoivat levitä, ja heinäkuussa 2021 tilanne otti dramaattisen käänteen Moïsen nimittäessä pääministerikseen Ariel Henryn ilman parlamentin hyväksyntää. Kaksi päivää myöhemmin Moïse salamurhattiin. Ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, elokuussa 2021 Haitin lounaisosiin iski jälleen 7,2 magnitudin maanjäristys. 

Jengit olivat jo pidemmän aikaa hyväksikäyttäneet maan poliittista epävakautta, mutta salamurhan luoman valtatyhjiön seurauksena niiden asema vahvistui entisestään. Syksyllä 2023 alun perin toisiaan vastaan taistelleet jengit muodostivat yhtenäisen rintaman ja perustivat Viv Ansanm -nimellä tunnetun koalition. Vastareaktiona kärjistyneeseen tilanteeseen maahan saapui Kenian johtama ja YK:n tukema Multinational Security Support -poliisioperaatio (MSS), jonka tarkoituksena oli puuttua jengiväkivaltaan. 

Poliisioperaatiosta huolimatta jengit ovat sittemmin ottaneet haltuunsa jopa 90 % Port-au-Princestä. Tuhannet ihmiset ovat saaneet surmansa, sairaaloita ja poliisiasemia on tuhottu, lentoliikenne pysäytetty ja polttoaineen sekä muiden perustarvikkeiden tuonti jatkuvasti estetty. Joulukuussa 2024 yli 200 ihmistä teloitettiin ikäihmisiin kohdistetussa hyökkäyksessä.

Maa tarvitsee kipeästi vaaleja, mutta voidaanko niitä järjestää?

MSS-operaatiota johtanut Kenia toivoi kasvattavansa mainettaan rauhanvälittäjänä, mutta tulokset ovat olleet heikkoja. Syyskuussa 2025 YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti uuden Gang Suppression Force -operaation (GSF)  perustamisen MSS:n tilalle. Vaikka GSF:llä on laajempi mandaatti “neutralisoida” jengejä esimerkiksi tiedustelua hyödyntäen, asiantuntijat epäilevät, muuttuuko operaatiossa mikään muu kuin nimi. MSS onnistui mobilisoimaan vain alle puolet luvatusta poliisien määrästä ja vain kolmasosan luvatuista tarvikkeista. GSF:n myötä esimerkiksi turvallisuusjoukkojen määrää on tarkoitus kasvattaa kansainvälisin voimin. Tämä tulee viemään aikaa, eikä tehtävää todennäköisesti helpota Yhdysvaltojen poliittinen tilanne, YK:n rahoitusleikkaukset tai Euroopan huomion keskittyminen Ukrainaan ja Gazaan.

Toinen keskeinen ongelma Haitissa on poliittisen tilanteen vakauttaminen, joka on edellytys sille, että jengien hyväksikäyttämä valtatyhjiö saataisiin täytettyä ja maassa voitaisiin aloittaa niin fyysinen kuin poliittinenkin jälleenrakennus. Moïsen tilalle ilman vaaleja nostettu Henry lykkäsi vaalien järjestämistä viimeiseen asti, kunnes alkuvuodesta 2024 jengit saartoivat Port-au-Princen ja Henry jäi jumiin Keniaan. Haitin viimeiset demokraattisesti valitut senaattorit olivat jättäneet parlamentin jo vuonna 2023, ja maaliskuussa 2024 Henry lopulta erosi. 

Henryn tilalle muodostettiin väliaikainen presidenttineuvosto, jonka tarkoituksena on ollut järjestää uudet vaalit pysyvän hallituksen muodostamiseksi. Neuvoston mandaatti on päättymässä 7. helmikuuta 2026. .Haitin vaalilautakunta myönsi kuitenkin marraskuussa 2025, ettei vaalien järjestäminen helmikuuhun mennessä ole väkivallan ja rahoituksen puutteen vuoksi fyysisesti mahdollista. Uudeksi tavoitteeksi on asetettu elokuu 2026.

Lännen on autettava Haitia sen omilla ehdoilla 

Keväällä 2025 kuuntelin eräässä keskustelutilaisuudessa, kun haitilainen journalisti totesi turhautuneena, että Haitin sisältä katsottuna tuntuu hullulta edes elätellä toiveita vaaleista. Vaikka vaalit järjestettäisiin, eivät ihmiset uskaltaisi lähteä kodeistaan vaaliuurnille, kun katuja hallitsevat väkivaltaiset jengit. Lisäksi jatkuvat sähkökatkokset ja polttoainepula tekisivät vaalien sujumisesta hyvin vaikeaa. Voidaankin kysyä, mitä hyötyä olisi sellaisten vaalien järjestämisestä, joihin suurin osa kansasta ei pystyisi osallistumaan, ja joihin jengit todennäköisesti vaikuttaisivat pelkällä läsnäolollaan. 

Tilanne on siis ajautunut noidankehään: poliittisen tilanteen vakauttaminen edellyttäisi jengien valta-aseman purkamista, mutta jengien valta-aseman purkaminen puolestaan vaatisi poliittisen tilanteen vakautumista. Haitilaiset ovat kyllästyneet ulkomaisiin interventioihin ja tehottomiin YK-operaatioihin, mutta todennäköisesti maan hallinto ei pysty ratkaisemaan tätä umpikujaa yksin. 

Olisi väärin haitilaisia kohtaan vähätellä sitä, että maan tilanne on väistämättä katastrofaalinen. Myöskään maan korruptiosta syytettyä poliittista eliittiä ei tule vapauttaa velvollisuudestaan omaa kansaansa kohtaan. Silti Haitia ei voida tarkastella vain “epäonnistuneena valtiona”, eikä maan tilannetta voida typistää historiattomaan voivotteluun siitä, miten se vain jotenkin ajautuu kriisistä toiseen. Haitin tilanne on nähtävä osana sitä historiallista jatkumoa, jossa ulkovallat, etenkin Ranska ja Yhdysvallat, eivät ole koskaan antaneet Haitin onnistua. 

Haitin kroonistuneelle epävakaudelle tuskin näkyy todellista loppua ennen kuin länsi alkaa tarkastella maan tilannetta sisäpoliittisen kaaoksen sijaan sen itse luoman maailmanjärjestelmän tuotoksena. Se on kuitenkin lännelle kiusallinen prosessi, koska Haitin kautta länsi joutuisi katsomaan silmiin koko orjuuden historiaa. On ollut kätevämpää kuvata Haiti toivottomana tapauksena – maana, joka ei pysty mihinkään paitsi tuhlaamaan kehitysapua. Ja sitten on kaikki ne harmilliset luonnonkatastrofitkin. Niillehän emme voi mitään. 

Ulkopuolelta toteutettujen interventioiden sijaan Haiti tarvitsee kansainvälistä tukea yhteiskunnan sisältä nousevan, vakauteen ja vaaleihin pyrkivän tiekartan luomiseen. Ennen vaalien järjestämistä kansalaisille on luotava olosuhteet ja mahdollisuus vaikuttaa niissä. 

Mitä tukea kansainvälinen yhteisö antaakaan, on sen perustuttava ajatukseen siitä, että haitilaiset ansaitsevat rakentaa vapautta heidän omilla ehdoillaan. 200 vuotta on nimittäin pitkä aika odottaa.