Lakkokeskustelua käydään historiakäsityksillä, jotka johtavat poliittiseen umpikujaan

Kirjoittajan henkilökuva
Riku Löf | 28.03.2024
Tekstiartikkelin kuva.

Tekstin toinen kirjoittaja Onni Ahvonen on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy aika- ja historiakäsityksiin mustassa radikaalissa ja anti-koloniaalisessa ajattelussa.

Keskustelu lakko- ja mielenosoitusoikeuksien kaventamisesta paljastaa valtavirtaisten historiakäsitysten ongelmat. Historia nähdään niissä sulkeutuneena ja valmiina, vaikka visiot toisenlaisista tulevaisuuksista olisivat monikriisin kurimuksessa tarpeellisempia kuin koskaan.

Poliittisia lakkoja ollaan rajoittamassa. Samaan aikaan ympäri Eurooppaa on YK:n erityisasiantuntijan mukaan meneillään järjestelmällinen ympäristöaktivismin tukahduttamiskampanja. Valtioiden voimatoimet ovat kohdistuneet myös Palestiina-tukimielenosoituksiin.

Mielenosoitusoikeuksien rajoitukset eivät kuitenkaan ole vain tyrannimaisen valtion juonia, vaan esimerkiksi Isossa-Britaniassa niillä on paikoin ollut merkittävä kansalaisten tuki. 

Aikamme ristiriidat ilmenevät siinä, että poliittisten lakkojen rajoittamista sinnikkäästi edistävä pääministeri puhuu kansainväliselle yleisölle mielellään vuodesta 1906, jolloin Suomi edistyksellisesti ”antoi äänioikeuden naisille”. Kuten niin moni muukin itsestäänselvänä pitämämme edistysaskel, äänioikeus saavutettiin oikeasti pikemminkin valtaapitävien vastusteluista huolimatta, ja se oli pitkälti vuoden 1905 suurlakon – eli poliittisen lakon – ansiota. Työväenliikkeen ja työläisnaisliikkeen luoma paine ja pelko levottomuuksien ryöpsähtämisestä taivuttivat loputkin vastaan hangoittelevat tahot yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolelle.

Myös aikamme populaarikulttuuri suoltaa tarinoita menneisyyden ihailluista kapinallisista samalla kun nykyisiä liikkeitä tukahdutetaan viranomaisten taholta ja parjataan lehdistöä myöten. Suuret poliittiset muutokset ja niiden puolesta taistelleet ihmiset kiehtovat meitä, mutta niiden koetaan kuuluvan tyystin toiseen aikaan.

Aikamme populaarikulttuuri suoltaa tarinoita menneisyyden ihailluista kapinallisista samalla kun nykyisiä liikkeitä tukahdutetaan viranomaisten taholta ja parjataan lehdistöä myöten. Klikkaa twiitataksesi!

Naisten äänioikeus oli monille mahdoton ajatus vain muutama sukupolvi sitten. Niin olivat myös esimerkiksi mustien kansalaisoikeudet Yhdysvalloissa. Periksiantamaton toiminta horjutti rasismiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä ja mahdollisti kansalaisoikeudet. Avainasemassa näiden kamppailujen tuottamissa mullistuksissa oli käsitys tulevaisuuksista avoimina ja alttiina muutoksille.

Terveisiä äärettömästä nykyisyydestä

Nykyhetken valtavirtaista ajattelua luonnehtii kyvyttömyys kuvitella vastaavia tilanteita, joissa vallitsevan järjestyksen hyväksyttävyyttä tulisi kyseenalaistaa radikaaleillakin toimilla. Historialliset kamppailut naisten äänioikeudesta tunnustetaan, mutta mitään vastaavia mullistuksia ei osata kuvitella edes nykyisessä, monikriisin riuhtomassa maailmassa. Konservatiivit eivät ole ainoita, jotka näyttävät juuttuneen ikuiseen nykyisyyteen, vaan ajatus tuntuu leijailevan laajalti myös edistyksellisinä itseään pitävien tahojen mielenmaisemassa. Paradoksaalisesti tulevaisuus näyttää samanaikaisesti epävarmalta ja siltä, että kaikki pysyy lopulta kutakuinkin ennallaan.

Työntekijöiden lakkojen lisäksi käynnissä vaikuttaisi olevan siis huomattavasti pitkäkestoisempi ”tapahtumien lakko”. Kaiken taustalla tuntuu piilevän ajatus, että suuret poliittiset mullistukset ovat takanapäin. Demokratia nähdään valmiina ja yhä useammin demokratian nimissä pyritään kaventamaan sitä tai torppaamaan pyrkimyksiä laajentaa demokratiaa.

”Väkijoukkojen (mob) valta on korvaamassa demokratian”, varoittelee brittipääministeri Rishi Sunak perustellessaan mielenosoitusoikeuksien rajoittamista demokratian suojelemisella. Todellisuudessa brittidemokratian suurin uhka eivät ole protestoivat kansanjoukot. Sunakin konservatiivipuolue on öljy-yhtiöihin kytkeytyneiden ajatushautomoiden tuella säätänyt toinen toistaan ankarampia lakeja, joiden seurauksena jo 120 hallituksen ilmastopolitiikkaa vastustanutta mielenosoittajaa istuu maan vankiloissa. YK:n erityisasiantuntija Michel Forstin mukaan sitten 1930-luvun oli ollut lähes ennenkuulumatonta, että kansalaisten rauhanomaiset protestit olisivat johtaneet vankeustuomioihin. 

Seuraavana tukahduttamisvuorossa näyttäisi olevan brittien oikeus boikotoida tavaroita ja yrityksiä, joiden nähdään harjoittavan moraalitonta toimintaa ulkomailla. Vaikka valmistelussa olevalla lailla pyritään selvästi suitsimaan Israeliin kohdistuvaa kritiikkiä, on lainsäätäjien suhtautuminen historiaan jälleen ristiriitainen. Läpi mennessään laki kieltäisi briteiltä sellaiset laajat boikotit, joilla oli merkittävä rooli Etelä-Afrikan apartheidin lakkauttamisessa. Konservatiivit ovat viemässä kansalaisilta oikeuksia protestoida historian väärälle puolelle asettumista, vaikka konservatiiviulkoministeri David Cameron on itsekin taannoin ilmaissut, että Nelson Mandelaa terroristiksi nimittänyt ja apartheid-hallintoa tukenut silloinen konservatiivipääministeri Margaret Thatcher oli historian väärällä puolella.

Uuden kynnyksellä vailla mielikuvitusta

Onko poliittisen mielikuvituksen jähmettymisen syynä se, että nykyhetken tuottaneet, paikoin radikaalitkin poliittiset kamppailut ovat vajonneet unohduksiin tai pikemminkin haudattu sinne? Vai olemmeko tehneet sovinnon historian ja demokratian kanssa tekemällä niistä museoesineitä?

Surkastuneet historiakäsityksemme lahottavat politiikan ydintä. Filosofi Teppo Eskelinen on huomauttanut, että poliittisen mielikuvituksen kuihtuessa demokratia luhistuu hallinnoksi ja parempien yhteisten tulevaisuuksien tilalle astuu yksilön haave oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Sen sijaan oravanpyörän toimintaan puuttuminen ei juolahda mieleen. Kulttuurintutkija Lauren Berlantin mukaan uusliberalismin aikaa määrittää tuntemus nykyhetken kuminauhamaisesta venymisestä. Parasta, mitä voimme toivoa, on jatkaa pyristelyämme ylitsepääsemättömässä nykyhetkessä. Haaveet ja pyrkimykset oman aseman parantamisesta nykyjärjestelmän puitteissa ovat Berlantin mukaan usein ”julmaa optimismia”, sillä niiden kautta yksilöt vain lisäävät omia sitoumuksiaan itselleen haitalliseen elämänmuotoon ja päätyvät näin takaamaan sen jatkuvuuden.

Poliittisen mielikuvituksen kuihtuessa demokratia luhistuu hallinnoksi ja parempien yhteisten tulevaisuuksien tilalle astuu yksilön haave oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikka länsimaissa ihmiset uskovat saapuneensa historian ja edistyksen päätepysäkille, katsoessaan kohti globaalia etelää he näkevät sikäläisen historian yhä ryöpsähtelevän eteenpäin. Etelän historian oletetaan seuraavan joko suoraa tai spiraalimaista rataa kohti lännen osoittamaa määränpäätä. Länsimaisten aikakäsitysten haastaminen olikin keskeinen keino, jolla esimerkiksi mustat radikaalit ajattelijat Frantz Fanon, Amílcar Cabral ja Walter Rodney pyrkivät purkamaan kolonialismia.  

Lännessä saatetaan yhä ihailla etelän edistyksellisiä uudistajia, kunhan näiden globaaleja valtasuhteita horjuttavat pyrkimykset eivät korostu liiaksi. Hiljattain Nelson Mandelan esikuvakseen nimennyt Alexander Stubb kertoi haastattelussa, että haluaisi kysyä edesmenneeltä Mandelalta, miten tämä selvisi 27 vuotta vankilassa. Stubbin Mandela tuntuu typistyvän ontoksi reliikiksi tai jonkinlaiseksi laimennetuksi versioksi itsestään, sillä ei ole mikään historiallinen sivuseikka, että marxismia sympatisoinut Mandela päätyi vankilaan johtaessaan apartheid-järjestelmää vastustavan liikkeen aseellista siipeä. Mandela oli myös Yhdysvaltain näkökulmasta ”kylmän sodan väärällä puolella” ja säilyi liittovaltion terroristien tarkkailulistalla aina vuoteen 2008 asti.

Kuten filosofi Walter Benjamin huomautti, mikä tahansa juridis-poliittinen järjestelmä perustuu väistämättä historiallisiin tekoihin, jotka määriteltiin vakaviksi rikoksiksi sitä edeltävässä oikeusjärjestelmässä. Sekä Ranskan vallankumoukselliset että apartheidia vastustanut Mandela toimivat sen aikaisiin lakeihin nähden maanpetokseen rinnastettavalla tavalla. He kieltäytyivät näkemästä historiaa sulkeutuneena, vaan tavoittelivat päättäväisesti toisenlaista maailmaa.

Myös liberaalidemokratioissa elävien länsimaalaisten, mukaan lukien suomalaisten, tulisi ymmärtää oma historiamme keskeneräisenä ja avoimena varsinkin, kun toimintamme on kiistämättömästi osoitettu koko ihmislajin ja luonnon kannalta tuhoisaksi. Yksioikoisiin edistyskertomuksiimme ei mahdu sellaista tapaa jäsennellä menneisyyttä, nykyisyyttä, tulevaisuutta ja niiden suhdetta toisiinsa, jolla käsillä olevasta hetkestä voisi saada otetta. Jotta voisimme löytää pakoreitin ulos myrskyn silmästä, meidän on uudelleenarvioitava suhdettamme aikaan ja historiapolitiikkaan.

Myös liberaalidemokratioissa elävien länsimaalaisten, mukaan lukien suomalaisten, tulisi ymmärtää oma historiamme keskeneräisenä ja avoimena varsinkin, kun toimintamme on kiistämättömästi osoitettu koko ihmislajin ja luonnon kannalta tuhoisaksi. Klikkaa twiitataksesi!

Vallitsevat poliittiset ideologiamme ovat osoittautuneet kyvyttömiksi tuottamaan lupaamiaan ratkaisuja ympäristökriisien ja muiden kriisien selvittämiseksi, ja ne turvautuvat nyt kuorruttamaan epävarmuuksia ja päivänselviä riskejä aimo annoksella toiveajattelua. Kriisien ennakoituakin nopeampi eteneminen viittaa siihen, että olemme uuden kynnyksellä. Vaimentamisen sijaan meidän tulisi kuunnella tarkkaan yhteiskunnallisten liikkeiden esittämiä kritiikkejä ja hahmotelmia siitä, miltä tuo uusi voisi näyttää.

Muokkaus 28.3.2024: ”Tekstin toinen kirjoittaja Onni Ahvonen…

Kirjoittajat: Riku Löf ja Onni Ahvonen
Editointi ja kommentointi: Tuukka Tuomasjukka ja Julius Lehtinen
Kielenhuolto: Anna Kananen