Viime vuosikymmenen aikana autoritaariset valtiot tukahduttivat lukuisia mielenosoituksia Lähi-idässä väkivaltaisesti, mikä vaati satoja kuolonuhreja. Hallinnot ovat pyrkineet oppimaan virheistään ja varmistamaan, ettei saman mittakaavan liikkeitä voi nousta uudestaan, esimerkiksi rajoittamalla sanan- ja kokoontumisvapautta. Väkivallalla mielenosoituksia ei kuitenkaan voida kokonaan estää. Siksi valtiot käyttävät laajempaa keinovalikoimaa kääntääkseen mielenosoitukset omaksi hyödykseen. Mielenosoitusten tilan rajoittaminen ja niihin soluttautuminen mahdollistavat tiedonkeruun, kohdehenkilöiden identifioimisen ja vastamielenosoitusten järjestämisen, ja näin mielenosoitusliikkeiden heikentämisen sisältäpäin.

Viime vuonna autoritaaristen valtioiden määrä ylitti demokraattisten määrän ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen. Autokratiat ovat pääsääntöisesti demokratioita militarisoituneempia eivätkä perustu kompromisseille. Valta keskittyy rajatulle eliitille, joka varjelee tarkasti omaa asemaansa, ja potentiaaliset haastajat syrjäytetään nopeasti. Autoritaarisia valtioita on Lähi-idässä globaalissa mittakaavassa verrattain paljon. 

Vaikka väkivalta onkin keskeinen osa mielenosoitusten hallinnoimista, on autoritaarisilla valtioilla käytössään muitakin, peitellympiä keinovalikoimia. Klikkaa twiitataksesi!

Samaan aikaan demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta vaativia ja poliittista eliittiä kritisoivia mielenosoituksia järjestetään yhä enemmän. Surullisenkuuluisaksi esimerkiksi poliittista järjestelmää haastaneista liikkeistä ovat jääneet vuoden 2011 arabikevään  kansannousut, jotka eivät tuoneet mukanaan kansalaisyhteiskunnan toivomia muutoksia. Lähes kaikissa maissa mielenosoitukset tukahdutettiin väkivalloin. Vaikka väkivalta onkin keskeinen osa mielenosoitusten hallinnoimista, on autoritaarisilla valtioilla käytössään muitakin, peitellympiä keinovalikoimia. 

Kolme vaihtoehtoa vastata mielenosoituksiin 

Moni alueen hallinnoista on pyrkinyt oppimaan virheistään siten, että laajamittaiset mielenosoitukset eivät olisi mahdollisia jatkossa. Vallitsevaa järjestelmää uhmaavia pelotellaan epävakaudella: vaihtoehtoina esitetään joko nykytilanteen hyväksyminen tai esimerkiksi Syyrian kaltainen kaaos tai radikaalimpien toimijoiden nousu. Egyptissä on lisätty sosiaalisen median valvontaa, pidätetty yhä enemmän journalisteja ja aktivisteja sekä rakennettu fyysisiä esteitä keskeisessä roolissa mielenosoittajien kokoontumispaikkana olleelle Tahrir-aukiolle. Myös Iranissa tehostettiin verkon seuranta- ja tarkkailumenetelmiä vuoden 2009 Vihreän liikkeen myötä.  Mikäli mielenosoitusten estämisessä ei onnistuta, käyttävät valtiot usein sekoituksen eri strategioita mielenosoitusten hallinnoimiseksi. Nämä voidaan jaotella seuraavaan kolmeen kategoriaan:

1. Väkivaltainen tukahduttaminen esimerkiksi fyysisellä väkivallalla ja pidätyksillä. Vuoden 2019 mielenosoituksissa Irakissa tapettiin yli 600 ja Iranissa peräti 1500 ihmistä. Libyassa surmattiin muutamassa päivässä yli 100 vuonna 2011 ja Egyptissä päivässä yli 800 vuonna 2013. Väkivallalla pyritään lisäämään osallistumisen hintaa ja luomaan varoittavan esimerkin siitä, että valtio on halukas käyttämään äärimmäisiä keinoja. Pidätettyjä usein myös kidutetaan tai he katoavat. Kuuluisammaksi tapaukseksi on noussut Syyrian hallinnon systemaattinen kidutuksen käyttö, mutta myös muissa maissa, kuten Bahrainissa, on siihen syyllistytty. Liiallinen voimankäyttö voi kuitenkin myös johtaa voimakkaampaan vastareaktioon provosoimalla useampia ihmisiä osallistumaan. Joskus rauhanomaisetkin liikkeet voivat johtaa aseelliseen kapinaan. Väkivallalla ei myöskään pystytä täysin kontrolloimaan valtavia ihmismassoja. Vaikka moni autoritaarinen valtio ei välttämättä välitä kansalaisyhteiskunnan, saati kansainvälisen yhteisön kritiikistä, voi väkivaltaisen tukahduttamisen herättämä huomio tulla poliittiselle eliitille kalliiksi. Pahimmassa tapauksessa se voi suistaa maan sisällissotaan, kuten nähtiin Syyriassa.
2. Myönnytysten tekeminen. Myönnytykset voivat laannuttaa mielenosoitusliikkeitä ja antaa liikkeelle tunteen siitä, että heitä kuullaan. Myönnytykset ovat helpompia, kun kyseessä on sosioekonomisiin huoliin liittyvät mielenosoitukset. Radikaaleihin vaatimuksiin poliittisen järjestelmän uudistamiseen tai poliittisten vankien vapauttamiseen autoritaariset valtiot suostuvat harvemmin. Sen sijaan niihin saatetaan vastata könttäsummilla tai kosmeettisilla lakimuutoksilla. Mielenosoitusten tukahduttamisen ohella esimerkiksi Saudi-Arabiassa korotettiin palkkoja ja Kuwaitissa myönnettiin jokaiselle perheelle 3500 dollarin kertamaksu. Myönnytysten lupaaminen ja niiden todellinen implementointi ovat myös kaksi eri asiaa. Myönnytykset voivat kostautua luomalla mielenosoittajille virheellisen kuvan siitä, että vaatimalla lisää ja jatkamalla protesteja voidaan saavuttaa enemmän myönnytyksiä. Usein myönnytykset myös tulevat liian myöhään. Monta kuukautta kestäneiden mielenosoitusten jälkeen Syyriassa lopulta kumottiin lähes 50 vuotta voimassa ollut poikkeuslaki, mutta se ei saanut mielenosoituksia laantumaan.
3. Mielenosoitusten salliminen tai sietäminen. Tämän avulla hallinto voi ostaa lisää aikaa päättääkseen, miten mielenosoituksiin suhtautuu ja seuratakseen, miten ne kehittyvät. Tämän menetelmän valitseminen riippuu usein mielenosoitusten tyypistä ja koosta. Salliminen voi luoda mielikuvan siitä, että kansalaisilla on tilaa tuoda esille kokemiaan epäkohtia. Samaan aikaan se voi myös lisätä erimielisyyksiä poliittisen eliitin välillä. Mielenosoitusten jonkinasteinen suvaitseminen tai sietäminen voi ensisilmäyksellä näyttää autoritaarisen valtion näkökulmasta paradoksaaliselta. Mielenosoitusten salliminen johtuu sekä kyvyttömyydestä estää niitä että niiden tarjoamista hyvistä puolista, kuten mahdollisuuksista tiedon keräämiseen. Tiedon kerääminen on mahdollista vain, jos mielenosoitusten suhteen on jonkinlaista liikkumavaraa. Tarjottua tilaa ei siis tule virheellisesti tulkita sananvapaudeksi.

Mielenosoitusten sietäminen ei tarkoita sananvapautta

Mikäli mielenosoituksia ei pystytä alunperin estämään, voi valtio pyrkiä iskemään mielenosoitusliikkeeseen sisältäpäin. Soluttautumalla mielenosoituksiin hallinnon edustaja voi pyrkiä selvittämään henkilöllisyyksiä tai muuta keskeistä tietoa. Esimerkiksi Irakissa monet syksyn 2019 mielenosoitusliikkeeseen osallistuneet henkilöt väittivät militioiden soluttautuneen mielenosoituksiin tiedustelumielessä. Mielenosoittajat kertoivat, että heistä otettiin kuvia. Monet pelkäsivät oman turvallisuutensa puolesta, etenkin kun aktivisteja alettiin systemaattisesti uhkailemaan, sieppaamaan ja jopa surmaamaan. Koston pelossa moni myös varjelee henkilöllisyyttään tarkoin. Järjestelmällisemmän seurannan avulla voidaan eliminoida mielenosoitusliikkeiden johtohahmoja ja näin ennaltaehkäisevästi kitkeä liikkeiden vaikuttavuutta. Tällaisten toimintatapojen avulla kylvetään pelkoa ja luodaan epäluottamusta toisia kohtaan liikkeen sisällä, mikä heikentää koko liikettä: Voiko vieressä seisovaan henkilöön luottaa? Onko hän se, kuka väittää olevansa?

Mikäli mielenosoituksia ei pystytä alunperin estämään, voi valtio pyrkiä iskemään mielenosoitusliikkeeseen sisältäpäin. Klikkaa twiitataksesi!

Sekä demokratioissa että autoritaarisissa valtioissa on tullut ilmi tapauksia poliisin soluttautumisesta mielenosoitusliikkeisiin tiedustelumielessä. Perinteisesti edeltävän järjestelmän tapauksissa on puhuttu esimerkiksi väkivaltaisten aikeiden havaitsemisesta ääriryhmien tai toisinajattelijoiden ryhmissä. Autoritaarisessa järjestelmässä ongelmaksi nousee se, että perustuslaissa saattaa olla määritelty rajattu sanan- tai kokoontumisvapaus, mutta tosiasiassa poliittista oppositiota ei hyväksytä tai maan ihmisoikeus- ja oikeusvaltiotilanne on hyvin heikko. Mielenosoitusten myötä näitä oikeuksia on myös usein rajoitettu entuudestaan tai hallinnon vastaiset mielenosoitukset on luokiteltu terrorismiin. Ongelmallisuutta Irakin kaltaisissa maissa lisää se, että niissä on heikko keskushallinto ja väkivallan monopoli on jakautunut usean eri toimijan välille. Tämä lisää epäselvyyttä siitä, kuka hoitaa mielenosoitusten hallinnan tai tukahduttamisen, ja mitkä tahot tukevat tai vastustavat mielenosoituksia. Selkeätä jakolinjaa valtion ja kansalaisten välillä ei ole.

Agent provocateur -taktiikka

Soluttautumalla liikkeisiin toimijat voivat myös pyrkiä muilla tavoin heikentämään liikettä sisältäpäin. Perinteinen esimerkki on niin sanottu ”agent provocateur” -taktiikka, jossa valtion nimissä toimiva henkilö soluttautuu sosiaaliseen liikkeeseen aktivistina. Yllyttämällä henkilöitä tekemään jotain laitonta tai rikollista oikeutetaan näiden pidätys. Vaikka kyseessä olisi muuten rauhanomainen liike, ei ole poissuljettua, että senkin parista löytyy niitä, jotka oma-aloitteisesti syyllistyvät laittomuksiin tai turhautuneena provosoituvat yllytyksistä. Heikon oikeusvaltion maissa mielenosoittajilta vaadittujen toimien ei välttämättä edes tarvitse olla laittomia. Pidätykset autoritaarisissa valtioissa voivat olla mielivaltaisia ja tekaistuja, ja linkittämällä henkilöt ulkovaltoihin tai kiellettyihin oppositiojärjestöihin vankeusrangaistukset on helppo oikeuttaa. 

Agent provocateur -taktiikan avulla luodaan vastakkainasettelua rauhanomaisuutta kannattavien ja rajumpia toimia vaativien välillä. Lisäksi se vaikuttaa negatiivisesti heidän asenteisiin, jotka jakavat mielenosoitusten huolet, mutta eivät niihin itse osallistu. Materiaalinen tuho, esimerkiksi liiketilojen polttaminen, voi saada mielenosoitusliikkeen näyttämään perusteltuja huolia nostavan liikkeen sijaan mellakoitsijoilta. Esimerkiksi Iranin vuoden 2019 mielenosoituksissa pieni osa mielenosoittajista päätyi heittämään kiviä ja sytyttämään pankkeja tuleen. Joidenkin väkivaltaisia tekoja tehneiden henkilöiden kuitenkin epäiltiin olleen puolisotilaallisten Basij-joukkojen soluttautuneita jäseniä. Valtion toimijat voivat siis itse käskeä omia soluttautuneita joukkojaan käyttämään väkivaltaa virallista valtion (tai ei-valtiollisen toimijan) koneistoa vastaan, ja näin provosoida ja oikeuttaa raa’at sortotoimet liikettä vastaan. Näitä tapauksia on tosin hyvin vaikea todistaa.

Kansalaisliikkeestä terroristiksi tai ulkovaltojen agentiksi

Vastamielenosoitusten järjestäminen on myös tehokas tapa heikentää mielenosoitusliikkeiden legitimiteettiä. Usein ne maskeerataan näyttämään ruohonjuuritason ja oikean kansalaisyhteiskunnan liikkeiltä. Autoritaariset valtiot voivat myös kannustaa valtion työntekijöitä osallistumaan erinäisten kannustimien avulla tai suoraan pakottaa esimerkiksi työpaikan menettämisen uhalla.  Usein ne voivat koostua siviilipukeisista militia- tai muiden turvallisuusjoukkojen jäsenistä. Esimerkiksi Syyriassa liikkeellepantiin siviilipukeisia militiaryhmän jäseniä hyökkäämään mielenosoittajia kohtaan, mikä loi jakolinjoja yhteiskunnassa.

Vastamielenosoitusten järjestäminen on myös tehokas tapa heikentää mielenosoitusliikkeiden legitimiteettiä. Klikkaa twiitataksesi!

Lähi-idän hauraissa maissa on tavallista, että valtiovalta ei ole ainut toimija, joka järjestää vastamielenosoituksia, vaan ei-valtiolliset aseelliset toimijat ovat keskeisessä asemassa hajanaisessa valtarakennelmassa, jossa valtio on heikko. Libanonin Hezbollan- ja Amal-liikkeiden hiljattain järjestämä mielenosoitus Beirut-räjähdyksen tutkimusta johtavaa tuomaria vastaan on tästä yksi esimerkki. Myös Irakissa on useaan otteeseen nähty puolueiden alla toimivien puolisotilaallisten ryhmien mielenosoituksia. 

Usein mielenosoitusliikkeet leimataan samalla ulkovaltojen järjestämiksi, kuten esimerkiksi Iran teki syksyllä 2019. Syyrian hallinto puolestaan väitti maan protestoijien olevan tosiasiassa islamistisia järjestöjä ja järjesti samalla hallintoa kannattavat mielenosoitukset luodakseen kuvan siitä, että nämä edustavat tavallisen kansan mielipidettä. Valtiolle nämä ovat tehokas tapa viestiä omaa narratiivia etenkin ulkovaltojen suuntaan ja luoda illuusio siitä, että jakolinjat eivät sijaitse valtion ja kansalaisten välillä, vaan joko kansalaisten kesken tai valtion ja vihamielisten ulkovaltojen välillä. Tällöin valtion tai ei-valtiollisen toimijan oma vastuu jää huomiotta. Moni autoritaarinen valtio sallii siis mielenosoitukset, mutta vain silloin, kun ne ovat sen omien intressien mukaisia.

Syytä kyseenalaistaa myös Euroopassa

Moni Lähi-idän regiimi on monen yhteiskunnallisen ja kansainvälispoliittisen haasteen edessä. Ilmastonmuutos globaalina uhkana vaikuttaa Lähi-idän maihin, jotka jo nyt kärsivät kuumuudesta kesäkuukausina, huonosta veden- ja sähkönjakelusta ja huonosta hallinnosta. Monet valtioista ovat monarkioita, diktatuureja ja korruptoituneita hallintoja, jotka eivät kykene tai halua täyttää kansalaisten tarpeita. Konfliktit ja alueelliset jännitteet lisäävät turhautumista, kun valtiot ovat joko kansainvälisten poliittisten jännitteiden pelikenttänä tai itse käyttävät mittavia resursseja sotatoimiin. Sisäinen paine Lähi-idän maissa on konkretisoitunut useampaan otteeseen viime vuosina. Tämä asettaa myös hallinnoille uusia vaatimuksia siitä, miten kansalaisten tyytymättömyyteen ja mielenosoituksiin vastataan. Tilastollisesti rauhanomaiset mielenosoitukset onnistuvat väkivaltaisia paremmin ja ovat siksi hallintojen näkökulmasta uhka. Prioriteetti tulee edelleen olemaan mielenosoituksilta välttyminen, mutta mikäli tässä ei onnistuta, väkivaltaista tukahduttamista täydentävät muut menetelmät. 

Näiden menetelmien tiedostaminen on eurooppalaisesta näkökulmastakin tärkeää, koska niitä voidaan helposti käyttää myös autoritaaristen valtioiden ulkopuolella esimerkiksi valtion itse sponsoroimien mielenosoitusten muodossa tai toisinajattelijoiden identifioimiseksi. Strategiat eivät rajoitu pelkästään Lähi-itään, vaan ne pätevät yhtälailla muihin autoritaarisiin valtioihin. Autoritaarisen maan rajojen ulkopuolella oleminen ei tarkoita, että poliittinen aktivismi tai vainottuun ryhmään kuuluminen olisi turvallista.​ 

Kirjoittaja: Mariette Hägglund

Editointi ja kommentit: Agneta Kallström, Sanna Raita-aho, Ilkka Tiensuu

Kielenhuolto: Kari Suomalainen