Presidentti Joe Biden piti päänsä ja vei Yhdysvaltojen sotilaallisen vetäytymisen Afganistanista loppuun. Afganistanin sodan päättyminen lopetti yhden aikakauden ja aloitti toisen, eivätkä Yhdysvaltojen ja Euroopan väliset suhteet voi enää jatkossa perustua menneisyyden haikailulle.

Pitkästä aikaa Euroopassa kuohuttaa Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa enemmän maan ulkopolitiikka. Toisin oli vielä jokunen kuukausi sitten, kun eurooppalaiset ottivat varovaisen innostuneesti vastaan presidentti Joe Bidenin julistuksen: “Yhdysvallat on tullut takaisin, transatlanttiset suhteet ovat tulleet takaisin.” Ehkäpä se Obaman kolmas kausi tästä kuitenkin lähtee. Ehkäpä se transatlanttisten suhteiden kulta-aika tekeekin paluun.

Sitten saapui elokuu ja Afganistan. Sitten syyskuu ja Aukus-sopimus. Lokakuussakin tuntuu kuin jokin olisi Euroopan ja Yhdysvaltojen väleissä perustavanlaatuisesti toisin. Tunne johtuu siitä, että Afganistanin sodan päättyminen lopetti aikakauden, jonka päättymiseen ei enää osattu uskoa.

Yhdysvallat vetäytyi Afganistanista vähitellen – ja sitten yhtäkkiä

Historioitsija Eric Hobsbawm lanseerasi aikanaan pitkän 1800-luvun ja lyhyen 1900-luvun käsitteet. Hobsbawmille pitkä 1800-luku alkoi Ranskan vallankumouksesta vuonna 1789 ja päättyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914. Lyhyt 1900-luku puolestaan päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991. Tästä seurannutta kolmen vuosikymmenen ajanjaksoa 1991–2021 voisi hobsbawmilaisittain kutsua pitkäksi vuosituhannen vaihteeksi, jolloin Yhdysvaltojen maailmanhegemonia ei ollut toden teolla haastettuna. Afganistanin sota (2001–2021) jää oppikirjaesimerkkinä muistiin pitkän vuosituhannen vaihteen aikakauden lapsena. 

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luku oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle uuden suunnan etsimistä. Yhdysvallat puuttui sotilaallisesti kriisiin Somaliassa, mutta ei Ruandassa. Maa pyrki jättämään Euroopan asiat maanosan itsensä ratkottaviksi, mutta puuttui kuitenkin lopulta Jugoslavian hajoamissotiin. Supervalta ei aivan tiennyt, missä, miten ja millä perustein maan ylivertaista sotilasmahtia tulisi käyttää, eikä presidentti Bill Clintonin ulkopoliittista linjaa useinkaan muistella. Vuosikymmenen kuluessa massiivisen suuren puolustusbudjetin perusteleminen kansalle kävi vaikeammaksi, kun kylmän sodan päättymisen myötä suurvaltakamppailua varten rakennettu puolustus oli yhä pystyssä, mutta sen tarkoitus epäselvä.

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeinen Yhdysvaltojen aggressiivinen reaktio johtui järkytyksen lisäksi myös siitä, että Yhdysvallat kaipasi kipeästi ulkopolitiikalleen uutta kiintopistettä. Maa etsi kompassiinsa uutta pohjoista, jonka avulla yksinapaisessa maailmassakin voisi suunnistaa. Presidentti George W. Bush julisti muutamaa päivää iskujen jälkeen terrorisminvastaisen sodan alkaneeksi, mikä kuittasi kerralla kysymykset Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmästä tavoitteesta. Bush puhui maailmalle: ”Olette joko meidän puolellamme tai sitten olette terroristien puolella.” Nykypäivästä katsottuna Euroopassa viesti otettiin lopulta yllättävän mukisematta vastaan, mutta myös Eurooppa kaipasi ulkopolitiikallensa suuntaa. Näin sekä Nato että transatlanttiset suhteet laajemmin saivat kuin hetkessä yhteisen tavoitteen vuosituhannen vaihteen aikakaudelle. 

Terrorisminvastaisen sodan eli “konflikteja ehkäisevän sodan” nouseminen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan keskiöön oli mahdollista vain sellaisena maailman aikana, kun kilpailevat valtiot eivät uhanneet Yhdysvaltojen johtoasemaa. Sota oli niin abstrakti, ettei tavanomaista sodan päättymistä ollut tiedossa, vaan se tulisi tapahtumaan, kun maailmaan nousee jälleen uusi varteenotettava haastaja. Jo viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat onkin kamppaillut sen dilemman kanssa, että Kiinan alueellinen voima Tyynellämerellä kasvaa ilman vastavoimaa, mutta vanhojen sotien päättäminen kunnialla on vaikeaa ellei mahdotonta.

Kompromissina Yhdysvallat kehitti eräänlaisen hybridistrategian, missä sotilaallista painopistettä alettiin hivuttaa vuosi vuodelta hiljaa Kiinaa kohti. Virallisesti tälle kehitykselle pisti alun jo Barack Obama sanoillaan Australian parlamentille vuonna 2011: ”Yhdysvallat on Tyynenmeren valta, ja olemme täällä jäädäksemme.” Obaman toisella kaudella ja Donald Trumpin kaudella Yhdysvaltojen hiljattainen siirtyminen Tyynellemerelle jatkui, mutta terrorisminvastaisen sodan riippakivet hidastivat liikkumista vuodesta toiseen – Afganistan näistä kivistä aina raskaimpana. Niin Obama, Trump kuin Bidenkin tiesivät hyvin Afganistanista vetäytymisen todennäköisen seurauksen olevan Taleban-liikkeen valtaannousu, joten lopullista päätöstä vetäytymisestä tuli kypsytellä pieni pala kerrallaan. Kun joukkojen kotiuttaminen tapahtui niin hitaasti, myös vetäytymisestä muodostui ikuisuusvetäytyminen – ja kun päätös vetäytymisestä lopulta tuli, se tuli kuitenkin kuin yllättäen, vaikka se oli ollut tekeillä jo vuosia.

Afganistanin sodan loppu mukaili näin Ernest Hemingwayn esikoisromaania, jossa kysytään: “Kuinka ajauduit konkurssiin?” 

“Vähitellen – ja sitten yhtäkkiä.”

Joten niin siinä kävi, että Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin vuonna 2001 ajamaan terroristit maasta pois ja vetäytyi vuonna 2021 maasta terroristit kannoillaan. 

Katastrofaalisesta vetäytymisestä muodostui meidän aikamme “Saigon-hetki”, mutta Bidenin presidenttiys ei päätökseen kaadu. Yhdysvalloissa Afganistan ollaan nimittäin unohtamassa hämmästyttävän nopeasti. Biden pitää päänsä vetäytymisestä, koska arvioi – aivan oikein – että menee syteen tai saveen, aihe pysyy kotimaan politiikan ykkösaiheena vain hetken aikaa.

Katastrofaalisesta vetäytymisestä Afganistanista muodostui aikamme “Saigon-hetki”, mutta Bidenin presidenttiys ei päätökseen kaadu. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikka elokuun loppupuolella Kabulin lentokentän tapahtumat olivat jokaisen TV-kanavan ruudulla, silti yli puolet kansasta piti vetäytymistä oikeana ratkaisuna. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, Afganistan on kadonnut jo lähes täysin median huulilta. Kansa oli niin väsähtänyt sotaan, jota myös Trump kritisoi vuosia, että republikaanien on vaikeaa tehdä Afganistanista polttavaa vaaliasetta – ainakaan ilman uutta terrori-iskua.

Biden haluaakin kaikin tavoin estää terrori-iskujen uhan, joten on hyvä muistaa, että Afganistanin sodan päättymisen jälkeenkin terrorisminvastainen sota jatkuu. Yhdysvalloilla on pelkästään Lähi-idässä paikan päällä yli 40 000 sotilasta, eikä terrorisminvastainen toiminta myöskään Afganistanissa pääty pitkään aikaan. Mutta uutta on se, että tästä eteenpäin sota pysyy kulisseissa. Poissa parrasvaloista ja poissa politiikan tekemisen retoriikasta. Vuosituhannen vaihteen ajan maailmanpolitiikan henkeä kuvaavana ilmiönä sota terrorismia vastaan on nyt ohi.

Transatlanttisten suhteiden uudet tuulet Tyynenmeren vuosisadalla

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan nykyisestä painopisteestä ei ole kenelläkään epäselvyyttä. Se on Kiina, ja Yhdysvallat on valmistautunut suurvaltakamppailun kiihtymiseen jo vuosia. Kiinan nousun pysäyttämiselle on kongressissa molempien puolueiden vankka tuki, ja keväällä 2021 jo lähes puolet yhdysvaltalaisista vastasi Kiinan olevan Yhdysvaltojen merkittävin vihollinen, kun vielä vuotta aiemmin samoin vastasi 22 prosenttia kansasta. Kiinan vastaisen mielialan nopea lisääntyminen kansan parissa antaa maan johdolle vapaat kädet toteuttaa tiukkaa Kiina-politiikkaa tulevina vuosina.

Yhdysvaltojen pelimerkit ovat selvät, mutta toisin on meillä kotosalla. Vuosituhannen vaihteen loppumisen tyhjyys iski koviten Manner-Eurooppaan, joka on nyt hieman samanlaisessa tilanteessa kuin Yhdysvallat 1990-luvulla: ilman selkeää suuntaa tai edes kompassia. Terrorisminvastainen sota antoi jatkoajan kylmän sodan ajan turvallisuuspoliittisille liittolaisuuksille, mutta nyt jatkoaikakin on pelattu. Etenkin EU vaikutti tarvitsevan yhtäkkistä tapahtumaa herätäkseen uuden aikakauden – Tyynenmeren vuosisadan – alkamiselle.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pelimerkit ovat selvät, mutta toisin on meillä kotosalla Euroopassa. Klikkaa twiitataksesi!

Afganistanin sodan päättyminen ja Aukus-sopimuksen tiedottaminen heti perään teettikin myös Euroopalle hemingwayt, kun viime vuosien aikana vähitellen eurooppalaisessa keskusteluissa yleistynyt sanapari strateginen autonomia nousi yhtäkkiä asialistalla kiireelliseksi asiaksi. Hiljalleen – ja sitten yhtäkkiä – huomattiin, että Eurooppa näyttäytyy Tyyneltämereltä käsin reuna-alueena. Uuden aikakauden turvallisuuspoliittisen strategian muodostaminen ei tule olemaan Euroopalle helppoa. Yhdysvalloille sopii Euroopan ja EU:n suurempi vastuu omasta puolustuksestaan, mutta yhteistuumin puolustusbudjettien merkittävä nostaminen ja kalliin hintalapun perusteleminen kansalle tulee olemaan helpommin sanottu kuin tehty.

EU:n strategisen autonomian etsikkoaika on Ranskan EU:n neuvoston puheenjohtajuus vuoden 2022 ensimmäisellä puoliskolla, jolloin Ranskan presidentti Emmanuel Macronilta ja Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenilta odotetaan konkreettisia avauksia. Jaksaako tämän hetken henki Euroopan itsenäisemmästä puolustuksesta kantaa ensi vuoden puolelle vai ehtiikö kiihkein uudistusmieliala viilentyä talven aikana?

Euroopan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet siinä muodossaan kuin olemme tottuneet ne hahmottamaan 2. maailmansodan jälkeisessä maailmassa eivät tule palaamaan. Klikkaa twiitataksesi!

Euroopan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet siinä muodossaan kuin olemme tottuneet ne hahmottamaan toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa eivät tule palaamaan. Tämä ei tarkoita sitä, että transatlanttista yhteistyötä tulisi karttaa kaikilla osa-alueilla. Viime vuosisadalla luonteva yhteistyö oli geopolitiikan vuoksi turvallisuuspolitiikkaa – tällä vuosisadalla se voisi olla vaikkapa ilmasto- ja teknologiapolitiikkaa. Eurooppa ampuisi itseään vain omaan jalkaansa, jos se antaisi suhteidensa Yhdysvaltoihin viiletä kokonaisvaltaisesti sen vuoksi, että entinen yhteistyön kulmakivi on katoamassa. Menneisyyden haikailun sijaan transatlanttiset suhteet kaipaavat uudelle aikakaudelle uutta kiintopistettä. Mistä se löytyisi?

____________________________

Kirjoittaja: Ilmari Reunamäki

Editointi: Ulla Henttonen ja Tuulikki Olander

Kielenhuolto: Ida Andersson