Kirjoittaja Kristian Kumlin on valtiotieteiden maisteri, joka erikoistui opinnoissaan vesikonflikteihin. Nykyään hän työskentelee kehitysyhteistyötehtävissä Sierra Leonessa. Edellisessä työssään Suomen vesifoorumilla hän toimi mm. Suomen kansainvälisen vesivirkamiestyöryhmän sihteerinä sekä vesidiplomatiaevaluoinnin referenssiryhmän jäsenenä. 

Vesidiplomatia on viime vuosina noussut osaksi ulkopoliittista ajattelua ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa myöten. Sekalaisista sisällöistä ulkoministeriö on valinnut näkökulmakseen rauhanvälityksen. Toistaiseksi on kuitenkin epäselvää, kuinka paljon kahdenvälistä vesidiplomatiaa ylipäätään tarvitaan – ja miksi juuri Suomen kannattaa sitä harjoittaa. 

llmastonmuutos ja väestönkasvu ehdyttävät vesivaroja, ja sodat vedestä nähdään usein kehityksen vääjäämättömänä seurauksena. Kuuluisia varoituksia on kuultu lähes jokaiselta YK:n pääsihteeriltä ainakin 1980-luvulta asti. 

Tieteen valossa varoitukset näyttävät lähinnä uusmalthusilaiselta spekuloinnilta: tutkimus viittaa ennen kaikkea yhteistyöhön vesipolitiikan ominaispiirteenä. Historia ei ennusta tulevaisuutta, mutta 2000-luvun kolmanteen vuosikymmeneen mennessä emme ole vieläkään nähneet ainuttakaan sotaa vedestä. Paikallisia vesikonflikteja sen sijaan on nähty viime vuosien äärimmäisten kuivuuksien yhteydessä Yhdysvalloista Intiaan. 

Historia ei ennusta tulevaisuutta, mutta 2000-luvun kolmanteen vuosikymmeneen mennessä emme ole vieläkään nähneet ainuttakaan sotaa vedestä. Klikkaa twiitataksesi!

Vuonna 2014 Strategic Foresight Group -ajatushautomo esitti raportissaan, että maat, jotka tekevät aktiivista vesiyhteistyötä, eivät käy sotaa keskenään mistään syystä. Tarina kertoo, että raportti löysi tiensä myös Merikasarmille, ja näin ulkoministeriössä (UM) heräsi mielenkiinto veteen ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineenä. Suomen vesidiplomatian voidaan kuitenkin yhtäältä katsoa jatkuneen jo vuosikymmeniä, mutta toisaalta meneillään olevassa paradigmanmuutoksessa toimeenpano on vasta alkamassa. 

Sota vedestä valtioiden välillä on poikkeus eikä sääntö. Klikkaa twiitataksesi!

Sota vedestä valtioiden välillä on poikkeus eikä sääntö ja sellainen käytäisiin todennäköisimmin joesta. Perusasetelmassa yläjuoksun maan rajoittaessa transnationaalista virtaumaa alajuoksun vahvempi maa saattaisi reagoida sotilaallisesti. Tällaiset dynamiikat ovat aika harvinaisia. Suurin riski lienee Niilillä, jossa Etiopian rakennuttama pato on uhannut jo vuosia Sudanin ja Egyptin vedensaantia. Myös Keski-Aasiassa on pitkään kytenyt valtiollisia vesikiistoja. Nämä vesikonfliktit asettuvat tietenkin osiksi laajempia valtadynamiikkoja, eivätkä kaikki transnationaaliset vesikonfliktit tietenkään seuraa samaa logiikkaa. Ukrainan suorittama Pohjois-Krimin kanavan patoaminen on esimerkki tapauksesta, jossa veden käyttäminen aseena vaikuttaa konfliktin kulkuun ja mahdolliseen eskaloitumiseen tulevaisuudessa.

Rakas rajavesiyhteistyö

Hiljattain esitetyn määritelmän mukaan ”Vesidiplomatia tarkoittaa sellaisten resurssien ja toimintojen strategista koordinointia, jotka tukevat vesivaroihin liittyvien jännitteiden ehkäisemistä tai lieventämistä”. Rajavesiyhteistyö ei ole sama kuin vesidiplomatia, mutta yhteistä on paljon. Suomi on tehnyt kahdenvälistä rajavesiyhteistyötä lähes koko itsenäisyytensä ajan niin venäläisten kuin pohjoismaisten naapuriensakin kanssa.

Perinteisesti on vaikutettu myös YK:n kautta. Suomen vuonna 1992 kätilöimä UNECE:n rajavesisopimus eli ns. Helsingin sopimus on muodostunut keskeiseksi rajavesiyhteistyön raamiksi. Mikä alkoi eurooppalaisena sopimuksena, laajeni vuonna 2016 avoimeksi kaikille YK:n jäsenvaltioille. Vajaa viisikymmentä maata on ratifioinut sopimuksen, ja siihen on liitytty myös Euroopan ulkopuolelta Keski-Aasiasta ja Länsi-Afrikasta. Sopimuksen houkutus on erityisesti normistossa ja institutionaalisessa tuessa rajavesistöjen hallintaan. 

Suomi on pysynyt aktiivisena UNECE:ssa maa- ja metsätalousministeriön koordinoimalla yhteisrintamalla. Suomella on asiantuntemusta ja annettavaa, ja viranomaisyhteistyönä tehty vaikuttaminen on kantanut hedelmää. Esimerkiksi  syksyllä 2021 julkaistu käsikirja transnationaalisten vesivarojen kohdentamiseen oli pitkälti suomalaistutkijoiden työtä.

Kehityspoliittinen rajavesiyhteistyö sen sijaan ajettiin alas hallituksenvaihdoksen jälkeen vuonna 2015. Mekongilla ja Niilillä vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön lopettamisesta aiheutuneen trauman aistii toisinaan yhä vesialan tilaisuuksissa. 

Vedestä rauhaan

Vuonna 2018 valmistui Suomen kansainvälinen vesistrategia Finnish Water Way, päivitetty versio vuoden 2009 strategiasta. Viiden ministeriön (UM, MMM, YM, STM, TEM) laatima kunnianhimoinen paperi kattaa Suomen vesiprofiilin kaikkialla maailmassa. Rauha ja vesi on yksi strategian kolmesta pilarista, jonka toteutukseen on varattu 6,5 miljoonaa euroa vuoteen 2030 asti eli pilareista selvästi vähiten.

UM teetätti viime vuonna Participilla ja Niraksella vesidiplomatiaevaluaation, eräänlaisen tulevaisuuteen katsovan arvioinnin menneisyyden opetuksilla höystettynä. Raportti julkaistiin lokakuun 2021 lopulla. Keskeinen havainto on, että Suomella on hyvä pohja vesidiplomatiaan, mutta skarpattavaakin riittää. Kunnianhimo on suurta mutta epäsuhdassa resursseihin, ja lisäksi Suomen vesidiplomatia on kohdentamatonta.

Kunnianhimo on suurta mutta epäsuhdassa resursseihin, ja lisäksi Suomen vesidiplomatia on kohdentamatonta. Klikkaa twiitataksesi!

Varsinainen vesidiplomatiastrategia puuttuu, ja sellaisen voikin odottaa syntyvän lähiaikoina. Vuonna 2019 perustettu Suomen epävirallinen vesidiplomatiaverkosto on onnistunut kokoamaan alan keskeisiä toimijoita yhteen suhteellisen helposti. Verkosto on toistaiseksi tarkoittanut lähinnä muutamaa webinaaria vuodessa, joskin tänä vuonna aktiviteetit laajenevat. Kuten muussakin Suomen kansainvälisen vesistrategian jalkauttamisessa, epäselvyyksiä riittää mm. eri toimijoiden tarkkojen roolien, osallistumisen insentiivien ja eri agendojen yhteensovittamisen suhteen. Vuonna 2020 verkoston koordinointi annettiin vastikään perustetun UM:n rauhanvälityskeskuksen vastuulle osana jatkumoa, jossa rauhanvälitystä nostetaan vesidiplomatian painopisteeksi – tosin vieläkin varsin yleisellä tasolla. 

Syksyllä 2021 käynnistyi SYKE:n koordinoima Kohti ennakoivaa rauhanvälitystä – vesidiplomatian yhteishanke, jonka on määrä virittää vesidiplomatia-rauhanvälityskonetta seuraavan neljän vuoden aikana. Työsuunnitelmaan kuuluu mm. vaikuttaminen rajavesisopimusten kautta, suomalaisen osaamisen kehittäminen ja konfliktianalyysien laatiminen. Toistaiseksi itse ongelmat, eli olemassa olevat vesikonfliktit, ovat jääneet melko vähälle huomiolle. 

Paikallisiin vesikonflikteihin harvemmin haetaan välittäjiksi ulkopuolisia valtioita. Rauhanvälityskeskuksen painopiste onkin transnationaalisissa rajavesivesikonflikteissa paikallisen tason jäädessä muiden työkentäksi. Korkean tason rauhanvälitys on äärimmäisen vaativaa toimintaa, jossa pitkäjänteinen sitoutuminen, osaaminen ja resurssit täytyy yhdistää nopeaan reagointikykyyn. Välittäjäksi pääseminen perustuu ainoastaan kysyntään, ja menestyksekäs rauhanvälitys lienee halutuimpia ulkopoliittisia saavutuksia. Niukasta määrästä kansainvälisiä vesikonflikteja ovat kiinnostuneet myös toimijat, joilla on Suomea pidempi rauhanvälityksen historia sekä suuremmat resurssit. 

Kilpailu vesidiplomatiasta

Suomi on tapansa mukaan vähän myöhässä. Erityisesti Euroopan maissa on viritelty vesidiplomatia-aloitteita läpi 2010-luvun, ja sama tuuli on puhaltanut Euroopan unionia myöten. 

Alankomaat nosti vesidiplomatian maan ulkopoliittiseksi erityisalueeksi vuosina 2011–2015 tehdyssä selvityksessä. Sveitsi taas on perinteidensä mukaisesti profiloitunut veden humanitaariseksi varjelijaksi konflikteissa. Sveitsiläisiä onkin ehdotettu suomalaisille yhteistyökumppaneiksi – ehkä koska maan kanssa on vaikea kilpailla niin resurssien, osaamisen kuin profiilinkin kannalta. Ruotsissa sen sijaan suoranaisia vesidiplomatia-aloitteita on ollut vähemmän, mutta profiili on suuri sekä rauhassa että vedessä. Stockholm International Water Institute on vesimaailman keskeinen toimija, ja sen yhteydessä toimiva International Center for Water Cooperation tutkii ja edistää rajavesihallinnon yhteyksiä rauhaan ja konflikteihin.

Suomi ei silti ponnista tyhjästä. Tekninen vesiosaaminen on korkeatasoista, diplomaatit päteviä ja  historia järjestöjen kautta vaikuttamisessa pitkä. Profiilimme on myönteisen neutraali ja (transnationaaliset) vesistömme hyvin hallittuja. 1960-luvulta eteenpäin tehdyt järvi- ja jokikunnostukset sekä monitoimijainen vesivarainhallinta ovat suomalaisia menestystarinoita, jotka varmasti kiinnostaisivat osana transitiota rauhaan ja kehitykseen. Kokonaisvaltaista luonnonvaraosaamista kannattaisi korostaa, sillä vesikysymykset eivät rajoitu vain veteen. 

Myös rauhanvälitysosaamista pidetään Suomen keskeisenä vahvuutena. Luottamuksellisuus on kuitenkin keskustelun kuolema. Rauhanvälitystä varmaankin tehdään kulisseissa, mutta toistaiseksi korkean profiilin suomalaisonnistumiset ovat presidentti Ahtisaaren jälkeen jääneet vähemmälle. Prosessit ovat toki pitkiä ja vaikeita. UM itse esittää lähestymistapojaan Suomen vahvuutena – toisaalta vaatimukset esimerkiksi läpinäkyvyydestä voivat olla myös karkottimia Egyptin ja Sudanin kaltaisille sotilashallinnoille. 

Ytimekäs narratiivi puuttuu ja viestintä on niukkaa. Klikkaa twiitataksesi!

Toimintastrategian puute, epäselvät vastuut sekä sisäinen hajanaisuus heikentävät vesidiplomatian tuloksellisuutta. Resurssit ovat rajalliset ainakin suhteessa kunnianhimoon. Ytimekäs narratiivi puuttuu ja viestintä on niukkaa, uniikit myyntiargumentit jäävät puolitiehen. Nähtäväksi myös jää, miten pitkäjänteiseen työhön hallitukset ovat valmiita sitoutumaan ja millaisia budjetteja jatkossa nähdään. 

Lopuksi

Suomella on hyvät edellytykset menestyä vesidiplomatiassa, mutta tavoitteet ovat vuosienkin valmistelun jälkeen jokseenkin ympäripyöreät. Ulkoministeriö on muovannut vesidiplomatiasta rauhanvälityksen työkalua mutta omassa johtajuudessa on vielä tekemistä. Monitoimijayhteistyö ja verkostomainen lähestymistapa, jotka ovat pitkään toimineet suomalaisissa vesihallinnoissa, vaativat johtajuutta välttääkseen liian universaalin näkökulman, tehottomuuden ja tulosten keskittymisen toimintaan itseensä.

Suomen omat tavoitteet voisivatkin olla kohdennetummat ja selkeämmät. Täytyisi selkeämmin osoittaa, miksi juuri Suomi kykenee ratkaisemaan transnationaaliset vesistökiistat paremmin kuin kukaan muu. Olemassa oleviin rajavesikiistoihin sopisi kiinnittää enemmän huomiota yleistasoisen teoretisoinnin sijaan. Vaikuttamisen kanavat voitaisiin analysoida ja priorisoida tarkemmin. Laajempia synergioita humanitaarinen toiminta-kehitys-rauha-akselilla voitaisiin hakea, ja poliittista vaikuttamista voitaisiin nostaa rohkeammin teknisen asiantuntemuksen rinnalle. Verkostojen ja työryhmien sijaan vesidiplomatia voisi olla kasvollisempaa ainakin kansainvälisillä areenoilla. Olisi myös surullista, jos työssä otettaisiin takapakkia kun virkamiehiä kierrätetään ja hallitus vaihtuu. Jo vuosia jatkuneet tutkimukset ja selvitykset saavatkin pohtimaan, mikä ylipäätään on tulosten aikajänne.

Voiko vesidiplomatia tarjota sopua huonoille valtiosuhteille? Kuivuus on ajanut entisiä vihollisvaltioita Israelia ja Jordaniaa tänä vuonna entistä läheisempään vesiyhteistyöhön. Ehkä spesifimmän ongelman lievittäminen laskee dialogin kynnystä ja tekee muista neuvotteluista luontevampia, mutta vesi yksin ei tietenkään tuo rauhaa minnekään, eikä vedestä rauhaan johtavan muutoksen teoria taida olla kovin selvä. Toinen kysymys on, miten spesifeinä kysymyksinä vesiasioita ylipäätään kannattaa käsitellä johtuen veden äärimmäisen verkottuneesta luonteesta.

Kokonaisvaltaisemman ympäristödiplomatian kehittämiseen olisi paljon valmista pohjatyötä. Klikkaa twiitataksesi!

Käyttääkseen vesidiplomatiaa rauhanvälityksen lähtökohtana Suomen on ylläpidettävä jatkuvaa, pitkäkestoista valmiutta ja oltava erittäin onnekas. Miten paljon voimavaroja kannattaa osoittaa tuotteelle, jonka lähes olemattomasta kysynnästä kilpaillaan kovaa ja jonka onnistumisesta ei paljon tiedetä? Jos ja kun UNECE:n rajavesisopimus on ollut menestyksekäs vaikuttaminen sen osana on ainakin kustannustehokas, ennakoitava ja ennaltaehkäisevä tapa edistää vesirauhaa. Toisaalta kokonaisvaltaisemman ympäristödiplomatian kehittämiseen olisi paljon valmista pohjatyötä. 

Kirjoittaja: Kristian Kumlin

Editointi: Johanna Ketola, Hannu Salomaa

Kielenhuolto: Sannimari Veini