Kesä 2025 syöksi Iranin syvimpään kriisiin vuosikymmeniin. Israelin ilmaiskut surmasivat vallankumouskaartin johtajia, kaupungit pimeni­vät sähkökatkoissa ja kadut täyttyivät epätoivosta. Vuosien 1979 vallankumouksen ja vuoden 1988 joukkomurhien varjot palasivat kaduille, kun hallinto vastasi kriisiin sorrolla ja pelolla. Sota paljasti järjestelmän syvät haavoittuvuudet ja pakotti Iranin pohtimaan strategiansa tulevaisuutta – ydinohjelmasta itäisiin liittolaisiin. 

Israel hyökkäsi Iraniin kesäkuussa 2025. Operaatio tuli monille yllätyksenä. Ilmaiskujen aalto kesti kaksitoista päivää ja kohdistui Iranin sotilaalliseen komentorakenteeseen, Teheraniin sekä ydinlaitoksiin. Satoja sotilaita ja siviilejä menehtyi ja maan sähköverkko sekä tietoliikenneyhteydet halvaantuivat. Hyökkäyksen taustalla oli Israelin pyrkimys estää Iranin väitetysti nopeasti edennyt ydinohjelma ja kostaa iskut, joita Iranin tukemat aseelliset ryhmät ovat tehtailleet Lähi-idässä. Iran vastasi välittömästi omilla ohjusiskuillaan israelilaisiin kohteisiin. Yhdysvaltojen välittämä tulitauko lopetti sotatoimet, jotka molemmat osapuolet julistivat voittaneensa. Tulitauko on kuitenkin edelleen hauras, ja analyytikot kuvailevat sitä pikemmin taktisena taukona kuin aitona ratkaisuna.

Tämän 12 päivän sodan jälkeen Iran käynnisti kansallisen turvallisuuden nimissä puhdistuksen ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttamiskampanjan, mikä ei ole jättänyt ketään turvaan. Sortoaalto ei rajoitu enää pelkästään poliittisiin toisinajattelijoihin tai yksittäisiin protesteihin vaan koskettaa yhteiskunnan jokaista kerrosta.

Sodan alusta lähtien Iranissa on pidätetty jo yli 20 000 ihmistä, mukaan lukien toisinajattelijoita, ihmisoikeuspuolustajia, toimittajia, somekäyttäjiä, mielenosoituksissa tapettujen omaisia ja ulkomaalaisia. Toimet ovat kohdistuneet myös afgaaneihin, balutši‑, kurdi- ja baha’i -vähemmistöihin sekä kristittyihin ja juutalaisiin. Autoja ja puhelimia ratsataan, ja viranomaiset käyttävät kuolettavaa voimaa herkin perustein. Viranomaisväkivallan uhrien joukossa on ollut myös lapsia.  

Uusi turvallisuusmentaliteetti on johtanut erikoistuomioistuinten luomiseen, joissa käsitellään vakoojien tapaukset pikavauhtia. Myös Iranin oikeuslaitokseen kytkeytyvä Mizan-uutisverkkosivusto raportoi, että oikeusneuvosto perustaa maakuntien syyttäjänvirastoihin ja tuomioistuimiin ”pikakäsittelyn” haaraosastoja käsittelemään tapaukset, jotka koskevat ”sionistisen hallinnon agentteja”. Korkein oikeusjohtaja Gholamhossein Mohseni-Ejei vihjasi julkisesti, että kuolemanrangaistusta tultaisiin soveltamaan niihin, jotka tekevät yhteistyötä Israelin kanssa. 

Iranissa pelko ei enää liiku vain ylhäältä alaspäin. Kansalaisia rohkaistaan ilmiantamaan toisiaan, mikä on tehnyt valvonnasta kokonaisvaltaista ja hajautettua. Sisäministeriön mukaan ilmiantojen määrä nousi sodan aikana 40 % johtaen tuhansiin pidätyksiin vakoilu- ja maanpetturuusepäilyistä –  osa täysin perusteetta. Useita vakoojia pidätettiin ja teloitettiin, kun he jäivät kiinni pommien ja droonien salakuljettamisesta salamurhatarkoituksiin. Ilmassa on pelkoa uusista vuoden 1988 kaltaisista joukkoteloituksista, jolloin tuhansia poliittisia vankeja teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. 

Iranin Presidentti Masoud Pezeshkian on sodan jälkeen nojannut kansallisen yhtenäisyyden retoriikkaan kriisistä selviytymisessä, mikä on maalle tyypillistä: valtiolla on näennäisesti kansan vahva tuki. Lokakuun puheessaan hän torjui snapback-pakotteet, jotka sallisivat YK:n palauttaa Iranille aiemmin asetetut sanktiot, mikäli Iranin nähdään rikkovan ydinsopimuksen ehtoja.

Pezeshkianin viesti on selvä: Iran ei taivu vaan luottaa uskoon ja omaan kansaansa. Silti hallinto menetti ainutlaatuisen tilaisuuden muuttaa kriisi aidoksi yhtenäisyydeksi. Israelin hyökkäykset herättivät hetkellistä solidaarisuutta, mutta sen sijaan että hallinto olisi vaalinut tätä yhteinäisyyden momentumia, se kiristi otettaan entisestään.

Iranin väkivaltakoneiston johtoporras on tuhoutunut

Iranin korkein johtaja Ali Khamenei on hallinnut maata vuodesta 1989. Hänelle oli karvasta huomata, kuinka 12 päivän sota paljasti maan armeijan puutteet. Iran ei pystynyt estämään Israelin iskuja eikä tekemään merkittävää vastaiskua, ja epäily soluttautujista kävi ilmeiseksi.

Iranin vallankumouskaartia sekä armeijaa on hallinnut niin kutsuttu ”sotapolvi”, joka muodostui Iranin ja Irakin sodan (1980-1988) juoksuhaudoissa. Se on kahden viime vuoden aikana lähes eliminoitu Israelin kohdennettujen ilmaiskujen ja salamurhien seurauksena. 12 päivän sodan aikana Israel viimeisteli tuhon ja pyyhki yhdessä yössä kartalta Iranin vallankumoskaartin (IRGC) ylimmän komentoketjun. Khamenei vastasi nopeasti uusilla nimityksillä, mutta kokeneiden komentajien kuolema on jättänyt turvallisuuskoneistoon aukkoja, joiden paikkaamiseen ei ole nopeita ratkaisuja. 

Khamenei on alkanut rakentamaan vauhdilla rinnakkaisia rakenteita pitääkseen vallankumoskaartin ja armeijan kenraalit tiukemmin ohjaksissaan. Hallinto perusti uuden puolustusneuvoston IRGC:n ja tiedusteluministeriön välisten aukkojen paikkaamiseksi.

Khamenein määräämissä nimityskäskyissä korostetaan puolustusvalmiuden kohottamista, Basij-liikkeen mobilisointia ja ”vallankumouksellisia” vastauksia uhkiin. Kyseessä on elin, joka on ollut vuosikymmeniä telakalla, mutta se  aktivoitiin nyt uudelleen sotatilan varalta – samanlainen neuvosto ohjasi Iranin armeijaa viimeksi Iranin ja Irakin sodan aikana. Joidenkin analyysien mukaan puolustusneuvostoa ei ole perustettu kansan tai isänmaan puolustamiseksi vaan islamilaisen tasavallan suojelemiseksi ja sen romahduksen estämiseksi. 

Sotilashierarkian mureneminen on antanut uudistusmielisille poliitikoille tilaisuuden voimistaa ääniään. Sodan jälkeen joukko merkittäviä reformisteja alkoi avoimesti vaatia kansanäänestystä maan perustuslaista. Pian yli 20 puolueen reformirintaman 11-kohtainen julkilausuma kehotti keskeyttämään vapaaehtoiseen uraanin rikastamisen, vapauttamaan poliittiset vangit sekä rajoittamaan kaartin poliittista ja taloudellista roolia. Kovalinjaiset tiedotusvälineet ovat syyttäneet heitä pettureiksi, mutta keskustelu on osoitus syvästä tyytymättömyydestä politiikkojen välillä.

Infrastruktuurin kriisi ja idän liittolaiset

Iranin johdon näkökulmasta uusi sota Israelin kanssa on vain ajan kysymys, ja siihen varaudutaan rakentamalla paitsi kriittistä infrastruktuuria myös sisäisiä ja ulkoisia liittolaisuuksia.

Iranin infrastruktuuri natisee liitoksissaan: sodan aikana Israel moukaroi tärkeitä talouden kohteita, öljykenttiä, jalostamoita, kaasulaitoksia ja sähkö- ja vesiverkkoa ja aiheutti siten laajaa tuhoa. Viimeisten 18 kuukauden aikana iranilaiset ovat kokeneet ennätysmäärän sähkökatkoja sekä vedenjakelunhäiriöitä. 

Hallitus on käynnistänyt mittavia infrastruktuurihankkeita varmistaakseen resurssit mahdollisen piirityksen varalle. Raskaan teollisuuden tarpeisiin vedetään 800 kilometrin mittainen vesiputkilinja; vireillä on myös niin kutsuttu Taleqan–Teheran -vesiprojekti. Nämä lisäävät pääkaupungin vedensaantia ja tarjoavat varajärjestelmän muun muassa patojen tuhoutumisen varalta.

Myös energiasektorilla kiire on kova: Qeshmin saarelle on valmistunut 160 megawatin höyryvoimala, ja se on jo liitetty kansalliseen verkkoon. Jäteveden hyödyntämisen ansiosta voimala säästää arviolta 400 miljoonaa kuutiometriä maakaasua vuodessa. Iranilaiset suunnittelijat pitävät tätä yhteisvoittona:se tyydyttää alueen sähkön kysynnän sekä säästää kaasua vientiin tai sodan aikaiseen kulutukseen. 

Vaikka Iran pyrkii omavaraisuuteen, joutuu kauppasaarrettu maa nojaamaan etenkin energia- ja asehankinnoissa entistä tiiviimmin itäisiin yhteistyökumppaneihinsa, Venäjään ja Kiinaan. Venäjä ja Kiina ilmaisivat tukensa Iranille 12 päivän sodan aikana ja tuomitsivat Israelin iskut. Ne eivät kuitenkaan sekaantuneet asiaan suoraan.  

Venäjä on kiirehtinyt syventämään strategista kumppanuutta: Iran neuvottelee Venäjän kanssa kaasun tuonnista ja vaihtokaupoista, mikä voisi tehdä Iranista alueellisen kaasukeskuksen. Teheran valmistautuukin aloittamaan venäläisen kaasun tuonnin Azerbaidžanin kautta. Ilmassa on myös spekulaatioita Venäjän Su-35-hävittäjien hankkimisesta. Vuotaneet venäläiset asiakirjat viittaavat 48 hävittäjän hankintaan, mutta Teheran ei ole vahvistanut kauppoja. Mikäli kaupat ovat totta, aikaisin mahdollinen toimitusajankohta olisi todennäköisesti vuosina 2026-2028.

Kiina puolestaan on Iranille taloudellinen elinehto. Peking on ostanut iranilaista öljyä pakotteista piittaamatta (tosin alennettuun hintaan), mikä on antanut Teheranille taloudellista hengitystilaa. Iran on pyrkinyt järjestelyihin, joissa vaihdettaisiin aseisiin Kiinan kanssa. Erityisesti Irania on kiinnostanut ohjukset, droonit ja ilmapuolustusjärjestelmät.

Seuraava sota horisontissa?

Iran on koostanut liittolaistensa kanssa ideologisen ja sotilaallisen ”vastarinta-akselin” Yhdysvaltoja ja Israelia vastaan, mutta akseli on nyt heikoimmillaan vuosikymmeniin. Hamas on murskattu Gazassa, Hizbollah kärsinyt merkittäviä tappioita Libanonissa ja Bashar al-Assadin hallinto on kaatunut Syyriassa. 

Vaikka Iran on sodan jäljiltä aiempaa haavoittuvampi, on se samalla entistä arvaamattomampi. Israelin ja Yhdysvaltojen koordinoimat sotilaalliset iskut eivät onnistuneet tuhoamaan Iranin hallintoa, eikä maa ole tehnyt merkittäviä myönnytyksiä ydinohjelmansa suhteen. Sen sijaan Iran on ajettu nurkkaan entistä ahtaammin, ja järjestelmän on puolustauduttava kaikilla keinoilla. 

Sodan opetukset ovat Iranin johdolle karuja. Ilman uskottavaa ilmatorjunta- ja iskukykyä se ei pysty suojelemaan elintärkeitä sotilaallisia ja teollisia kohteitaan. Sodan jälkeinen  Iran keskittyy puolustuksen vahvistamiseen, ja  paine arvioida uudelleen maan sitoutumista ydinsulkusopimukseen kasvaa: jotkut pitävät sitä esteenä valtion selviytymiselle. 

Iranin hallinto on menettänyt osan voimastaan ja uskottavuudestaan, mutta ei otetta kansasta. Vuosikymmenten pakotteet, taloudellinen kurjistuminen ja jatkuvat uhkakuvat ovat tehneet Iranista selviytymisen mallivaltion, jossa pelko on korvannut politiikan ja ideologia on vaihtunut kyyniseen realismin kieleen.

Johto on onnistunut säilyttämään kontrollin, mutta hinnalla, joka syö järjestelmän omaa perustaa: sisäistä luottamusta, teknologista kehitystä ja kansalaisten uskoa tulevaisuuteen. Israelin ja Yhdysvaltojen iskut eivät murtaneet Irania, mutta ne muokkasivat sitä: ulkoinen uhka sulki tilan uudistuksilta ja lujitti vallan hallinnolle.

Kansainvälisesti Iranin tilanne heijastaa laajempaa järjestelmän murtumaa. Israelin ja Yhdysvaltojen iskut ilman YK:n valtuutusta tai välitöntä itsepuolustusperustetta rikkovat YK:n peruskirjaa ja normalisoivat vaarallista ennakoivan itsepuolustuksen logiikkaa.

Lännessä olisi aika katsoa peiliin: kova linja ja sotilaallinen painostus eivät ole pysäyttäneet Iranin ydinohjelmaa vaan pikemmin syventäneet sen uhkakokemusta ja ajaneet maan yhä tiukemmin Venäjän ja Kiinan vaikutuspiiriin. Kun Iran kääntyy itään, länsi menettää paitsi vaikutusvaltaa myös moraalista uskottavuuttaan globaalissa etelässä. Jos Lähi-idässä todella tavoitellaan vakautta, tie kulkee diplomatian kautta.