Jaa

Emanuel Leutzen vuoden 1851 maalaus "Washington Crossing the Delaware". Kuva: Wikimedia Commons

Emanuel Leutzen vuoden 1851 maalaus ”Washington Crossing the Delaware”. Kuva: Wikimedia Commons

Yhdysvaltain suhteellisen globaalin aseman lasku, ja ”muiden nousu” on ollut varsinkin populäärien kansainvälisen politiikan tulevaisuutta käsittelevien kirjojen iskulause. Yhdysvaltain ”yksinapaisen hetken” nähdään olevan päättymässä ja olemme jo kenties siirtyneen ”jälkiamerikkalaiseen” tai ”ei kenenkään maailmaan”.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö Amerikan yhdysvallat olisi lähitulevaisuudessa edelleen merkittävin valtiotoimija Telluksen temmellyskentällä. Se on sotilaallisen voiman näkökulmasta edelleen ylivoimainen ja halutessaan kykenee projisoimaan voimaansa maailman joka kolkkaan. Maan pehmeän vallan määrästä muut vain unelmoivat. Se myös rakentaa aktiivisesti uusia kauppasopimuksia niin Euroopan kuin Tyynenmeren suunnalla. Venäjän aggressiivisemmaksi muuttuneen ulkopolitiikan myötä se on myös pakotettu olemaan mukana Euroopan turvallisuuskuvioissa.

Tänä vuonna amerikkalaiset valitsevat uuden presidentin väistyvän Barack Obaman tilalle, ja Valkoisen talon uuden asukkaan ote ulkopolitiikkaan voi olla erilainen kuin vuonna 2009 aloittaneella Obamalla. Ajankohta onkin otollinen pienelle ajatusharjoitteelle siitä, minkälaista ulkopolitiikkaa harjoittava Yhdysvallat olisi Suomen nykyisten etunäkökohtien kannalta otollinen. Pohdinnalle on tarvetta, sillä Suomessa, entistä pitkän linjan diplomaattia Jaakko Laajavaa lainaten, ei oikein ymmärretä Yhdysvaltain roolia kansainvälisen järjestelmän ylläpitäjänä.

Virikkeitä asiakysymyksen pohdintaan antaa viime vuonna ilmestynyt Ian Bremmerin teos Superpower, jossa hän hahmottaa kolme mahdollista roolia Yhdysvalloille. Suomalaisessakin lehdistössä vastikään noteerattu Bremmer jakaa oletuksen Yhdysvaltain suhteellisen aseman laskusta. Bremmerin näkemyksen mukaan aseman muuttuminen pakottaa sen tilanteeseen, jossa se joutuu tarkemmin ajattelemaan, mihin se nykyisessä tilanteessa kykenee vaikuttamaan. Bremmer on tosin sitä mieltä, että Yhdysvallat ei itsessään ole laskusuunnassa; muut toimijat ovat vaan vahvistuneet.

Aluksi on sanottava, että kirja ei lukeudu kansainvälisen politiikan merkkiteoksiin. Se ei anna järkeviä käsitteellisiä välineitä ymmärtää Yhdysvaltain ulkoista toimintaa ainakaan pitkällä aikavälillä, eikä se ole millään tavalla sidottu maassa käytävään ulkopoliittiseen keskusteluun tai keskustelijoihin. Kirja onkin raa’an yksinkertaistava, ja siinä USA seisoo eräänlaisessa tabula rasa -tilanteessa, jossa sillä on mahdollisuus valita kansainvälinen asemansa. Kirjan keskeinen argumentti on se, että Bremmer näkee Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeisen ulkopolitiikan olleen epäkoherenttia ja täynnä huonoja valintoja. Tästä kirjoittajan mukaan päästään eroon, kunhan Washington vaan päättäisi, millainen toimija se haluaa olla ja minkälaista vastuuta se haluaa kantaa. Valinnan tekeminen ja sen artikuloiminen muille valtiotoimijoille onkin Bremmerin jännähkön näkemyksen mukaan tuottava koherentimpaa ulkopolitiikkaa.

Kolme Amerikkaa

Jätetään kirjan yleisesittely ja kritiikki sikseen ja siirrytään tarkastelemaan, jokseenkin pintapuolisesti, Bremmerin hahmottamia malleja.

Bremmerin ensimmäinen vaihtoehto on ”itsenäinen Amerikka”. Kirjoittaja on tarkka painottaessaan, että itsenäisyys ei tarkoita isolationismia, vaan malli ennemminkin suosittelee maan ulkoisten vastuiden merkittävää vähentämistä ja tämän myötä vapautuvien resurssien ohjaamista muun muassa kotimaan turvallisuuteen, infrastruktuuriin ja koulutukseen. Mallissa suhtaudutaan skeptisesti vapaakauppaan, ja NATO on lähestulkoon hyödytön rahareikä, jossa amerikkalaiset veronmaksajat joutuvat maksamaan lähes tuntemattomille maille antamistaan turvatakuista. Yhdysvallat voidaan tässä mallissa nähdä poikkeuksellisena valtiona, mutta tätä erityisyyttä se säteilee parhaiten pitämällä liittovaltio hyvässä kuosissa.

Toinen vaihtoehto, jonka nimi viittaa Michael Lewisin kirjaan, on nimeltään ”Moneyball-Amerikka”. Kyseisessä Bremmerin mallissa keskeistä on, että maan ulkopolitiikan tulisi olla sen etunäkökohtia tarkasti laskelmoivaa. Moneyball-ulkopolitiikka olisi aktiivisempaa kuin itsenäisen Amerikan, ja tietyissä periaatteissa se tulee varsin lähelle realismiin pohjautuvaa ulkopolitiikkaa. Yhdysvaltain tuleekin käyttää monipuolisen työkalupakkinsa kaikkia välineitä. Koska liittolaisia tarvitaan, NATO on oikeanlaisella taakanjaolla hyvä järjestö. Maan tulisi myös edelleen nähdä sanktiot käyttökelpoisena välineenä, mutta sen on oltava valmis myös neuvottelemaan. Energia on myöskin ase, jota Yhdysvaltain pitäisi tulevaisuudessa käyttää, ja TPP:n kaltaiset kauppapoliittiset aloitteet ovat lisäksi kannatettavia. Moneyball-politiikka lähtee siitä oletuksesta, että Yhdysvalloissa ei ole mitään erityislaatuista. Se nyt sattuu vaan olemaan maailman voimakkain valtio.

Kolmas malli kantaa nimeä ”korvaamaton Amerikka”, jonka ulkopolitiikka on hyvin arvopohjaista, ja arvoja on pyrittävä institutionalisoimaan. Koska jerkkua löytyy, sitä on myös käytettävä. Ensisijainen väline intressien edistämiseen onkin sotilaallinen voima. Korvaamattoman Amerikan pitää turvata demokratian etenemistä globaalisti, koska demokratiat ovat vakaita ja parhaimpia liittolaisia. Täten esimerkiksi Ukrainan rinnalla on seistävä vankkumattomasti. Korvaamattoman Amerikan politiikka on erittäin strategista, ja Euroopassa strategian kulmakivet olisivat NATO ja TTIP. Tärkein kolkka Yhdysvalloille on kuitenkin Aasia, josta kumpuaa merkittävin ulkopoliittinen haaste: Kiina.

Bremmer itse tukee hieman yllättäen ensimmäistä mallia (pois lukien vapaakauppaskeptisyys) johtuen pitkälti siitä, että Yhdysvaltain julkinen mielipide tukee niin vahvasti vähempien vastuiden ulkopolitiikkaa. Hän tosin näkee kahdessa muussakin mallissa hyviä piirteitä.

Hybridimalli sopisi Suomelle

The Ulkopolitistissa on jo aiemmin argumentoitu, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisiä intressejä on, Yhdysvaltain vahvalla myötävaikutuksella syntyneen, sääntöpohjaisen järjestelmän säilyttäminen niin Euroopassa kuin globaalisti. Suomi myös joutuu tulevaisuudessa ylläpitämään puolustuskykyä pahan päivän varalle. Tämä tehtävä vaikeutuisi huomattavasti ilman aktiivista Ameriikan-setää. Yhdysvallat on Suomen tärkeimpiä kahdenkeskisiä kumppaneita puolustusyhteistyössä, ja sen läsnäolo ja resurssit ovat aivan keskeisessä asemassa Euroopan sotilaallisen turvallisuuden näkökulmasta. Toisin sanoen Suomi nauttii aktiivisen Yhdysvaltojen tarjoamista hedelmistä.

Käytännössä Bremmerin ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaisi merkittävää muutosta Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeiseen ”engagement-politiikkaan”, jota administraatio toisensa jälkeen on, toki erilaisilla painotuksilla, harjoittanut. Muutos tällä saralla ei varsinaisesti tarkoittaisi karkkipäivää eurooppalaisille demokratioille. Nykyinen maailmanaika ei tarvitse yhtään lisää institutionaalista epävarmuutta, jota Yhdysvaltojen vetäytyminen kieltämättä aiheuttaisi. Moskovassa ei tosin olla välttämättä tätä mieltä. Nurkkakuntainen Yhdysvallat ei kuitenkaan ole Suomen etu.

Itsenäisen Amerikan malli ei kuitenkaan näytä järin todennäköiseltä. USA jatkanee aktiivista sitoutumistaan, ja kyse onkin oikeastaan vain siitä, millä tavalla se tapahtuu. Nykyisten potentiaalisten presidenttikandidaattien keskuudessa vetäytymisen ääniä ei ole juuri kuulunut. Hillary Clinton ja republikaanien establishment-ehdokkaat, kuten Marco Rubio, ovat aktiivisen, Obamaa haukkamaisemman ulkopolitiikan kannalla. Erityisesti republikaanien kannoissa heijastuu puolueen nykyiselle ulkopolitiikan valtavirralle tyypillinen ”vaistomainen militarismi”. Eri laidoilla taas Bernie Sanders, joka ei juuri ole ulkopolitiikkaa kampanjassaan painottanut, mennee pesunkestävästä demokraattikyyhkystä, joka haluaa vaikuttaa ensisijaisesti diplomatian keinoin. Donald Trump nousee joukosta ainoana ehdokkaana, joka näyttää kannattavan vastuiden vähentämistä ainakin jollain tasolla. Ehdokkaiden kannoista ei voida tosin vetää suuria johtopäätöksiä tulevasta. George W. Bushin presidenttikaudesta ei pitänyt tulla ulkopoliittisesti merkittävä, eikä ulkopolitiikka ollut hänen kampanjassaan etusijalla. Kuten tiedämme, fortuna päätti toisin.

Suomelle otollisin Yhdysvallat olisi jonkinlainen kahden viimeisen mallin hybridi, jossa Yhdysvallat jaksaisi vaalia sääntöpohjaista järjestelmää maltilla mutta toisaalta päättäväisyydellä. Kyyniset suurvaltavaihtokaupat, jotka voivat olla realistisen Moneyball-mallin sivutuote, eivät ole Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle erityisen toivottavia. Lähes yhtä ongelmallista on se, jos käsitys korvaamattomuudesta muuttuisi käsitykseksi kaikkivoipaisuudesta. Unilateraalit politiikkaratkaisut, yksinkertaisten mallien tarjoaminen kompleksisiin ongelmiin ja muut omnipotenssin tunteen mahdolliset sivutuotteet sekä ylilyönnit tuskin muodostaisivat hyvää pohjaa onnistuneelle ulkopolitiikalle. Pahimmassa tapauksessa, kuten Irakin sodan yhteydessä, Euroopan ja Yhdysvaltojen välille repeää jälleen kuilu, jota ei tällaisessa jännittyneessä kansainvälisessä tilanteessa soisi tapahtuvan.

Tällä hetkellä päättäväisyyttä tarvitaan suhteessa Venäjään, ja harva harmittelee, että Yhdysvallat käyttää sotilaallista voimaansa Islamilaista valtiota vastaan Irakissa sekä Syyriassa. Itämeren alueen vakauden kannalta on tärkeää, että USA takaa Naton pelotteen uskottavuuden alueella. Merkittävää olisi myös se, että Yhdysvallat olisi halukas työskentelmään myös kumppanimaiden kanssa, sillä Suomi sekä Ruotsi yhä enenevässä määrin tarvitsevat toimivaa kahdenvälistä puolustusyhteistyötä Washingtonin kanssa. Tästä näkökulmasta korvaamaton Yhdysvallat on Euroopalle hyvä malli.

Toisaalta Suomen näkökulmasta on hyvä, että Yhdysvaltain liipaisinsormi ei ole turhan herkkä, ja sotilaalliseen toimintaan pitää turvautua vasta, kun muut tiet on kuljettu loppuun. Samalla on toivottavaa, että Yhdysvallat hakee aktiivisella diplomatialla ratkaisuja Ukrainan ja Syyrian sodan kaltaisiin kriiseihin ja ajaa vapaata kauppaa sekä vie energiaa. Myöskään se, että Yhdysvallat tarvittaessa vaikka pienellä kepillä yrittää kehottaa Eurooppaa kantamaan lisää vastuuta, ei ole välttämättä huono asia. Moneyballissa on siis myös puolensa.

Palataan aivan lopuksi vielä Bremmerin teokseen. Se nimittäin sisältää mielenkiintoisen ristiriidan. Superpower toisaalta maalaa ihan uskottavasti kuvaa maailmasta, jossa Yhdysvaltojen vaikutusvalta on laskussa. Samalla se kuitenkin asettaa Yhdysvallat tilanteeseen, jossa se voisi ikään kuin valita oman asemansa ja vastuunsa. Tällainen valintamahdollisuus edellyttäisi merkittävää rakenteellista valta-asemaa, jota sillä ei suhteellisen heikentymisen myötä pitäisi enää olla. Todennäköisesti maailman riento sekä jatkuvuuden voimat ajavat sitä edelleen aktiivisen vaikuttamisen politiikkaan, mistä indikoivat myös presidenttiehdokkaiden kannat. Tämä on Suomen edun mukaista, mikäli politiikka pysyy ylläasetetuissa raameissa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa