Gazan sota on roihunnut jo useita kuukausia ja vaatinut tuhansia siviiliuhreja. Väkivaltaisuudet Länsirannalla ovat myös olleet kasvussa Gazan sodan alettua. Muun muassa kansainvälinen yhteisö on ehdottanut kahden valtion mallia rauhanratkaisuksi. Kahden valtion malliin liittyy kuitenkin haasteita, jotka on syytä huomioida.

Palestiinalaisalueet eli Gaza, Länsiranta ja Itä-Jerusalem eivät teknisesti ottaen kuulu mihinkään valtioon. Näillä alueilla asuvilla palestiinalaisilla ei siten ole minkään valtion kansalaisuutta. Historiallisesti alueet ovat olleet ottomaanien vallassa ja Ison-Britannian mandaatin alla yhdessä nykyisen Israelin valtion käsittävän alueen kanssa. Tämän jälkeen ne olivat Egyptin (Gaza) ja Jordanian (Länsiranta ja Itä-Jerusalem) hallinnassa ennen kuuden päivän sodan päättymistä vuonna 1967. Sota syttyi tuolloin pitkään jatkuneiden jännitteiden ja rajakiistojen vuoksi. Sen seurauksena Israel valloitti palestiinalaisalueet muttei liittänyt niitä itseensä.

Israelilaisten juutalaisten siirtokunnat Gazassa on sittemmin lopetettu ja evakuoitu, minkä jälkeen Israel jäi saartamaan Gazaa. Länsirannalla yhä olevat juutalaisten siirtokunnat ovat aiheuttaneet tilanteen, jossa alueella asuviin juutalaisiin ja palestiinalaisiin sovelletaan eri lakeja. Kaikilla tulisi olla oikeus kansalaisuuteen ja sen myötä täysiin kansalaispoliittisiin oikeuksiin sekä yhdenvertaiseen kohteluun. Jatkuville sodille ja väkivaltaisille yhteenotoille tulisi löytää kestävän rauhan takaava ratkaisu.

Kahden valtion mallia on yritetty edistää jo vuodesta 1947

Toisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton raunioille perustettu Yhdistyneet kansakunnat (YK) tarjosi vuonna 1947 entiselle Ison-Britannian mandaatin alueelle kompromissiratkaisuna jakosuunnitelmansa mukaista kahden valtion mallia. Sen mukaan alue olisi jaettu kahdeksi itsenäiseksi valtioksi, Palestiinaksi ja Israeliksi, ja Jerusalem olisi jäänyt YK:n valvonnan alle. Tuolloin israelilaiset olisivat olleet valmiita hyväksymään YK:n ehdottaman jakolinjan ja itsenäisen palestiinalaisvaltion, mutta palestiinalaisten näkökulmasta jakosuunnitelma oli kohtuuton eivätkä he olleet valmiita hyväksymään sitä. Israel julistautui itsenäiseksi vuonna 1948, mistä seurasi Israelin itsenäisyyssodaksi kutsuttu Israelin ja eräiden arabimaiden välinen sota. Sota johti YK:n jakosuunnitelmaan verrattuna huomattavasti pienempiin palestiinalaisalueisiin, joista Egypti ja Jordania ottivat hallinnan. Palestiinalaiset kutsuvat sodan seurauksia arabiaksi Nakbaksi, katastrofiksi.

Israelilaisten kannatus kahden valtion mallia kohtaan on vuosien saatossa vaihdellut hieman henkilöstä ja puolueesta riippuen, mutta perinteisesti poliittisessa johdossa ajatukseen kahden valtion mallista on yleensä suhtauduttu kielteisesti. Tätä näkökulmaa on perinteisesti edustanut esimerkiksi Likud-puolue, jota Israelin nykyinen ja pitkäaikaisin pääministeri Benjamin Netanjahu edustaa. Oslon rauhanneuvotteluissa 1990-luvulla Israelia edustanut silloinen pääministeri, työväenpuolueen Jitzhak Rabin edisti jonkinlaiseen kahden valtion malliin tähtäävää rauhanratkaisua. Siltikin neuvottelujen tuloksina syntyneiden sopimusten sanamuotoa YK:n turvallisuusneuvoston resoluutioiden 242 (1968) ja 338 (1973) mukaisesta ”vakituisesta järjestelystä” (permanent settlement) Palestiinassa voidaan pitää epäselvänä ja tulkinnanvaraisena. Rauhanneuvotteluiden toiveikkuus haihtui ilmaan viimeistään Rabinin salamurhan, kasvaneiden levottomuuksien ja vuoden 2000 palestiinalaisten kansannousun (toinen intifada) sekä niistä seuranneiden kiristyneiden jännitteiden myötä.

Valtaväestö ei kannata kahden valtion mallia 

Tarkastellessa israelilaisten ja palestiinalaisten suhtautumista kahden valtion malliin voidaan huomata jotakin yllättävää: kansainvälisen yhteisön kannatuksesta huolimatta kahden valtion malli ei saa suurta kannatusta israelilaisen eikä palestiinalaisen valtaväestön keskuudessa. Ensinnäkin palestiinalaisen tutkimusjärjestön viime syyskuussa teettämän kyselyn perusteella palestiinalaisväestöstä vain noin kolmasosa kannattaa kahden valtion mallia. Lähes kolmasosa näyttää toivovan ratkaisua, jossa palestiinalaisalueet liitettäisiin Israelin kanssa yhdeksi valtioksi (niin sanottu yhden valtion malli). Israelilaisten näkökulmasta taas tämä olisi epäedullisempi vaihtoehto – vain noin kymmenen prosenttia israelilaisista juutalaisista kannattaa mielipidemittauksen perusteella yhden valtion mallia. Se loisi nimittäin todennäköisimmin valtioon niukan palestiinalais- ja arabienemmistön, mikä merkitsisi demokraattisessa oikeusvaltiossa loppua Israelin valtion juutalaiselle luonteelle. Sionistisesta näkökulmasta se olisi vastoin koko Israelin valtion perustamisen tarkoitusta.

Vaikkei kahden valtion kannatus ole korkeaa palestiinalaisen valtaväestön keskuudessa, palestiinalaisalueiden poliittisen hallinnon voidaan tulkita vilauttavan sille varovaista vihreää valoa. Siinä missä Länsirannan Fatah-johtoinen palestiinalaishallinto tunnustaa Israelin valtion olemassaolon, Gazassa de facto -valtaa pitävä Hamas ei tunnusta. Tätä voitaisiin äkkiseltään tulkita niin, ettei Hamasin tavoitteena siten ole kahden valtion mallin mukainen näkemys. Vaikkei Hamas ole tunnustanut Israelin valtiota tai virallisesti hyväksynyt kahden valtion mallia, se kuitenkin tunnusti vuonna 2017 hyväksyvänsä tavoitteekseen palestiinalaisvaltion, jonka rajat vastaisivat 4.6.1967 sovittuja rajoja – eli kuuden päivän sotaa edeltäneitä rajoja. Nämä rajat ovat jopa kapeammat kuin YK:n vuoden 1947 jakosuunnitelmassa ehdotetut rajat. Tällaisten rajojen voitaisiin tulkita käytännössä johtavan kahden valtion malliin. Fatah ja sitä edustava palestiinalaishallinnon presidentti Mahmoud Abbas kannattaa kahden valtion mallia.

Israelilaisen valtaväestön kahden valtion mallin kannatus oli jo heikohko (noin kolmasosan) ennen viime lokakuisia tapahtumia, jolloin Hamas hyökkäsi Israeliin. Hyökkäyksen seurauksena yli tuhat israelilaista kuoli ja yli 250 panttivankia vietiin Gazaan. Israel vastasi tähän hyökkäämällä Gazaan, jossa sota on tähän mennessä kestänyt yli neljä kuukautta ja vaatinut lähes kolmekymmentätuhatta kuolonuhria.

Israelilaisen poliittisen johdon ja Netanjahun suhtautuminen kahden valtion mallia kohtaan on ankaran kieltävä Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin ja kansainvälisen yhteisön painostuksesta huolimatta. Sen sijaan israelilaiset poliitikot ovat ehdottaneet muun muassa puskurialueen luomista Gazan rajoille israelilaisten turvallisuuden takaamiseksi tai gazalaisten siviilien ottamista pakolaisiksi Egyptiin. Egyptiläisten ja palestiinalaisten suhtautuminen jälkimmäiseen ehdotukseen ei ole myöntyvä. Sen lisäksi ongelmana on, ettei kumpikaan näistä ratkaisuista takaisi palestiinalaisille oikeutta kansalaisuuteen ja sen turvaamiin yhdenvertaisiin oikeuksiin muun valtaväestön kanssa, omaan valtioon eikä pysyvään rauhaan.

Palestiinalaishallinnon pääministeri Mohammad Shtayyeh on todennut, ettei hän usko kahden valtion mallin olevan realistinen nykyisen Israelin hallituksen aikana. Hän on kertonut olevansa kuitenkin valmis työskentelemään sellaisen hallituksen kanssa, joka kannattaisi kahden valtion mallia. Haasteena on, ettei kahden valtion mallia kannattava hallitus Israelissa luultavasti nauttisi kansan enemmistön suosiota.

Kahden valtion malliin liittyy haasteita

Edellä on esitetty, että yhtenä kahden valtion mallin haasteena on sen heikko kannatus paikallisen väestön kesken. Kahden valtion mallin toteutukseen liittyy muitakin mutkia, kuten oikeusvaltioperiaatteen ja hallinnon demokraattisuuden varmistamiseen liittyvät haasteet. Demokraattisen rauhanteorian mukaan on perinteisesti ajateltu, että demokratiat ajautuvat epätodennäköisemmin sotaan toisten demokratioiden kanssa. Tämän näkökulman valossa demokraattisuus edesauttaisi kestävää rauhaa Palestiinan ja Israelin välillä.

Palestiinalaisalueiden hallinto on pirstaloitunut, sillä Länsirannan palestiinalaishallinto ja valtaa pitävä Fatah-puolue sekä Gazassa tosiasiallista valtaa pitävä Hamas ovat toistensa kilpailijoita. Heidän erimielisyytensä ovat kärjistyneet aiemmin konfliktiksi. Muun muassa Biden on pitänyt parhaana ratkaisuna sitä, että Länsirannalla valtaa pitävän palestiinalaishallinnon tulisi ottaa Gaza hallintaansa sodan jälkeen.

Haasteena on, että palestiinalaishallinto on korruptoitunut eikä demokraattisia vaaleja ole pidetty Gazassa eikä Länsirannalla sitten 2000-luvun alun. Palestiinalaisen tutkimusjärjestön teettämän mielipidemittauksen mukaan useampi palestiinalainen pitää palestiinalaishallintoa vielä korruptoituneempana (87 %) kuin Hamasin alaisuudessa olevia instituutioita (72 %). Lisäksi yli puolet uskoo palestiinalaishallinnon olevan taakka palestiinalaisille.

Israel on tyrmännyt Bidenin ajatuksen palestiinalaishallinnon ja Fatahin vallasta Gazassa. Israelin näkökulmasta sen tulisi huolehtia palestiinalaisalueiden hallinnosta oman turvallisuutensa takaamiseksi. Biden ja Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi ovat molemmat ehdottaneet kahden valtion mallin mukaisessa järjestelyssä palestiinalaisvaltion demilitarisointia. Vaikka palestiinalaishallinnon presidentti Mahmoud Abbas ei ole hylännyt eikä hyväksynyt tätä ajatusta julkisesti, Hamas on torjunut sen. Ehdotus olisi luonnollisesti epäedullinen palestiinalaisille.

Tämän lisäksi Israelin poliittinen johto on torjunut täysin ajatuksen kahden valtion mallista Gazan sodan jälkeen. Kahden valtion malli edellyttäisi israelilaisten asukkaiden pakkoevakuointia tai -muuttoa omista kodeistaan Länsirannan siirtokunnissa sekä mahdollisilla muilla nykyisen Israelin valtion alueilla, jos rajat piirrettäisiin vuoden 1947 jakosuunnitelman mukaisesti. Israel on kuitenkin aiemmin evakuoinut onnistuneesti siirtokuntansa Gazasta. Kestävät rauhanratkaisut edellyttäisivät kompromisseja kummaltakin osapuolelta.

Kahden valtion malli lienee ”vähiten huono rauhanratkaisuvaihtoehto”

Edellä on käsitelty sitä, miksi Israel ei olisi valmis liittämään palestiinalaisalueita virallisesti itseensä niin kutsutun yhden valtion mallin mukaisesti. Lisäksi eräänä vähemmän suosiota saaneena vaihtoehtona on myös nostettu esiin kolmen valtion malli, jonka mukaan Jordania ottaisi Länsirannan ja Egypti Gazan hallintaansa samaan tapaan kuin Israelin itsenäisyyssodan ja kuuden päivän sodan välisenä aikana. Egypti tai Jordania eivät kuitenkaan ole tiettävästi osoittaneet julkisuudessa halukkuuttaan tähän, eikä tällöinkään taattaisi palestiinalaisille kansalaisuutta ja täysin yhdenvertaisia oikeuksia muun valtaväestön kanssa.

Vaikuttaa siis siltä, että vaikkei kahden valtion malli olisi kummankaan osapuolen mieluisin vaihtoehto, se voisi kuitenkin tarjota parhaan kompromissiratkaisun rauhalle. Tosin sen realistiseen toteutumiseen etenkin lyhyellä aikavälillä liittyy haasteita. Koska israelilaisten ja palestiinalaisten välillä ei ole tällä hetkellä suoria neuvotteluvälejä, ulkopuolisilla toimijoilla (kuten YK:lla, Egyptillä, Qatarilla, Saudi-Arabialla ja Yhdysvalloilla) on tärkeä rooli rauhaan tähtäävissä neuvotteluissa. Erityisesti Saudi-Arabian aktiivisella osallistumisella rauhanneuvotteluihin voisi olla vaikutusvaltaa. Israelin ja Saudi-Arabian varsin toiveikkaiksi edenneet välit jäähtyivät oitis lokakuisten tapahtumien seurauksena. Israelin ja Saudi-Arabian välisten suhteiden normalisointia voitaisiin pitää eräänlaisena porkkanana Israelille kahden valtion malliin suostumisesta. Lisäksi Yhdysvalloilla on työkaluja (muun muassa aseapu tai veto-oikeuden käyttö YK:n turvallisuusneuvostossa), joiden avulla Israelia voitaisiin suostutella palestiinalaisten siviilien suojelemisen lisäksi rauhanratkaisuihin.

Edellä käsitellyn pohjalta on nähdäkseni perusteltua yhtyä Chatham House -tutkimuslaitoksen israelilaisen Yossi Mekelbergin näkemykseen, jonka mukaan kahden valtion malli on haasteistaan huolimatta vähiten huono vaihtoehto, jonka avulla sekä israelilaisten että palestiinalaisten sivistykselliset ja poliittiset oikeudet sekä muut ihmisoikeudet voisivat toteutua täysimääräisesti. Kahden valtion malli olisi kompromissi, johon voitaisiin päästä kansainvälisen diplomatian ja ulkopuolisten toimijoiden fasilitoimien rauhanneuvottelujen avulla.

–

Kirjoittaja: Annika Antikainen

Editointi: Jannika Melkko

Kielenhuolto: Anna Kananen