Viime viikonloppuna Pekingissä aloitti vuosittaisen täysistuntonsa maailman suurin parlamentti, Kiinan kansankongressi (National People’s Congress), ja sen rinnakkaiselin, Kiinan kansan neuvoa-antava poliittinen konferenssi (Chinese People’s Political Consultative Conference). Tämä ”kahtena kokouksena” tunnettu tapahtuma kerää yhteensä 5000 kansanedustajaa kautta maan Pekingiin kahdeksi viikoksi kumileimaamaan päätöksiä, ryypiskelemään, verkottumaan ja juoruamaan keskenään politiikan kuvioista. Kiinassa kaksoiskokous on yksi poliittisen vuoden kiinnostavimpia ja seuratuimpia tapahtumia, koska tuolloin valtion eturivin poliitikot nousevat puhujanlavalle esittelemään kuluneen vuoden saavutuksia sekä tulevia suunnitelmiaan antaen tärkeitä signaaleja salamyhkäisesti johdetun Kiinan tulevaisuudennäkymistä. Tässä artikkelissa syvennymme autoritaarisesti hallitun Kiinan “kumileimasimeksi” parjattuun parlamenttiin ja sen muuttuvaan asemaan nyky-Kiinan politiikassa.

Kiinan kansantasavallan poliittinen järjestelmä saattaa hyvin olla maailman monimutkaisin ja hankalimmin hahmotettava poliittinen kokonaisuus. Niille (kuten allekirjoittaneelle), joille pelkästään Suomen 200 kansanedustajan seuraaminen tuottaa päänvaivaa, Kiinan ”puoluevaltio” vaikuttaa suorastaan järkälemäiseltä haasteelta. Kiinassa valtion ja de facto valtaapitävän, 88 miljoonan jäsenen kommunistisen puolueen instituutiot toimivat rinnakkain sekä valtiotasolla että maakunnissa, joissa on usein enemmän asukkaita kuin keskikokoisessa eurooppalaisessa valtiossa. Tämän järjestelmän ja sen avainhenkilöt perinpohjaisesti tuntevat ”pekingologit” (tai ”zhongnanhailogit”) ovat harvinaisia jopa Kiina-asiantuntijoiden keskuudessa.

Periaatteessa Kiinan valtiollinen rakenne ei eroa suuresti tavanomaisesta länsimaisesta valtiosta. Kiinasta löytyy perustuslaki, presidentti, hallitus ministeriöineen, sekä lakeja säätävä ja hallitusta valvova parlamentti, Kiinan kansankongressi. Järjestelmä rakentui vähitellen kommunistien noustua valtaan syksyllä 1949. Tuolloin sosialistinen isoveli, Neuvostoliitto, toimi sekä neuvonantajana että innoittavana esimerkkinä, ja niinpä nyky-Kiinankin järjestelmä muistuttaa paljolti edesmennyttä Neuvostoliittoa.

Valtiotason instituutiot toistuvat alemmilla hierarkiatasoilla. Kiinan maakunnissa ja kaupungeissa on myös omat kuvernöörit ja hallitukset, sekä omat kansankongressit. ”Demokraattisen sentralismin” periaatteen mukaan ylimmän, eli valtiotason toimijat määrittelevät politiikan linjat ja alemmat tasot tottelevat. Kriittinen ero Neuvostoliittoon on, että Kiina ei ole liittovaltio: maakuntien tulee noudattaa tiukasti keskuksen ohjausta, eikä Kiinasta voi erota.

Koko valtiojärjestelmää hallinnoi pitkälti Kiinan kommunistinen puolue. Puolueella on ehdoton enemmistö kaikissa valtiollisissa elimissä, kansankongressista aina pienten kuntien kongresseihin ja siten puolueen omat elimet, kuten erilaiset puoluekomiteat, ovat valtion virallisia instituutioita huomattavasti merkittävämpiä vallankäyttäjiä. Asia voidaan yksinkertaistaa niin, että puolue suunnittelee ja käskee, valtiokoneisto suorittaa.

Demokratiaa periaatteessa

Kiinan perustuslaki julistaa kaiken vallan kansantasavallassa kuuluvan – kenellepäs muulle kuin – Kiinan kansalle. Kiinan kansaa edustaa viiden vuoden välein valittava kansankongressi, jonka edustajamäärä liikkuu 3000 edustajan molemmin puolin. Tällä hetkellä istuvassa, kahdennessatoista kansankongressissa on 2987 jäsentä. Vuonna 2013 aloittaneen kahdennentoista kansankongressin puheenjohtaja on Zhang Dejiang, kommunistisen puolueen kolmanneksi korkea-arvoisin jäsen heti presidentti Xi Jinpingin ja pääministeri Li Keqiangin jälkeen.

Todellisen parlamentin työtä hoitaakseen kokous, jossa on miltei 3000 jäsentä, on ilmiselvästi aivan liian suuri. Niinpä kansankongressin keskuudesta valitaan 150 edustajan pysyväiskomitea, joka hoitaa lainsäädäntötyötä vuosikokousten välissä ja pitää siten käsissään todellista lainsäädäntövaltaa. Valtaosa kansankongressin edustajista ei siten osallistu suoraan valtiotason politiikkaan kuin vuosittain maaliskuussa järjestettävissä täysistunnoissa, mutta seremoniallinen ja symbolinen jäsenyys Kiinan poliittisessa kermassa on ehdottoman arvokas asia jo itsessään. Lisäksi Kiinassa, jossa taloudellinen ja poliittinen valta ovat erityisen linkittyneitä, kongressin jäsenyys avaa rajattomasti taloudellisia mahdollisuuksia sekä tilaisuuksia verkottumiselle oikeiden ihmisten kanssa.

Perustuslain mukaan Kiina on monipuoluevaltio kommunistisen puolueen johdon alaisuudessa, ja niinpä kommunistisella puolueella on selkeä 2/3 enemmistö kansankongressissa. Hieman samaan tapaan kuin itäblokin sosialistisissa maissa, myös Kiinan kansankongressissa istuu kommunistisen puolueen ohessa ”yhdistyneenä rintamana” kahdeksan ”demokraattista puoluetta”, jotka ovat anakronistinen jäänne maolaisuuden ajalta. Rintamasta löytyy muiden muassa ”Kiinan demokraattinen liiga”, ”Kiinan demokratian edistämisen yhdistys” ja ”Taiwanin demokraattisen itsehallinnon liiga”. Jos ei muuta, niin ainakin kahvia ja tupakkaa varmasti palaa näiden puolueiden kokouksissa, sillä puolueet tukevat kaikissa päätöksissä varauksettomasti kommunistista puoluetta.

Kansankongressin rinnalla toimii toinenkin maolaisuuden jäänne: Kiinan kansan poliittisen konsultaation konferenssi. Se perustettiin kommunistien valtaannousun jälkeen eräänlaiseksi parlamentin esiasteeksi, jossa keskusteltaisiin laajapohjaisesti Kiinan tulevaisuudesta. Konferenssi kutsui joukkoonsa kaikenlaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia taiteilijoista, akateemikoista ja uskonnollisista johtajista lähtien tarkoituksenaan vahvistaa huteran valtion legitimiteettiä. Kansankongressi otti vuodesta 1954 virallisen parlamentin aseman, mutta 2200-jäseninen poliittisen konsultaation konferenssi kokoontuu edelleen kansankongressin rinnalla kerran vuodessa. Sen virallisena tehtävänä on nimensä mukaisesti neuvoa, ohjeistaa sekä valvoa hallitusta ilman minkäänlaista eksplisiittistä valtaa. Pitkälti symbolisesta asemastaan huolimatta organisaation puheenjohtaja Yu Zhengsheng on kommunistisen puolueen neljänneksi arvotettu johtaja.

Vaalit kiinalaiseen tapaan

Kiinassa vaaleilla valitaan suoraan vain kaikkein alimman tason, kuten kunnan tai kaupungin alueen kongressien edustajat. Alemman tason kongressit valitsevat aina seuraavaksi ylemmän tason edustajat siten, että vasta maakuntatason kongressit valitsevat varsinaisen kansankongressin edustajat. Jokainen maakunta valitsee väkilukuunsa suhteutetun määrän edustajia, ja näin Pekingiin muodostuu (ainakin teoriassa) varsin kattava läpileikkaus tämän valtavan maan alueista ja väestöstä.

Periaatteessa kansa siis valitsee edustajansa, kuten kansantasavallassa kuuluukin! Lain mukaan aluevaalien ehdokkaaksi voi hakeutua kuka tahansa 18-vuotias, jolla ei ole rikosrekisteriä, mutta tosiasiassa se ei ole erityisen hyvä idea. Itsenäisiksi ehdokkaiksi pyrkiviä ahdistellaan ja uhkaillaan monin tavoin, kuten BBC:n toimittajat saivat huomata yrittäessään tavata viime syksyn vaaleissa itsenäiseksi ehdokkaaksi asettunutta Liu Huizheniä. Kafkamaisessa videossa toimittajat törmäävät täysin suhteettoman kokoiseen turvallisuuspalvelun väen muodostamaan ihmismuuriin, joka evää heidän pääsynsä Liun luo.

Vuonna 1998 Yao Lifa onnistui selviytymään itsenäisenä ehdokkaana kotikaupunkinsa Qianjiangin kongressiin, jossa hän jopa istui koko viisivuotiskautensa loppuun saakka. Yao on tiettävästi Kiinan historian ainoa virallisten puolueiden ulkopuolelta valittu itsenäinen kongressiedustaja, eikä tällaisen anomalian ole sallittu sittemmin enää toistua. Käytännössä suorissa vaaleissa ”valittavana” ovat siten kommunistisen puolueen (tai sen apupuolueiden) nimittämät ehdokkaat, jotka käydään lähinnä hyväksymässä äänestyskopissa.

Parhaillaan istuvan kansankongressin jäsenistä vain 23 prosenttia on naisia ja 13 prosenttia edustaa Kiinan etnisiä vähemmistöjä. Myös perinteisesti arvovaltaiset työläiset ja talonpojat on ajettu ahtaalle; heitä on kongressiedustajista enää 13 prosenttia. Sen sijaan liike-elämän edustajat, ja suoranaiset superrikkaat, ovat kasvattaneet hiljalleen osuuttaan kansankongressissa: 90 rikkaimman edustajan omaisuuden keskiarvo on 1,1 miljardia Yhdysvaltain dollaria! Heidän joukostaan löytyvät muiden muassa Tencentin ja Xiaomin johtajat sekä mahdollisesti Kiinan äveriäin mies, Zong Qinghou. Kommunistista kansandemokratiaa toteutetaan nykyään uusilla pelisäännöillä, joiden vallitessa Washingtonin suo vaikuttaa melko vaatimattomalta verrattuna siihen rämeeseen, joka vartoo kuivattamistaan Pekingissä. Bloombergin selvityksen mukaan kansankongressin rahamiehet nimittäin peittoavat Yhdysvaltain senaattorit omaisuudella mitattuna selvin luvuin.

Kansandemokratian käytännöt

Paperilla ja myös seremoniallisissa menoissaan kansankongressi hallinnoi Kiinan budjettia, valitsee valtionpäämiehet ja keskustelee lakiehdotuksista. Kaikki päätökset on kuitenkin ennalta käsitelty kommunistisen puolueen johdossa, ja ne menevät kansankongressissa aina läpi. Kansankongressi on siis pitkälti kommunistisen puolueen kumileimasin ja eräänlainen massiivisen skaalan demokratian lavaste.

Seuraavan kerran kansankongressi kokoontuu valitsemaan presidentin, ministerit ja asevoimien komentajan keväällä 2018. Mutta sitä ennen kommunistinen puolue, ja tarkemmin sen korkein johto, on syksyllä 2017 järjestettävässä “kansallisessa puoluekokouksessaan” päättänyt tärkeimmät nimitykset. Näytelmä toteutui viimeksi vuodenvaihteessa 2012–2013: vuoden 2012 puoluekokouksessa kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittu Xi Jinping valittiin presidentiksi kevään 2013 kaksoiskokouksessa. Päätöstä vastusti yksi edustaja ja kolme äänesti tyhjää.

Kumileimaisuudestaan huolimatta kansankongressin painoarvo on varovaisesti kasvanut 1980-luvun uudistuksista lähtien. Kiinan ylin johto toki valitaan edelleen Saddam Hussein -tason kannatuslukemilla, mutta monet muut tärkeät nimitykset ovat saaneet kansankongressissa (autoritaaristen valtioiden standardeilla) yllättävän paljon negatiivisia ääniä. Esimerkiksi Tiananmenin aukion vuoden 1989 verilöylyn orkestroineen Li Pengin uudelleenvalinta pääministeriksi vuonna 1993 sai vastaansa jopa 11 prosenttia ei-ääniä. Eräänlainen pohjanoteeraus nähtiin vuonna 1998, kun Han Zhubinin valintaa valtionsyyttäjäksi kannatti vain 65 prosenttia kansankongressin jäsenistä – meikäläisittäin varsin vahva mandaatti, mutta kansantasavallassa ja kansandemokratiassa häpeällisen alhainen kannatusluku. Kansankongressin antama vahva epäluottamuslause vaikuttikin varmasti siihen, että Han ei jatkanut valtionsyyttäjänä ensimmäisen viisivuotiskauden jälkeen.

Myös laki- ja päätösasioissa kansankongressi kykenee ja toisinaan myös uskaltaa viestiä epäluottamuksestaan. Esimerkiksi Li Pengin suunnitelma hyvin ristiriitaisia tunteita herättäneen ”Kolmen rotkon padon” rakentamisesta meni kyllä läpi, mutta sitä vastusti 177 edustajaa ja jopa 644 kieltäytyi äänestämästä! Kansankongressi on myös oikeasti jarruttanut lakien käsittelyä: sosialismin jäänteitä oikonut omaisuuslaki herätti huomattavaa kritiikkiä erityisesti vasemmiston suunnalta, ja lakia jouduttiin pyörittämään kansankongressissa useamman kerran ennen sen lopullista läpimenoa vuonna 2007. Monissa puoluejohdon näkökulmasta vähemmän tärkeissä lakiasioissa kansankongressin annetaan nykyään myös oikeasti vaikuttaa lakien laadintaan.

Kansankongressi on epäilemättä eräänlainen demokratian irvikuva, ja ensimmäinen sen kaatama lakiehdotus odottaa yhä hetkeään. Vajavaisena ja epädemokraattisenakin instituutiona sen katsotaan kuitenkin tuovan Kiinan eri alueiden ja intressiryhmien äänet yhteen suureen keskusteluun ja Pekingin johtajien kuultaviin. Sitä ei voi siten kutsua tyylipuhtaaksi kumileimasimeksi ja kuten moni muukin asia nyky-Kiinassa, myös maan poliittinen järjestelmä huojuu sosialistisen menneisyyden ja liberaalin nykymaailman epämääräisessä välitilassa.

Kohti todellisempaa kansanvaltaa?

Kommunistisen puolueen ylivallasta huolimatta Kiinan valtiokoneistosta löytyvät valmiit instituutiot, jotka voisivat teoriassa demokratisoitua. Pieniä askelia on Maon jälkeisellä ajalla jo otettukin: vuodesta 1998 lähtien Kiinan pienimmät hallinnolliset yksiköt, maaseudun kylät, ovat saaneet järjestää suhteellisen vapaat vaalit omien kyläneuvostojensa valitsemiseksi. Tämä mikrotason demokratiakokeilu on osoittautunut toimivaksi ja tarjonnut talouskehityksessä perässä hiihtävän maaseudun väestölle väylän purkaa turhautumistaan. Uudistus on syntynyt suoranaisesta välttämättömyydestä, sillä Kiinan maaseudulla tapahtuu vuosittain satojatuhansia väkivaltaisia mielenosoituksia ja mellakoita.

Monet tutkijat ovat pohtineet, voisiko tämä kokeilu laajentua alimman tason kongresseihin, joiden kautta kansan suoraan valitsemat edustajat pääsisivät nousemaan valtiotason kansankongressiin. Vaikka puolue voisi edelleen valita valtiotason kongressiin päätyvät edustajat moniportaisen valintasysteemin kautta, olisi tämä huomattava edistysaskel verrattuna nykyisiin ”vaaleihin”, joissa käydään siunaamassa puolueen ennalta valikoimat edustajat. Ympäri Kiinaa tehtiin 2000-luvun alkuvuosina erilaisia, hyvin varovaisia kokeiluita juuri tähän suuntaan. Muutamat kunnat tai kaupunginalueet ryhtyivät valitsemaan kuvernöörejään ”puolivapain vaalein” tai ottivat esimerkiksi mielipidemittausten tuloksia huomioon edustajia valitessaan. Sittemmin tendenssi on hyytynyt, sillä ”värivallankumoukset” ja ”arabikevät” ovat hermostuttaneet puoluejohdon, eivätkä läntisten demokratioiden ongelmat populisteineen suorastaan rohkaise uusiin kokeiluihin. Nykyinen presidentti Xi on osoittanut otteillaan, että demokratiauudistuksia ei ole luvassa.

Kaikesta huolimatta kansankongressin ja poliittisen konsultaation konferenssin yhdessä järjestämät kekkerit mediaspektaakkeleineen tarjoavat tärkeän ja jokavuotisen kurkistusaukon kansantasavallan sielunelämään. Erityisen kiinnostuksen alla ovat hallituksen esittämät talouskasvutavoitteet, mutta myös budjetti ja esimerkiksi puolustusmenojen suuruus. Monet läntiset tiedotusvälineet seuraavat kaksoiskokousta tarkasti, joten jokaisen Kiinan politiikasta kiinnostuneen kannattaa seuraavien päivien aikana kääntää katseensa kohti Mahtavaa kansan salia ja virittää korvansa kumileimasimen läpsymisen taajuudelle. Alkuun pääsee hyvin esimerkiksi seuraavilla sivustoilla:

• South China Morning post on omistanut kaksoiskokoukselle oman teemasivustonsa.
• BBC raportoi yksityiskohtaisesti kaksoiskokouksen tapahtumista Kiina-sivustollaan.
• Bloombergin listaus seuraamisen arvoisista kohdista sekä Bloombergin Kiina-sivu.
• China Daily, propagandistinen lehti tarjoaa yksityiskohtaisen kiinalaisen näkökulman kokouksiin.