Vielä 2010-luvun alkupuolella Kiina painotti virallisessa ulkopoliittisessa viestinnässään, että maan kehitys on rauhanomaista eikä uhkaa muuta maailmaa. Uudelle vuosikymmenelle tultaessa äänenpainot ovat kuitenkin muuttuneet huomattavasti aggressiivisempaan ja Kiinan johdon määrittelemiä etuja korostavaan suuntaan.

Nykyään lähes kaikki kansainvälistä politiikkaa seuraavat ovat luultavasti jo tottuneet Kiinan ”susisoturidiplomatiaan”. Termi viittaa aiempaa äänekkäämpään ja aggressiivisempaan tapaan, jolla Kiinan diplomaattikunta ja muut ulkosuhteista vastaavat toimijat ovat viime vuosina alkaneet maailmalla puolustaa Kiinaa ja ajaa Kiinan nykyjohdon tavoitteita. Ominaista tälle uudelle diplomaattiselle käytännölle on sen leimallisesti julkinen ja laajalle yleisölle suunnattu luonne.

Monet tämän uuden diplomaattisen käytännön toteuttajista ovat kunnostautuneet Kiinan kantojen tiukkoina puolustajina esimerkiksi televisiossa ja sosiaalisessa mediassa – ja usein kulmakarvoja kohottavilla tavoilla, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Suomen kannalta kenties ”läheisin” susisoturidiplomatian harjoittaja on ollut Kiinan entinen Ruotsin suurlähettiläs Gui Congyou, joka ehti syyskuussa päättynellä toimikaudellaan sekaantua melkeinpä kaikkeen mahdolliseen haulikkokielikuvista suoranaiseen median uhkailuun.

Tämä aggressiivisuus on ilmiönä kuitenkin hyvinkin tuore, ja yksittäistapauksia johdonmukaisempana linjana se on tullut käyttöön vasta 2010-luvun puolivälin jälkeen. Tätä ennen Kiinan diplomatia oli ainakin julkisuudesta tarkastasteltuna pääosin hyvin erinäköistä.

”Rauhanomainen kehitys” aiempana ohjenuorana

Kiinan hallituksen valkoisista kirjoista (white papers) selviää maan poliittisen viestinnän muutos. Valkoisten kirjojen asemasta ja tarkoituksista on olemassa erilaisia tulkintoja, mutta pääpiirteissään ne voidaan nähdä poliittisen viestinnän välineenä, jolla Kiinan johto viestii virallisia kantojaan ja tavoitteitaan Kiinan ulkopuolelle. Niiden kautta Kiina ikään kuin kertoo muulle maailmalle, miten se haluaa itsensä nähtävän.

Kiinan ulkosuhteita ja kansainvälistä asemaa käsittelevien kirjojen keskeisin viesti oli vuoteen 2016 asti se, että Kiina tulee jatkamaan ”rauhanomaista kehitystään” muodostamatta uhkaa muulle maailmalle. Maa on myös sitoutunut kaikkia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön, ja se torjuu vahvasti realistisen kansainvälisen politiikan opit ja ajatuksen valtioiden välisestä nollasummapelistä. Tämän tyynnyttelypolitiikalle (reassurance) keskeisen ajattelutavan voidaan katsoa syntyneen vastauksena 1990- ja 2000-luvuilla esiin nousseelle teorialle Kiinasta potentiaalisena uhkana länsimaille ja maailmanrauhalle (China Threat Theory). 

Ennen vuotta 2016 nykyisin usein kuultua aggressiivista retoriikkaa esiintyi pääosin vain Kiinan kansallista yhtenäisyyttä, kuten Tiibetiä, Xinjiangia ja Taiwania, koskevissa kysymyksissä. Klikkaa twiitataksesi!

Ennen vuotta 2016 nykyisin usein kuultua aggressiivista retoriikkaa esiintyi pääosin vain Kiinan kansallista yhtenäisyyttä, kuten Tiibetiä, Xinjiangia ja Taiwania, koskevissa kysymyksissä. Vaikka Kiinan kannat olivat näissä erittäin jyrkkiä ja sen argumentit perustuivat hieman moralisoiviin ja historiaan vetoaviin oikeutuksiin – kuten väitteisiin, että alue on kuulunut Kiinalle muinaisista ajoista alkaen ja sen takia Kiinalla on oikeus hallita aluetta – tyytyi Kiina usein näissäkin tapauksissa toteamaan, että kysymys tulisi ratkaista myöhemmin. Näin oli esimerkiksi Senkaku/Diaoyu-saaria koskevassa valkoisessa kirjassa, jossa Kiina närkästyi nimenomaan Japanin koetusta pyrkimyksestä muuttaa aiemmin solmittua nykytilaa, eli 1970-luvulla maiden välillä tehtyä sopimusta kiistan ratkaisun lykkäämisestä.  

Muutos aggressiivisempaan suuntaan Xin toisella kaudella

Vaikka kokonaiskuva olikin sovinnollinen 2010-luvun puoleenväliin asti, jo 2000-luvulla oli huomattavissa Kiinan linjassa hienovaraista muutosta. Johtaja Hu Jintaon kauden ajatus rauhanomaisesta kehityksestä oli jo selkeä askel poispäin 1980- ja 1990-lukujen johtajan Deng Xiaopingin matalan profiilin politiikasta. Oikeastaan koko Hun kaudelle oli ominaista tasapainottelu orastavan suurvalta-aseman hyödyntämisen ja avointen konfliktien välttämisen välillä. Esimerkiksi vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Hu totesi, että Kiinan tulisi pyrkiä aktiivisesti saavuttamaan jotain pelkän matalan profiilin pitämisen sijasta. Terävämpääkin linjaa näkyi jo Hun kaudella, esimerkiksi kun Kiina jäädytti suhteensa Norjaan toisinajattelija Liu Xiaobon saatua Nobelin rauhanpalkinnon.

Tätä muutoksen trendiä jatkaen Xi Jingping lanseerasi heti oman kautensa alussa vuonna 2012 käsitteen ”kiinalainen unelma” (Chinese Dream), joka sisälsi vahvasti ajatuksen Kiinan palauttamisesta entiseen loistoonsa ja maailman johtavaksi voimaksi. Tämä tavallaan lähes trumpilainen Make China Great Again -ajatus pyrkii vetoamaan vahvasti kansakunnan tunteisiin ja jaettuihin muistoihin Kiinan tuhatvuotisesta historiasta ja kunnian vuosisadoista, jolloin Kiina teki merkittäviä keksintöjä, lähetti laivastoja maailman merille ja oli selvästi maailman suurin talous. 

Matalan profiilin politiikkaa ei nimittäin koskaan suunniteltu ikuiseksi, vaan se nähtiin globaalin voimatasapainon sanelemana väliaikaisena pakkona. Klikkaa twiitataksesi!

Pyrkimys globaaliin johtoasemaan on viime vuosina toki vahvistunut entisestään, ja Xi lausuikin tavoitteen ääneen vuoden 2017 puoluekokouksessa, kenties ensimmäistä kertaa nyky-Kiinan historiassa. Vaikka jälkikäteen tarkasteltuna rauhanomainen kehitys voidaankin ehkä nähdä leimallisesti Xitä edeltävän johtajan Hu Jintaon kauden ajatteluna, huomionarvoista on, miten Xikin vannoi sen nimeen vielä oman kautensa alussa vuonna 2013. Samassa yhteydessä Xi totesi, että Kiina arvostaa ennen kaikkea rauhaa ja vakautta ja ettei se tule koskaan tavoittelemaan hegemoniaa.

Vaikka erilaisten ideologioiden alkua ja loppua ei ole helppo yksiselitteisesti tunnistaa, merkittävä muutos Kiinan ääneen lausutuissa tavoitteissa ja ulkopolitiikan linjauksissa vaikutti tapahtuvan nimenomaan 2010-luvun puolivälissä. Erityisesti vuoden 2017 puoluekokous voidaan nähdä eräänlaisena vedenjakajana. Esimerkiksi kokouksen yhteydessä pidetyssä maratonpuheessa Xi kutsui Kiinaa suurvallaksi peräti 26 kertaa ja alleviivasi vahvasti uuden aikakauden alkua maan politiikassa.

Muutokseen lienee osaltaan vaikuttanut vallan keskittäminen Xille sekä autoritääristen voimien vahvistuminen Kiinassa yleisesti, mutta mahdollisesti myös Kiinan johdon tulkinta siitä, ettei vahvistuvan Kiinan tarvitse enää pitää kynttilöitään vakan alla. Matalan profiilin politiikkaa ei nimittäin koskaan suunniteltu ikuiseksi, vaan se nähtiin globaalin voimatasapainon sanelemana väliaikaisena pakkona.

Nykyhetken Kiina-keskeisen viestinnän ja julkisen ärhentelyn tulokset ovat heikot

Uudelle vuosikymmenelle tultaessa vaikuttaa siltä, että matalan profiilin pitämisen doktriini on pitkälti siirtynyt historiaan. Ajatus rauhanomaisesta kehityksestä muistetaan edelleen mainita juhlapuheissa, mutta tällaiset pehmeämmät ulostulot ovat ajoittain selkeässä ristiriidassa Kiinan nykyiselle taipumukselle ärhennellä ja uhitella julkisesti niin sellaisille valtiollisille toimijoille kuin yrityksillekin, jotka esittävät Kiinan kannalta epämieluisia näkökantoja. Tämän ovat saaneet tuta myös suomalaiset yritykset. 

Viestinnällisten toimien ohella kiihtyvät yhteenotot naapurimaiden kanssa, Suomeenkin ulottuvien kyberhyökkäysten lisääntyminen ja tehostuminen ja heikentyvät suurvaltasuhteet ovat saaneet varsinkin Kiinan naapurivaltiot ja länsimaat epäileväisiksi Kiinan tarkoitusperistä. Kehittyneissä talouksissa asenteet Kiinaa kohtaan saavuttavat lähestulkoon joka vuosi historiallisia aallonpohjia, ja tämä Kiinan kannalta negatiivinen trendi vaikuttaa kiihtyneen juuri vuoden 2017 tienoilla. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa Kiina nähdään edelleen positiivisemmassa valossa, mutta globaalistikin trendi vaikuttaa kokonaisuudessaan olevan hienoisesti alaspäin.

Kiinan viestintä on kehittyviä maita kohtaan pääosin sovinnollisempaa kuin länsimaita kohtaan. Klikkaa twiitataksesi!

Toisaalta on havaittavissa, että Kiinan viestintä on kehittyviä maita kohtaan pääosin sovinnollisempaa kuin länsimaita kohtaan. Esimerkiksi Xin Vyö ja tie -hanketta koskevissa puheissa on maalailtu kansainvälistä kohtalonyhteisöä (community of shared destiny) erityisesti aasialaisten ja muiden kehittyvien maiden välille. Kyseinen yhteisö toimisi Kiinan ohjauksessa Yhdysvaltojen johtamaa globaalia järjestelmää vastaan. Ei olekaan yllätys, että Kiina mahdollisena roolimallina ja yhteistyökumppanina näyttäytyy myönteisemmässä valossa kehittyville maille kuin teollisuusmaille. Tosin Kiina-yhteistyön haittapuoliin, kuten velanoton aiheuttamiin ongelmiin ja ympäristöhaittoihin, on kehitysmaissakin hiljattain herätty.  

Vaikka Xin aiempaa määrätietoisempi politiikka voidaan nähdä luonnollisena jatkumona Kiinan ulkopoliittiselle strategialle, sen viestinnällinen ulottuvuus poikkeaa vahvasti aiemmasta – ja yllä esiteltyjen tulosten perusteella pääosin negatiivisella tavalla. Susisoturidiplomatian nousu asettuu myös osaksi Kiinan poliittisen viestinnän kehitystä, ja sitä ajaa osaltaan Xin kehotukset ”taistelutahdon näyttämisestä” ja diplomaattien halu osoittaa Pekingin suuntaan oma uskollisuutensa.

Onko tyynnyttelypolitiikan aika ohi?

Onkin mielenkiintoista nähdä, millaista viestiä Kiina pyrkii tulevaisuudessa välittämään maailmalle oman vaikutusvaltansa kasvusta ja sen seurauksista. Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta Kiinan viestintä aiheesta on ollut sekavaa viimeisten vuosikymmenten aikana, sillä muutos matalan profiilin pitämisestä rauhanomaisen kehityksen painottamiseen ja Kiina-keskeisempään retoriikkaan on tapahtunut lopulta hyvin nopeasti. Jälkimmäisen korostuminen erityisesti Xin kaudella on tavallaan myös syönyt uskottavuutta aiemmalta, sovinnollisemmalta viestinnältä.  

Ainakaan tähän asti Kiinan johto ei pääosin ole onnistunut perustelemaan, miksi muun maailman tulisi suhtautua sen vaikutusvallan kasvuun positiivisesti. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikuttaa siis siltä, että ainakaan tähän asti Kiinan johto ei pääosin ole onnistunut perustelemaan, miksi muun maailman tulisi suhtautua sen vaikutusvallan kasvuun positiivisesti – varsinkaan, kun maa on jatkuvasti mukana erilaisissa aluekiistoissa, jarruttaa globaaleja ilmastotoimia ja toteuttaa maan sisällä kiistanalaisia toimenpiteitä kuten uiguurivainoa Xinjiangissa. Aggressiivinen susisoturidiplomatia ja omien etujen puolustaminen antaa välillä jopa sellaisen kuvan, ettei Kiina edes aktiivisesti tätä yritä. Voikin olla, että Kiina luopuu tulevaisuudessa kokonaan tyynnyttelypolitiikastaan, mikä olisi taas yksi osoitus Kiinan johdon kasvavasta itsevarmuudesta.

__

Kirjoittaja: Shiyu Miao

Editointi: Julia Lintunen, Anton Karppanen, Eero Tuorila

Kielenhuolto: Anna Kananen