Jaa

Kuva: Wikimedia Commons

Tapio Juntunen toimii kansainvälisen politiikan tutkijana Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. Kirjoitus pohjautuu Juntusen omassa, ulko- ja turvallisuuspoliittisia aiheita käsittelevässä blogissa Hiroshiman pommituksen vuosipäivänä julkaistuun päivitykseen.

Keskustelu ydinaseiden poliittisesta ja moraalisesta merkityksestä on voimistunut Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten 70-vuotispäivän ympärillä. Myös Suomessa ydinaseiden saama mediahuomio sekä aihepiiriä käsittelevät puheenvuorot vaikuttavat lähivuosina tasaisesti lisääntyneen (onhan aihetta käsitelty useasti myös The  Ulkopolitistin sivuilla) – ei vähiten Venäjän toimista johtuen. Riemunkiljahduksia tilanne tuskin herättää, sillä keskustelun viriäminen käy ikävästi yhteen kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden tasaiselta vaikuttavan jähmettymisen kanssa.

Populaarissa kuvastossa ydinasehaasteet on tavattu viimeisten 10–15 vuoden kuluessa yhdistää Pohjois-Korean ja Iranin kaltaisten ”erityistapausten” yhteyteen. Akateeminen ja poliittinen keskustelu ydinasepolitiikan ja ydinaseriisunnan tulevaisuudesta on kuitenkin jo tovin hakenut uutta momenttia ydinasepolitiikan yleisten kehityspiirteiden arvioinnista. Useat asiantuntijat ovat herätelleet yleisöään toisen ydinaseaikakauden sarastuksella, jota leimaa kylmän sodan kaksinapaisen kauhun tasapainoasetelman sijasta alueellisen tason varustelupaineet sekä näihin mahdollisesti liittyvät kompleksisemmat jännitteet.

Pyrin tässä tekstissä nostamaan esiin näkökulmia ja kiinnekohtia, joiden varassa väitettä toisen ydinasekauden sarastuksesta sekä sen mahdollisista seurauksista voidaan tarkastella. Kiinnitän huomioni erityisesti siihen, miten ydinaseiden poliittiselle merkitykselle annetut ennakko-oletukset ovat muuttumassa väitetyssä ”ydinasekausien” siirtymässä. Ydinasestrategisen ajattelun muutosten myötä vanha peloteoptimistien jakama viisaus ydinaseiden tasapainottavasta vaikutuksesta tulee vahvasti haastetuksi.

Peloteoptimismin perintö ja uskottavan pelotteen metsästys

Ydinasepolitiikan muutosta kriittisesti käsittelevien puheenvuorojen orastuksesta huolimatta keskustelu vaikuttaa edelleen kärsivän kylmän sodan taakasta. Ydinaseiden moraalittomuuteen vetoavan kritiikin vastapainona toimii edelleen vahvana porskuttava peloteoptimismi. Kylmän sodan kokemuksista nouseva oletus ydinaseiden tasapainottavasta vaikutuksesta – ydinaseiden toisin sanoen katsotaan alentavan tavanomaisin asein käytävän suursodan riskiä ydinaseita omistavien valtioiden (ja kenties niiden liittolaisten) välillä – vaikuttaa pinttyneen käsityksiimme ydinaseiden poliittisesta painoarvosta ja varustelupolitiikan seurauksista.

Ydinasepelotteen vaikutuksiin optimistisesti suhtautuvat tutkijat, kuten ydinaseiden hallitun leviämisen tasapainottavilla vaikutuksilla 1980-luvulla huomiota herättänyt Kenneth Waltz, ovat sittemmin tulleet monesta suunnasta haastetuiksi. Optimisteille suunnatun kritiikin kärjet ovat kohdistuneet esimerkiksi ydinturvallisuuteen liittyviin haavoittuvaisuuksiin (esimerkiksi Kenneth Waltzin kanssa aiheesta debatoinut Scott Sagan vetosi ydinturvallisuuskysymyksiin sekä sotilasorganisaatioiden toimintakulttuuriin) sekä ydinaseiden käytön moraalittomuuden osoittamiseen.

Ydinaseiden suhde matalamman intensiteetin konflikteihin sekä sotiin on suurvaltalähtöisessä ja suursodan uhkaan kiinnittyvässä akateemisessa ja päivänpoliittisessa keskustelussa jäänyt kuitenkin usein toissijaiseksi kysymykseksi. Kuten Robert Rauchhaus on todennut, ovat pelotekriitikot kiinnittäneet yllättävän vähän huomiota juuri peloteoptimistien kenties keskeisimmän premissin haastamiseen: lisäävätkö ydinaseet vakautta, ja jos lisäävät, niin missä olosuhteissa?

Astutaan kuitenkin hetkeksi poliittisen psykologian puolelle. Uskottavan pelotteen ylläpitäminen vaati uskottavalta vaikuttavaa näyttöä siitä, että ydinaseita oltaisiin myös äärimmäisessä tilanteessa valmiita käyttämään. Ydinaseiden käyttämättömyyden periaatteen vahvistuminen viimeistään Korean sodasta 1950-luvulta eteenpäin tuotti jatkuvia strategisia, poliittisia, teknisiä sekä erityisesti psykologisia haasteita tämän uskottavuuden ylläpitämiselle. Psykologisesti ajatellen ydinasepelotteen keskiössä ei niinkään ollut järkähtämätön usko ja valmius ydinaseiden käyttöön kaikilla mahdollisilla eskalaation asteilla kuin vastapuolen vakuuttaminen ydinaseiskun mahdollisuudesta. Esimerkiksi presidentti Richard Nixon oli 1970-luvun taitteessa todennut (s. 17–18) lähimmille neuvonantajilleen, ettei Yhdysvallat tulisi missään olosuhteissa käyttämään taktisia ydinaseita Euroopassa. Neuvostoliitolle tietysti pyrittiin välittämään jokseenkin vastakkaista signaalia.

Ydinasemuskelin pullistelulla oli keskeinen rooli Henry Kissingerin hahmottaman ”psykologisen vallan tasapainon” ylläpitämisessä. Tähän liittyy esimerkiksi Nixonin elokuussa 1969 käynnistämä mittava operaatio ydinasevalmiuden nostamiseksi. Yhdysvallat pyrki vaikuttamaan operaatiollaan Neuvostoliiton Pohjois-Vietnamille antamaan tukeen signaloimalla valmiuttaan eskaloida konflikti ydinasekynnyksen yli. Tuloksettomaksi jäänyt operaatio oli sovellus Nixonin ”hullun miehen teoriasta”, jossa ydinasepelotteen uskottavuuden katsottiin kietoutuvan mielikuvaan kovapintaisesta ja kriisitilanteissa impulsiivisesti käyttäytyvästä johtajasta.

Näin eteemme avautuu yksi ydinasepelotteen paradokseista: ydinaseiden vakauttavan vaikutuksen voi tulkita palautuvan ymmärrykseen siitä, ettei poliittinen päätöksenteko itse asiassa olekaan täysin vakaalla pohjalla, näin Robert Jervisin klassista ajatusta hieman mukaillen. (Analogisuutta Venäjän hiljattain toteuttamiin suoriin uhkauksiin sekä sen ydinasedoktriinin muutoksiin on vaikea olla huomaamatta.)

Suo siellä, vetelä täällä

Ydinasepelotteen uskottavuus vaatii siis sofistikoituneiden teknologioiden sekä oppirakennelmien lisäksi myös jonkinlaista psykologista uskon hyppyä. Ydinaseoptimistit ovat tästä huolimatta (tai Jervisin tapauksessa juuri tästä johtuen) vakuuttuneita pelotteen uskottavuuden eteen tehdyn työn tarkoituksenmukaisuudesta. On myös totta, että ydinasevaltioiden välisiltä suursodilta – joskaan ei aseellisilta konflikteilta ja sodilta – on vältytty. Lisäksi ydinasepelotteen varaan rakennettu sotilaallinen pidäke osoittautui esimerkiksi Yhdysvalloille Eurooppaan sijoitettuja massiivisia joukko-osastoja edullisemmaksi ratkaisuksi liittolaisten turvallisuuden takaamiseksi kylmän sodan aikana.

Ydinaserauhan hypoteesia (ydinaseet vähentävät sodan todennäköisyyttä) koetelleet kvantitatiiviset analyysit vaikuttaisivat kuitenkin tarjoavan pelotekriitikoille vakuuttavan vipuvarren. Esimerkiksi Raucchausin tekemä analyysi antaa tukea niin sanotulle tasapaino-epätasapaino -paradoksille: vaikka ydinaseet nähtävästi heikentävätkin ydinasevaltioiden välisen suursodan todennäköisyyttä, vaikuttaa samalla niiden käymien matalamman intensiteetin konfliktien, sijaissotien sekä muiden selkkausten todennäköisyys kasvavan. Rauchhausin tuloksia tarkentavan ja täydentävän Bellin ja Millerin analyysin mukaan ydinaseita omistavien ja ydinaseettomien valtioiden välisessä konfliktiherkkyydessä ei ole tilastollisesti merkittävää eroa.

Tulokset eivät helpota peloteoptimistien ja ydinaseiden leviämiseen tyynesti suhtautuvien asemaa. Bellin ja Millerin tulokset vaikuttaisivat toisaalta haastavan myös olettaman, jonka mukaan ydinaseiden omistus lisäisi matalamman intensiteetin konflikteihin johtavaa käytöstä ydinasevaltojen välillä (huom. tulosten mukaan ei myöskään vähennä). Lopulta on mainittava, että Raucchausin analyysin mukaan selkkaukset, joiden osapuolena on kahden sijasta yksi ydinasevaltio, kehittyvät muita selkkauksia todennäköisemmin sotilaallisiksi konflikteiksi, kun taas Bellin ja Millerin kertoimet vaikuttaisivat osoittavan, että ydinasevaltiot ovat ydinaseettomia valtioita herkempiä osallistumaan täysin uusien konfliktiasetelmien syntymiseen.

Sotien, konfliktien ja ei-aseellisten selkkausten syttymisen sekä ydinaseiden omistamisen välille vedettyjen korrelaatiokertoimien tarkastelu jättää kuitenkin paljon avoimia kysymyksiä. Sotaa ja rauhaa koskevat päätökset nivoutuvat aina historialliseen kontekstiin, jota päätöksentekijät tulkitsevat poliittisten uskomusjärjestelmiensä ohjaamana, hallinnonalojen tavoitteita sovitellen sekä valtioiden strategisen ja ulkopoliittisen kulttuurin asettamissa reunaehdoissa.

Lisäksi ydinaseiden omistamisen sekä konfliktipotentiaalin suhteita kvantitatiivisesti tarkasteleva empiirinen tutkimus vaikuttaa tukeutuvan piilopremissiin, jossa ydinaseiden hankkimista pidetään eräänlaisena patenttiratkaisuna valtioiden turvallisuusongelmiin. Waltizilainen ajatus minipelotekykyyn perustuvan ydinaseproliferaation vakauttavista vaikutuksista vaikuttaa sortuvan vastaavanlaiseen ”eksistentialistiseen” vinoumaan, kuten Viping Narang on alueellisten valtojen ydinasestrategioiden muodostumista hahmottavassa teoksessaan osuvasti kuvaillut.

Alueellisten ydinasevarustelupaineiden dynamiikka

Narang rakentaa teoksessaan uuden, alueellisten valtojen ydinasestrategian valintaan sekä tätä kautta ydinasepelotteen uskottavuuteen vaikuttavia tekijöitä hahmottava teorian, joka on siivottu kylmän sodan perinnöstä ja eksistentialistisesta vinoumasta. Mitä peloteoptimismiin tulee, on Narangin johtopäätös selvä: ydinaseiden omistaminen ei vielä sinänsä takaa uskottavaa pelotetta tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan. Pelotevaikutuksen tehoa tarkastellessa tulee Narangin mukaan huomioida ydinasestrategian luonteen sekä alueellisen turvallisuusdynamiikan yhteisvaikutus. Näin Narang hylkää myös yksioikoisen ”ydinasealarmismin”, jossa jokaista ydinaseiden hankintapäätöstä tarkastellaan lähtökohtaisesti seurauksiltaan epävakauttavana, poliittisesta kontekstistaan irrotettuna ratkaisuna.

Valtion ulkoisesta turvallisuusympäristöstä tekemien tulkintojen lisäksi ydinasestrategian muotoon vaikuttavat valtion strategisen kulttuurin erityispiirteet ja käytettävissä olevat resurssit. Narangin tutkimustulokset vihjaavat, että alueelliset ydinasevaltiot suosinevat jatkossa minipelotteen (strategiana toisen iskun kyvyn varmistamiseen pyrkivä kosto-oppi, ”assured retaliation”) sijasta asymmetrisen eskalaation opiksi kutsuttua strategiaa, jossa ydinaseiden ensikäytön mahdollisuus varataan myös tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan.

Asymmetrisen eskalaation oppi vaikuttaisi (teorian mukaan) vetoavan erityisesti sellaisten asemansa haavoittuvaiseksi kokevien alueellisten valtioiden pirtaan, joilla ei ole mahdollisuutta tukeutua voimakkaamman valtion suojeluun, sekä valtioille, joiden strategisessa kulttuurissa sotilailla on keskimääräistä itsenäisempi asema sotilas-siviilisuhteita tarkastellessa. Asymmetrisen eskalaation oppi on samalla virhetulkinnoille altis sekä ylläpidon suhteen kallein ydinasestrategia. Pelotteen uskottavuus kun vaatii eräänlaista käyttövaltuuksien delegoinnin kautta tapahtuvaa ”hullun miehen teorian” sovellusta; joustava ensikäyttö kun on mahdollista vain, jos (taktisten) ydinaseiden komento- ja hallintajärjestelmiä siirretään lähemmäs ydinasevoimien operationaalista tasoa. Samalla ydinaseiden käytön varoaika, etenkin alueellisessa kontekstissa, pienenee entisestään.

Asiaa voi – ja tulee – tarkastella myös normatiiviselta kannalta. Sodankäynnin luonteen muutos ja tähän yhdistetty rauhan ja konfliktin rajojen häilyvyys – olkoonkin, että muodikas hybridipuhe uhkaa upota lähes kaiken sisälleen kattavaan analyyttiseen suohon – vaikuttaa vain lisäävän ydinaseiden ensikäytön opista seuraavia riskikertoimia. Myös tilanne, jossa kaksi tai useampi valtio päättäisivät tukeutua asymmetrisen eskalaation oppiin samalla alueella, tarjoaa vakavalta vaikuttavan ajatusleikin, johon Narang ei empiirisen aineiston puuttuessa ryhdy: eliminoisivatko ydinaseiden ensikäytön opit toisensa vai lisäisikö tietoisuus omien joukkojen ensikäytön uhan alla olemisesta virhearvioiden riskejä entisestään?

Peloteoptimismista alueellisten jännitteiden hillitsemiseen

Edellä esitetystä voi tehdä kaksi karkeaa johtopäätöstä: Ensinnäkin ydinaseen hankkiminen ei ole autuaaksi tekevä ratkaisu, jos ei automaattisesti maailmanpaloakaan sytyttävä päätös. Ydinaseiden omistaminen voi jopa lisätä matalamman intensiteetin konflikteihin ja sijaissotiin osallistumisen todennäköisyyttä. Toisen iskukyvyn takaavalla minimipelotteella puolestaan vaikuttaa olevan vähemmän konflikteja hillitsevää vaikutusta, kun yleisesti oletetaan, vaikka se samalla onkin vähiten jännitteitä lisäävä ydinasestrategian muoto.

Toisekseen, vaikka asymmetrisen eskalaation oppiin perustuva ydinasepelote vaikuttaakin toistaiseksi tehokkaimmalta pidäkkeeltä tavanomaisin asein toteutettavia hyökkäyksiä vastaan, voidaan esittää, että sen alueellinen leviäminen ”äärimmilleen vietynä peloteratkaisuna” lisäisi virhetulkinnoista aiheutuvien eskalaatiokierteiden sekä tästä seuraavien katastrofien mahdollisuuksia. Nämä argumentit ovat merkittäviä haasteita yksioikoiselle, kylmän sodan vuosilta periytyneelle peloteoptimismille. Rapakon takaa onkin kantautunut avauksia, joiden mukaan mahdollinen vastaus ydinaseiden alueellisen merkityksen kasvuun olisi entistä selvempi sitoutuminen ydinaseiden käytöstä pidättäytymiseen – jopa tilanteissa, joissa Yhdysvaltojen tai sen liittolaisten sotavoimia vastaan hyökättäisiin rajoitetuin ydinaseiskuin.

Peloteoptimismin kulmikkaimpien versioiden hylkäämisestä huolimatta voimme hahmottaa syitä sille, miksi ydinaseiden leviäminen tai niiden olemassaolo ei tulisi olla huolenaiheistamme keskeisimpiä. Onhan esimerkiksi esitetty, että suurvaltojen globaali huomio kohdistuu tulevaisuudessa hajautuneiden, tilattomilta ja hahmottomilta vaikuttavien talous- ja resurssivirtojen hallintaan. Ydinaseet vaikuttavat tässä kamppailussa kömpelöiltä välineiltä. Kamppailu keskinäisriippuvaisuuksien kallistumista vaikuttaisi suosivan taloudellisen vaikuttamisen ohella maailmanlaajuisen iskukyvyn takaavien ”konventionaalisten” täsmäaseiden (joilla on yhteys myös ydinaseriisuntaan) sekä robotiikasta ja automatisaatiosta ammentavien uuden sukupolven aselajien kehittämistä (jotka sisältävät myös koko joukon eettisiä ongelmia).

Toisaalta, kun katse käännetään globaalien virtojen katveeseen, alueelliselle tasolle, nousevat ydinaseproliferaation potentiaalisesti epävakauttavat vaikutukset selvemmin esiin. Viimeisten vuosien kuluessa olemme saaneet huomata, kuinka ydinaseiden pelotevoimaan on entistä röyhkeämmin tukeuduttu myös Euroopassa. Kankeasti etenevä ydinaseriisunta lisännee entisestään kansalaisjärjestöjen sekä ydinaseettomuuteen sitoutuneiden valtioiden painetta ydinasevaltioita kohtaan. Samalla ydinasevaltioiden virittelemät ydinaseiden modernisaatio-ohjelmat ja ydinasevaltion statukseen edelleen yhdistettävä prestiisiarvo viittaavat siihen, että ydinaseiden varaan lasketaan vielä paljon – ja valitettavasti ilmeisen pitkään. Edellä esitettyjä tutkimustuloksia vasten voimme kuitenkin hahmottaa, kuinka tärkeää kansainvälisen yhteisön on jatkossakin panostaa alueellisen tason ennaltaehkäisevään ydinaseriisuntapolitiikkaan sekä poliittisia jännitteitä vähentäviin diplomaattisiin ponnistuksiin.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa