Jaa

French soldiers patrol near the Eiffel Tower in Paris as part of the highest level of "Vigipirate" security plan after a shooting at the Paris offices of Charlie Hebdo

Kaksi viikkoa sitten Pariisia vavisuttaneet terrori-iskut herättivät suuren reaktion niin ranskalaisten keskuudessa kuin kansainvälisestikin. Iskut satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen sekä juutalaiseen ruokakauppaan johtivat keskusteluun muun muassa sananvapaudesta sekä uskonnon roolista yhteiskunnassa. Myös tässä blogissa on otettu kantaa iskuihin liputtamalla sananvapauden ja pelottomuuden puolesta. Keskustelu vaikeista aiheista on varsin tervetullutta ja tarpeellista, mutta toisinaan puheenvuorot voivat myös aiheuttaa hallaa vapauden ja yhteisymmärryksen kaltaisille tavoitteille – eritoten, kun keskustelua ohjaa pelko tai viha.

Osa reaktioista iskuihin on ollut huolestuttavia, kuten esimerkiksi ehdotukset laajentaa huomattavasti viranomaisten verkkourkintaoikeuksia, tai suorastaan naurettavia, kuten näkemykset, joiden mukaan kaikki maailman ”musulmaanit” ovat vastuussa Pariisin iskuista. Onkin syytä tarkastella lähemmin sitä, miten pelko ja viha ohjailevat politiikkaa eurooppalaisissa yhteiskunnissa Pariisin terrori-iskujen kaltaisten kauheuksien jälkeen. Tässä kirjoituksessa asiaa lähestytään yhden yhteisen nimittäjän, nimittäin poikkeavuuden, kautta. Voi ajatella, että poikkeustilat kuten hätätilanteet vievät politiikkaa epäliberaalimpaan suuntaan. Toisaalta on myös mahdollista, että tietyt ihmiset, kuten muslimit tai maahanmuuttajat, kuvataan normaalista ”poikkeavina”, mikä on omiaan syventämään keskinäistä pelkoa ja epäluuloa.

Poikkeustilaa ja sen omintakeista politiikkaa (engl. state of exception) ohjailee koettu tai todellinen sisäinen tai ulkoinen uhka – kuten terrorismi tai sota. Poikkeustilalla ei tässä tarkoiteta ensisijaisesti sodan- tai kriisinaikaisia poikkeustilalakeja, vaan enemmänkin asteittaista hivuttautumista pois periaatteista, jotka ”normaalitilassa” toimisivat politiikan ohjenuorina tai reunaehtoina. Poikkeustila voidaan siis ymmärtää valtion esittämänä perusteluna toimille, joita tavallisesti pidettäisiin epähyväksyttävinä. Näitä toimia ovat kansalaisvapauksien sekä perusoikeuksien kaventaminen, kuten vaikkapa kokoontumis- tai sananvapauden, sekä yksityisyydensuojan rajoittaminen. Vakavimmissa tapauksissa vapauksien ja oikeuksien rajoitettaminen voi tarkoittaa laittomia, kansalaisiin kohdistuvia vangitsemisia, teloituksia tai kidutusta.

Yksi kuuluisimmista – ja kiistellyimmistä – poikkeustilan politiikan teoreetikoista on saksalainen Carl Schmitt, jonka poliittinen ajattelu on miehen natsitaustoista huolimatta noussut voimakkaasti esille viimeisten vuosikymmenten aikana. Schmittin teoriat ovat löytäneet erityistä resonanssia ”terrorisminvastaisen sodan” tulkitsijoiden parissa. Hänen mukaansa suvereenilla valtiovallalla on poikkeustilassa oikeus toimia ilman minkäänlaisia laillisia rajoitteita, mutta myös yksinoikeus päättää, milloin poikkeustila vallitsee. Poikkeustilaa värittää myös vallan siirtäminen toimeenpanoelimille, pois lainsäätäjiltä ja tuomiovallalta (ks. vallan kolmijako-oppi). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eritoten valtiojohto sekä turvallisuudesta vastaavat viranomaiset, kuten puolustus-, poliisi- ja sisäasiainhallinto, saavat enemmän valtaa käyttöönsä parlamentaarikkojen sekä oikeusistuimien kustannuksella. On kuitenkin mainittava, että Schmittin varsin epäliberaalia politiikan mallia – johon kuuluu olennaisesti myös ajatus ystävistä ja vihollista politiikkaa määrittelevinä tekijöinä – käytetään nykyisin pääasiassa politiikan selittämiseen, ei sen oikeuttamiseen.

Pariisin terrori-iskuja seuranneessa julkisessa keskustelussa sekä viranomaisten toimissa voikin havaita osittain yllä kuvatun kaltaisia piirteitä: terrorismi kuvataan sellaisena uhkatekijänä, jonka torjumiseksi tarvitaan poikkeuksellisia menetelmiä sekä vapauksien venyttämistä. Ranskassa jalkautettiin kaduille 10 000 sotilasta turvallisuuden takaamiseksi, sekä julkistettiin suunnitelma, jonka puitteissa luotaisiin 2700 uutta työpaikkaa turvallisuusalalla ja lisättäisiin vastaterrorismiin käytettäviä menoja 736 miljoonalla eurolla. Britanniassa pääministeri David Cameron puolestaan on vaatinut lakiuudistuksia, jotka rajoittaisivat yksityisyydensuojaa verkossa. Sisäministeri Theresa May puolestaan on peräänkuuluttanut parlamentissa käsittelyssä olevan vastaterrorismilainsäädännön hyväksymistä ensi tilassa. Voimakkaassa vastatuulessa ollut, ”urkintalaiksi” dubattu viestintälain uudistus on myös saanut uutta pontta iskujen vuoksi. Myös Suomessa on vaadittu laajennettuja verkkovalvontaoikeuksia puolustushallinnolle ja suojelupoliisille – tätä ehdottanut Puolustusministeriön työryhmä tosin perustettiin jo tammikuussa 2014.

Vielä syksyllä vaikutti siltä, että Yhdysvalloissa ja Euroopassa politiikka oli matkalla toiseen suuntaan: vapauksien rajoittamista vastaan ja turvallisuusviranomaisten poikkeustoimia vastaan. Erityisesti Yhdysvaltain senaatin julkaisema tiivistelmä CIA:ta voimakkaasti kritisoivasta raportista herätti jälleen paljon keskustelua viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneesta kidutuksesta, salakuuntelusta, sekä salaisista vangitsemisista. Toki voisi toivoa, että maailma olisi siirtymässä hitaasti takaisin kohti normaalitilaa siitä poikkeustilasta, joka on tullut osaksi jokapäiväistä elämää syyskuun 11. päivän iskuista lähtien. Tällä hetkellä esimerkiksi vierastaistelijoiden palaaminen Syyriasta, Daeshin eli Isiksen muodostama uhka, sekä uskonnollinen radikalisoituminen Euroopassa vaikuttavat kuitenkin ohjaavan politiikkaa syvemmälle poikkeustilaan. Vaikka Pariisin iskuilla ei suoranaista Syyria-yhteyttä ollutkaan, muistuttavat iskut siitä tuhoisasta potentiaalista, mikä voi konkretisoitua myös vierastaistelijoiden palatessa.

Pariisin terrori-iskujen kaltaiset tapahtumat myös syventävät epäluuloa ja rasismia yhteiskuntien sisällä. Voikin väittää, että Islam ja muslimit kuvataan länsimaissa poikkeutena normaalista, sekä toiseutena, jota on syytä pelätä, ei ymmärtää. Islamia on luonnehdittu muun muassa ”väkivaltaiseksi uskonnoksi”, ”tuhoisaksi voimaksi maailmassa”, ”epäsoveltuvaksi demokratian kanssa”, sekä syyksi Lähi-idän ”kaaokseen”. Tämänkaltaisten näkemysten esittäjät usein unohtavat mainita, mikä esimerkiksi kolonialismin rooli alueen kehityksessä on ollut. Viisaampaa olisikin tutkia islamia kuten mitä tahansa muuta uskontoa: ilmiönä, joka on yhtä monimuotoinen kuin sen kannattajatkin. Pelko islamia kohtaan johtuukin monesti silkasta tietämättömyydestä: oikeistolaisella Fox News -uutiskanavalla eräs kommentaattori esimerkiksi väitti, että Britannian Birminghamissa ”vallitsee sharia-laki” ja että viranomaisilla ei ole asiaa kaupunkiin (video katsottavissa täällä). Kanava joutui myöhemmin pyytämään anteeksi ”terrorismiasiantuntijan” esittämiä kommentteja. Xenofobia ja rasismi myös johtavat vääristyneisiin uskomuksiin ”erilaisten” ihmisten todellisesta määrästä. Eurooppalaisissa kyselyissä vastaajat arvioivat muslimiväestön koon poikkeuksetta moninkertaisesti todellisuutta suuremmaksi

Ajattelemalla terrori-uhkaa poikkeustilan politiikan kautta on mahdollista huomata, ettei politiikka ole ennaltamäärättyä. Poikkeustila -retoriikkaan toki kuuluu ajatus siitä, että vapauksien rajoittaminen turvallisuuden takaamiseksi on väistämätöntä ja ehdottoman välttämätöntä. Voi kuitenkin miettiä onko osittain rasististen uhkakuvien luominen ja ylläpitäminen oikein tai edes turvallisuutta lisäävää. Radikalisoituminen on monimutkainen eikä aina kovin hyvin ymmärretty prosessi, mutta asiantuntijat usein liittävät sen vieraantumiseen ympäröivästä yhteiskunnassa. Tämän vuoksi on myös huolestuttavaa, jos iskuihin vastataan poikkeustoimilla ja mielikuvilla. jotka ovat omiaan lisäämään yhteisöjen välistä ymmärrystä. Pelko on luonnollista, mutta sitä tulisi vastustaa. Pelko ja poikkeustila eivät nimittäin tee yhteiskunnasta turvallisempaa tai oikeudenmukaisempaa – ne ainoastaan sysäävät yhteiskunnan jäsenet kauemmaksi toisistaan.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa