Venäjän hyökättyä Ukrainaan nousi huoli monen Afrikan maan ruokaturvasta. Esimerkiksi vehnän saatavuus on heikentynyt ja hinta noussut. Eniten maailmassa tuotetut viljalajikkeet eivät kuitenkaan sovellu hyvin viljelyyn useissa Afrikan maissa. Siksi esimerkiksi Senegalissa kokit, maanviljelijät ja kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat yhä kiinnostuneempia ikiaikaisten ja paikallisten viljelykasvien kasvattamisesta ravinnoksi. Paikalliset viljelykasvit mahdollistaisivat omavaraisuuden ja ovat usein ravinteikkaampia ja parempia ympäristölle kasvattaa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti esille sodan vaikutukset Afrikan maiden, kuten Nigerian, Somalian ja Etiopian, ruokaturvaan. Kyseiset maat ovat riippuvaisia tuodusta viljasta. Ukraina ja Venäjä tuottavat lähes 45 prosenttia Afrikan mantereelle tuodusta vehnästä. Samoin kuin muuallakin maailmassa on ruoan hinta noussut Afrikan maissa viimeisen puolen vuoden aikana huimasti. Esimerkiksi Etiopiassa ruoan hinnan inflaatioprosentti nousi vuoden 2022 viitenä ensimmäisenä kuukautena yli 42 prosenttiin, heinäkuuhun mennessä Nigeriassa yli 22 prosenttiin ja Senegalissa yli 17 prosenttiin. Etenkin Afrikan sarvea jo ennestään piinannut ruoanpuute paheni entisestään, sillä Ukraina on viime vuosina tuottanut suuren osan Maailman ruokaohjelma WFP:n avustuksiin käytetystä viljasta. Kesti kuukausia ennen kuin diplomaattiset neuvottelut mahdollistivat viljalasteja kuljettavien laivojen lähdön elokuussa Venäjän tukkimasta Ukrainan satamasta. Viljalastien kuljetukset ovat nyt laskeneet ruoan hintaa maailmanmarkkinoilla, mutta ruoka on edelleen kallista Afrikan maissa.

Syitä ruokaturvattomuudelle

Venäjän hyökkäyssota ja noussut ruoan hinta eivät kuitenkaan ole ainoita syitä ruokaturvattomuudelle Afrikan maissa. Esimerkiksi koronaviruspandemia ja ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat jo pidemmän aikaa vaikuttaneet ruoan saatavuuteen. Vuosina 2019–2021 keskimäärin 55,5 prosenttia ihmisistä Afrikassa koki kohtalaista tai vakavaa ruokaturvattomuutta ja vielä korkeampia prosentit olivat esimerkiksi Etiopiassa (56,2 %), Keniassa (69,5 %), Malawissa (81,3 %), Mosambikissa (73,7 %), Etelä-Sudanissa (86,4 %), Keski-Afrikan tasavallassa (81,3 %), Kongossa (88,7 %), Liberiassa (80,6 %) ja Sierra Leonessa (86,7 %). Vähiten ruokaturvattomuus kosketti ihmisiä Algeriassa ja Etelä-Afrikassa, vaikka näissäkin maissa ruokaturvattomia oli 19 prosenttia asukkaista. Vertailun vuoksi esimerkiksi Pohjois-Euroopassa keskimäärin 4,6 prosenttia ihmisistä oli ruokaturvattomia.

Vuosina 2019–2021 keskimäärin 55,5 prosenttia ihmisistä Afrikassa koki kohtalaista tai vakavaa ruokaturvattomuutta. Klikkaa twiitataksesi!

Yleisesti käytetyn YK:n määritelmän mukaan ruokaturva on tila, ”jossa kaikilla ihmisillä on fyysiset, sosiaaliset ja taloudelliset mahdollisuudet saada riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa, joka vastaa heidän ruokatottumuksiaan sekä mahdollistaa aktiivisen ja terveen elämän.” Nälkä ei siten ainoastaan määrittele ihmisten ruokaturvaa, vaan siihen liittyy myös se, että ruokaa on aina saatavilla ja että ruoka on syömäkelpoista, ravinteikasta ja tukee tervettä elämää. Monessa Afrikan maassa etenkin ruoan jakelua vaikeuttavat esimerkiksi sodat, huono infrastruktuuri ja kylmäketjujen puute. 

Tämän vuoksi ruokaturvattomuuteen liittyy myös monessa Afrikan maassa yleistynyt vehnän käyttö ja niin sanotun länsimaisen ruokavalion ihannointi. Keskiluokkaisilla ja varakkailla kaupungeissa asuvilla ihmisillä on varaa kuluttaa rahaa esimerkiksi vehnästä valmistettuihin ulkomailta tuotuihin ruokatarvikkeisiin, lihaan sekä kansainvälisten pikaruokaketjujen ruokaan. Tällainen ruokavalio ei kuitenkaan ole ravinteikkainta eikä takaa tervettä elämää. Monessa Afrikan maassa ovatkin elintasosairaudet ja ylipaino yleistyneet. Köyhemmällä, maaseudulla asuvalla väestönosalla voi olla mahdollisuus ravinteikkaampaan ruokaan, jos he syövät monipuolisesti alueella pitkään viljeltyjä viljelykasveja. Toisaalta köyhemmillä alueilla ruokavalion yksipuolisuus on myös haaste ja se aiheuttaa monia puutostiloja. 

Ruokaturvaa ei paranna sekään, että viljaa tuodaan moniin Afrikan maihin. Kuten Ukrainan tilanteen kohdalla on todistettu, vaikuttavat tapahtumat yhdessä osaa maailmaa laajalti myös muihin maanosiin. Siksi olisi tärkeää, että Afrikan maissa voitaisiin tuottaa ruokaa maan omien asukkaiden käyttöön. Vehnä ja monet muut maailman viljellyimmät kasvit, kuten maissi ja riisi, eivät kuitenkaan ole useimpiin Afrikan maiden ekosysteemeihin soveltuvia viljelykasveja, vaikka esimerkiksi African Development Bankilla onkin aikeita kasvattaa näitä viljoja ruokaturvan lisäämiseksi. Vehnän, maissin ja riisin lisäksi suosituimpia lajikkeita Afrikan maissa yleisesti ovat myös hirssi ja durra. Näiden viiden viljalajikkeen viljelylle on kuitenkin yleisiä mantereen laajuisia haasteita. Muun muassa ilmaston lämpeneminen ja vaihtelut, maaperän huonontuminen, maanviljelykoneiden puute, heikko maanviljelypolitiikka sekä vähäinen tutkimus johtavat siihen, että viljoista saadaan usein pieniä satoja. Suurten maatalousyritysten omistamat maat vievät myös tilaa pienviljelijöiltä, eikä näiden suuryritysten tuottama ruoka usein edes hyödytä paikallisia ihmisiä, sillä se on tarkoitettu vientiin. 

Kiinnostus foniota kohtaan kasvaa Senegalissa

Joissakin Afrikan maissa, kuten Senegalissa, on viime vuosina kasvanut kiinnostus vanhoja paikallisia viljelykasveja kohtaan. Vehnän tuonnin vaikeudet ja hinnat eivät koskettaneet Senegalia, jossa riisi on oleellinen osa nykyajan ruokavaliota. Senegal kuitenkin maahantuo 70 prosenttia kuluttamastaan riisistä, ja kohtalainen tai vakava ruokaturvattomuus kosketti 49,2 prosenttia väestöstä vuosina 2019–2021. 

Kolonialismin aikana monessa Afrikan maassa maata raivattiin suuria plantaaseja varten. Niissä kasvatettiin esimerkiksi sokeria ja teetä vientiin. Myöhemmin 1900-luvulla uskottiin, että esimerkiksi vehnän ja maissin viljelyllä voidaan vaikuttaa nälän poistamiseen, vaikka nämä eivät olleetkaan ilmastolle ja maaperälle soveltuvia lajikkeita. Tällä vuosisadalla ilmastonmuutoksen vaikutukset taas ovat vaikeuttaneet maanviljelyä monin paikoin. Esimerkiksi korkeammat lämpötilat Afrikassa ovat vähentäneet satoa keskimäärin 34 prosenttia viimeisten 60 vuoden aikana.

Senegalissa on havahduttu siihen, että perinteiset, luonnostaan paikalliset kasvit ovat helpoimpia kasvattaa. Klikkaa twiitataksesi!

Siksi Senegalissa on havahduttu siihen, että perinteiset, luonnostaan paikalliset kasvit ovat helpoimpia kasvattaa. Yksi näistä kasveista on ikiaikainen fonio, joka on yksi Afrikan vanhimpia viljeltyjä viljalajikkeita mutta jonka laajamittainen viljely on unohdettu länsimaisten viljelykasvien suosion vuoksi. Fonio kasvaa kuivissakin olosuhteissa ja huonossa maaperässä, eikä se tarvitse lannoitteita. Sato voidaan korjata kuudesta kahdeksaan viikossa, ja se säilyy hyvin. Fonio on myös ravinteikas viljakasvi, mikä tekee siitä terveellisen vaihtoehdon huonommin kasvavien tai maahantuotujen viljojen tilalle.

Yksi fonion viljelyn ja syömisen puolestapuhujista on senegalilainen kokki Pierre Thiam. Sen lisäksi että Thiamilla on ravintolat New Yorkissa, Lagosissa ja Dakarissa, on hänellä myös yritys, joka myy pientuottajien kasvattamaa foniota. Juuri pientuottajia tukemalla ja puhumalla avoimesti fonion tuotannon ja perinteisten senegalilaisten ruokien hyvistä puolista hän haluaa muuttaa länsiafrikkalaisten asenteita ruokaa kohtaan ja tuoda ikiaikaiset viljelykasvit suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen.

Samanlaista liikehdintää kokkien keskuudessa on nähtävissä myös muissa Afrikan maissa, kuten esimerkiksi Keniassa, Ghanassa ja Sudanissa. Näiden kokkien mukaan perinteiset ruokakulttuurit kuihtuvat globalisaation ja ylikansallisten yritysten myötä. Malawissa taas on kasvatettu kyyhkynhernettä pitkään vientiä varten, mutta maanviljelijöiden yhdistys pyrkii nyt keittokirjan avulla saamaan malawilaisia syömään palkokasvia, joka on terveellinen ja kasvaa helposti sekä omavaraisesti.

Perinteisten viljelykasvien käytön lisäksitutkijat ovat esittäneet ruokaturvan parantamiseksi  lomittaisviljelyä, jota on käytetty esimerkiksi Länsi-Afrikassa vuosisatoja sadon turvaamiseksi. Lomittaisviljelyssä samassa maassa kasvatetaan esimerkiksi kahta lajiketta samaan aikaan. Jos sääolot tai maaperä eivät kyseisenä vuonna ole suotuisat yhdelle lajikkeista, saadaan satoa todennäköisesti toisesta. Lomittaisviljelemällä helposti kasvavia paikallisia kasveja voidaan varmistaa ruoan saatavuus. Yleisesti paikallisen ruokaturvan lisääjiksi tutkijat ja järjestöt suosittelevat perinteisiä viljelytapoja yhdistettynä nykypäivän viljelytekniikoihin sekä esimerkiksi agroekologiaan, jossa huomioidaan niin ympäristön hyvinvointi kuin ihmisten ruokaturva. Agroekologian menetelmillä voidaan saada aikaan myös laajempaa yhteiskunnallista hyvinvointia ja rakentaa kestävää rauhaa. Esimerkiksi Sahelin alueella istutetut arabikumipuut ovat auttaneet biodiversiteetin laajenemista sekä vedensaantia ja ruokaturvaa. Ne taas ovat parantaneet ihmisten elinoloja muun muassa parantuneen taloudellisen turvan avulla ja vähentäneet väkivaltaisia konflikteja ihmisten välillä. 

Enemmän puhetta ja tutkimusta perinteisistä viljelykasveista

Koska perinteiset viljelykasvit voivat taata omavaraisuuden, ovat ravinteikkaampia ja soveltuvat paremmin ekosysteemeihin, monet kansalaisjärjestöt kampanjoivat ja tekevät töitä niiden puolesta. Kasveja voidaan kutsua ”unohdetuiksi”, koska viljellyimpiin lajikkeisiin verrattuna niillä ei käydä laajaa kansainvälistä kauppaa yhtä paljon eikä niitä siksi tieteellisesti tutkita. Jos näitä kasveja tutkittaisiin enemmän, voisivat niiden kasvattaminen, kauppa ja käyttö levitä kasvien hyötyjen ansiosta.

Perinteisten viljelykasvien hyödyntäminen auttaisi ihmisiä erityisesti niissä maissa, joissa on eniten ruokaturvattomuutta. Järjestöjen, tunnettujen kokkien ja median tekemä työ nostaa tietoisuutta asiasta kansainvälisesti ja ylempien luokkien keskuudessa. Toisaalta perimätietoa viljelymenetelmistä ja -kasveista on myös pienviljelijöillä ja maaseutujen ihmisillä, mutta heidän tietonsa on lähihistoriassa sivuutettu, kun ruoantuotantoa on pyritty tehostamaan. Jotta ruokajärjestelmistä maa- ja paikallistasoilla tulisi kestäviä, on niitä ihmisiä kuunneltava, joilla perimätietoa on, ja annettava heidän edistää perinteisten menetelmien ja kasvien käyttöönottoa sekä tutkimusta. 

— 

Kirjoittaja: Nanna Hallikainen

Editointi: Jannika Melkko, Karoliina Lehtola, Nina Näsman

Kielenhuolto: Ida Andersson