Paul Scharren viime vuonna julkaistu Army of None -tietokirja on lukusuosituksia kerännyt katsaus autonomisten asejärjestelmien kasvavaan rooliin sodankäynnissä. Järjestelmien taustalla olevan teknologian esittelyn lisäksi teoksessa tuodaan esille niihin liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä: tulisiko koneille antaa enemmän valtaa päätöksissä sotilaallisen etulyöntiaseman saavuttamiseksi? Turvallisuuspolitiikkaan ja kansainväliseen sääntelyyn liittyvät keskustelut nivoutuvat teoksessa yhteen moraalifilosofisiin kysymyksiin ihmisyyden ja teknologian välisestä suhteesta sodassa.       

Vuonna 1984 valkokankaille vyöryi Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva The Terminator. Schwarzeneggerin esittämä armoton ja lähes pysäyttämätön ihmiseltä näyttävä tappajakone Terminaattori – ja alkuperäisen elokuvan lukuisat jatko-osat ja moninaiset kylkiäiset – ovat muuttuneet pysyväksi osaksi populaarikulttuurin mielikuvaa itsenäisistä ja älykkäistä, sodankäyntiin tarkoitetuista koneista. Yhdysvaltalainen autonomisten asejärjestelmien asiantuntija Paul Scharre hyödyntää juuri näitä mielikuvia teoksessaan Army of None, joka johdattaa lukijansa autonomisten asejärjestelmien nykytilaan, kuten länsimaiden pyrkimyksiin kehittää uusia, itsenäisiä asejärjestelmiä ja toisaalta pyrkimyksiin säädellä, milloin ja miten niitä käytetään.

Scharre tietää, mistä puhuu. Hän on entinen sotilas, joka on osallistunut niin Irakin kuin Afganistanin operaatioihin ja nähnyt taistelukentillä, miten muun muassa aseistettuja lennokkeja hyödynnetään. Lisäksi hän on osallistunut Yhdysvaltojen puolustusministeriön autonomisia asejärjestelmiä koskevien toimintasääntöjen muotoiluun. Scharrella on siis monipuoliset tiedot ja näkemystä asejärjestelmien kehitykseen. Scharre ei keskity pelkästään sodankäynnin kehittyvään teknologiaan, vaan kyse on moniulotteisesta teoksesta, jossa erilaiset näkökulmat täydentävät toisiaan. Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, jos aihe kiinnostaa edes hitusen verran. Esimerkiksi turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan painottunut War on the Rocks -sivusto on suositellut Scharren teosta viime vuodenvaihteen juhlapyhien lukemistoksi.

Scharre tarjoaa lukijoille laajan katsauksen autonomisten asejärjestelmien kehitykseen: erilaisia kehityshankkeita on meneillään ympäri maailmaa, sillä eri maiden armeijoilla on tarvetta erinäköisille aseistetuille ja aseistamattomille järjestelmille. Toisaalta esimerkiksi Venäjällä tai Kiinassa tapahtuvaan kehitystyöhön on ulkopuolisten vaikea päästä käsiksi, ja myös Scharre joutuu keskittymään läntisten kehityshankkeiden tarkasteluun. Scharre nojaa henkilöhaastatteluihin, joissa autonomisten järjestelmien kanssa tekemisissä olevat ihmiset kertovat näkemyksiään.

Yksi teoksen kiinnostavista kysymyksistä on se, mikä rooli ihmisellä on tulevaisuuden sotien päätöksenteossa. Scharren mukaan on jotensakin ilmeistä, että sodankäynti kehittyy kohti itsenäisiä asejärjestelmiä, koska etupäässä armeijoille kehitettyjen älyjärjestelmien tehtävä on häivyttää inhimilliset heikkoudet. Scharre muistuttaa, että maailmassa on jo asejärjestelmiä, jotka toimivat varsin itsenäisesti. Pisimmälle vietyjen järjestelmien pitäisi pystyä itsenäiseen päätöksentekoon sen jälkeen, kun kone on käynnistetty – ihmisen rooli rajoittuu esimerkiksi järjestelmän toimintaperiaatteiden ohjelmointiin. Ihminen on vääjäämättä hitaampi reagoimaan kuin kone, puhumattakaan inhimillisen toimintakyvyn rajoitteista, joten myös sotaan liittyviä koneita tullaan jatkossakin kehittämään.

Mikä rooli ihmisellä on tulevaisuuden sotien päätöksenteossa? Klikkaa twiitataksesi!

Entistä älykkäämpien ja itsenäisempien aseiden kehittäminen muuttaa sodankäyntiä verkostoituneemmaksi. Kyse on siitä, että eri järjestelmät ovat vuorovaikutuksessa ja toimivat enemmän tai vähemmän yhtenäisenä kokonaisuutena eivätkä vain erillisten järjestelmien ryhminä. Autonomiset järjestelmät ovat sekä fyysisiä esineitä että kyberilmiöitä. Ajatellaanpa vaikka miehittämättömiä lennokkeja, jotka ovat esimerkiksi tarkkailulennolla Syyrian yllä, mutta joita ohjataan turvallisesti Yhdysvaltojen maaperältä. Tekoälyn kehittyminen edustaa eräänlaista päätepistettä, jossa lennokki ei ole enää vain selkeästi määriteltyjä ohjeita toteuttava väline, vaan se kykenee oppimaan ja muuttamaan toimintaansa kerätyn tiedon perusteella.

Yksi teoksen johtopäätöksistä on, että autonomiset asejärjestelmät pakottavat poliitikot miettimään suhdettaan sotaan ja teknologiaan. Esimerkiksi Yhdysvallat ei kehitä tällä hetkellä maasodankäyntiin tarkoitettuja itsenäisiä asejärjestelmiä, toisin kuin vaikkapa Venäjä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Yhdysvallat voisi muuttaa kantaansa, jos sota syttyisi. Jos Yhdysvallat tulkitsee, että sen vastustaja on saamassa etulyöntiaseman uuden asejärjestelmän avulla, Yhdysvallat kehittää mitä todennäköisimmin vastakeinon. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään yhtä tehokkaan asejärjestelmän luomista, sillä Yhdysvallat ei tavoittele tasavertaista taistelua, vaan se pyrkii doktriinien mukaisesti lyömään vastustajansa taistelussa ylivoimaisesti.

Edellä kuvattu tilanne ruokkii tilannetta, jossa valtiot kehittävät jatkuvasti uusia autonomisia asejärjestelmiä. Tällä hetkellä itsenäiset aseet ovat sodankäynnin villiä länttä, ja esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia ja Venäjä vastustavat rajoituksia, koska ne haluavat varmistaa, että niillä on edellytykset teknologiseen ylivoimaan mahdollisen sodan syttyessä. Scharre vastustaa ajatusta, että tietokone päättäisi, tapetaanko ihminen vai ei. Kirjassa pohditaan, voisiko autonomisten aseiden käyttöä tai jopa kehitystyötä rajoittaa: ydinaseita on rajoitettu kansainvälisillä sopimuksilla, joten myös itsenäisten asejärjestelmien rajoittamisen pitäisi olla mahdollista, niistä kun voi kehittyä jopa ydinaseita pahempi uhka ihmiskunnalle. Scharre hahmottelee useita erilaisia toimintamalleja autonomisten aseiden käytön sääntelyyn. Kuten asian ydin oli myös The Terminatorin tarinassa, ihmiset itse päättävät, millaisia pidäkkeitä asettavat tavoilleen käydä sotaa.

Kirjassa pohditaan, voisiko autonomisten aseiden käyttöä tai jopa kehitystyötä rajoittaa Klikkaa twiitataksesi!

Army of None saa vahvan lukusuosituksen. Kirja sopii autonomisista (ase)järjestelmistä ulalla oleville ja myös aihepiiriin vihkiytyneille. Teoksen väistämättömältä tuntuva heikkous on länsimaiden korostuminen globaalin ilmiön käsittelyssä, mutta se on ymmärrettävää kirjoittajan taustan ja pääosin salassa pidettävien hankkeiden luonteen huomioon ottaen. Autonomiset asejärjestelmät ovat kaikkiaan aihe, josta jokaisen turvallisuuspolitiikasta ja sodankäynnin tulevaisuudesta kiinnostuneen on syytä pysyä kärryillä niin nyt kuin jatkossa.

Kirja sopii autonomisista (ase)järjestelmistä ulalla oleville ja myös aihepiiriin vihkiytyneille. Klikkaa twiitataksesi!