Sasu Katajamäki on valmistunut valtiotieteiden maisteriksi Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksesta, jossa hän erikoistui Kiinan ja Vietnamin yhteiskuntien tutkimukseen. Korkeakouluharjoittelu ja siviilipalvelustyö ulkoministeriön kehityspoliittisella osastolla herättivät hänen kiinnostuksensa Myanmariin.

Helmikuun alun sotilasvallankaappaus Myanmarissa on saanut tuhannet ihmiset ympäri maata kaduille osoittamaan mieltään. Tilanne maassa on tällä hetkellä tulenarka, sillä useita satoja mielenosoittajia on ammuttu kuoliaaksi viimeisten viikkojen aikana. Sotilasvallan paluu edustaa monelle myanmarilaiselle paluuta edeltävinä vuosikymmeninä vallinneeseen pysähtyneisyyden tilaan, jossa maan tulevaisuuden kannalta tärkeät keskustelut haudattiin näennäisen vakauden alle. Seuraavien kuukausien aikana levottomuuksien ja väkivallan uhka jatkuu maassa merkittävänä, kun armeija ja poliisi pyrkivät saamaan tilanteen hallintaansa.

Myanmar (ent. Burma) on maa, jonka poliittinen historia on kokoelma tarinoita toivosta ja pettymyksistä. Vuonna 1947 maa oli pitkän kolonialismin vastaisen taistelun jälkeen itsenäisyyden saavuttamisen kynnyksellä, kun taistelun esikuvaksi ja maan johtajaksi noussut Aung San salamurhattiin. Itsenäisyys saavutettiin, mutta heinäkuisena aamuna Aung Sanin kabinetin kokoukseen hyökännyt aseistettu joukko puski väkivallalla hänen visionsa yhtenäisestä ja demokraattisesta Burmasta hamaan tulevaisuuteen. 

Uusi toivo heräsi vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun Aung Sanin tytär, Aung San Suu Kyi piti puheen 26. elokuuta 1988 puolelle miljoonalle hallintoa vastustavalle mielenosoittajalle maan tunnetuimman hengellisen keskuksen Shwedagon Pagodan edessä vaatien monipuoluedemokratiaa ja oikeuksia vuosikymmeniä kestäneen sotilasdiktatuurin uhreille. Tälläkään kerralla Aung Sanin visio ei kuitenkaan käynyt toteen, sillä useiden kuukausien mielenosoitusten jälkeen siihen asti taka-alalle vetäytynyt armeija kaappasi jälleen vallan ja tukahdutti mielenosoitukset väkivaltaisesti. Vallankaappauksessa tapettiin tuhansia ja seuraavien kuukausien aikana pidätettiin lukuisia ihmisiä, joista yksi oli mielenosoitusten johtohahmoksi noussut Suu Kyi.

Helmikuun alun vallankaappauksen myötä Myanmar näyttää palanneen historiasta tuttuun tilanteeseen. Maata jälleen hallitseva armeija, Tatmadaw, on julistanut maahan enintään vuoden kestävän poikkeustilan vaalivilppisyytösten nojalla ja luvannut että maassa pidetään uudet vaalit vielä määrittelemättömäksi jääneenä ajankohtana. Siviilihallinnon johtajaksi vuonna 2016 noussut Suu Kyi on jälleen pidätetty. Häntä epäillään maan tuonti- ja vientilain rikkomisesta ja hänen oikeudenkäyntinsä jatkuu mahdollisesti tämän vuoden loppuun asti. Myös kymmenet muut siviilihallinnon tärkeimmät johtajat ovat pidätettyinä, mutta heidän syytteitään ei ole vielä tuotu julkisuuteen. 

Vallankaappauksen uhka ei koskaan ollut kaukana

Vallankaappauksen myötä Myanmarin yli kymmenen vuotta kestänyt poliittisten reformien kausi on näillä näkymin tullut tiensä päähän. Vaikuttaa siltä, että Tatmadaw yrittää pidätyksillä siirtää sivuun opposition avainhenkilöitä, jotka vaativat poliittisia uudistuksia ja armeijan vallan vähentämistä. Uudet vaalit voivat olla ehkä vielä tulossa Myanmarissa vuoden kahden päästä, mutta Suu Kyin johtama  National League for Democracy (NLD) -puolue, joka voitti ylivoimaisesti marraskuun 2020 vaalit, ei välttämättä pysty osallistumaan niihin täysin voimin, jos puolueen avainhenkilöt pysyvät vangittuina. Muita takeita kuin Tatmadawn johtajien sana ei kuitenkaan ole sille, että maassa todella järjestettäisiin seuraavien vuosien aikana uudet vaalit.  

Vallankaappauksen syitä on spekuloitu mediassa runsaasti, ja myös The Ulkopolitist julkaisi aiheesta Lotta Kivisen kirjoittaman erinomaisen kommentin. Tapahtuman taustojen hahmottamiseksi on tärkeää ymmärtää muutama seikka maan viimeisen kymmenen vuoden poliittisesta kehityskulusta. Myanmarin poliittisten reformien kauden voidaan katsoa alkaneen joko vuoden 2008 uuden perustuslain hyväksymisestä tai vuoden 2011 vaalien jälkeisestä vallanvaihdosta. Nämä tapahtumat loivat perustan maan hybridihallintomuodolle, jossa maahan valittiin vaaleilla kaksikamarinen parlamentti ja Tatmadawlle ja sen hallinnoimille valtion turvallisuuselimille taattiin riippumattomuus siviilihallinnosta sekä oikeus edustukseen maan parlamentissa ja presidentinvaaleissa. 

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Tatmadaw pystyi sille taatun valta-aseman kautta pitämään huolta, että maan poliittiset valtasuhteet eivät muuttuneet merkittävästi ja että armeijalla oli riittävä edustus myös uuden siviilihallinnon päätöselimissä. Asevoimien ja valtion turvallisuuselinten autonomia siviilihallinnosta tarkoitti kuitenkin myös sitä, ettei vallankaappauksen uhka koskaan ollut kaukana. 

Poliittiset reformit olivat kuitenkin mahdollisia vain, koska Tatmadaw oli aluksi niiden kannalla. Sotilasjuntta oli julkistanut jo vuonna 2003 seitsenaskeleisen tiekartan, jonka askeleet veisivät maan kohti demokratiaa. Ensimmäinen askel tiekartassa oli koota maan eri poliittisia- ja etnisiä ryhmiä edustava kansalliskokous koolle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996. Tiekartan askeleet vaativat onnistuakseen dialogia Tatmadawn edustajien, NLD:n ja maan eri etnisten vähemmistöryhmien välillä.  

Hitaan alun jälkeen dialogia Tatmadawn ja sitä vastustavien ryhmien välillä alkoi hiljakseltaan muodostua, kun kansalliskokous pääsi vuonna 2007 ymmärrykseen uuden perustuslain sisällöstä ja vangittu Suu Kyi käynnisti keskustelut Tatmadawn johtajien kanssa kaksi vuotta myöhemmin, jotka johtivat lopulta hänen vapautumiseensa.  Uudistukset ja dialogi lisäsivät myös 2010-luvun alussa kansainvälisten toimijoiden kiinnostusta Myanmaria kohtaan. Kansainvälinen kiinnostus johti myös kehitysavun lisääntymiseen, mikä puolestaan ruokki Tatmadaw-taustaisen presidentti Thein Seinin halua tehdä myönnytyksiä oppositiolle hänen valtakaudellaan (2011 – 2016) ja vapauttaa esimerkiksi sotilashallintoa vastustaneet poliittiset vangit. 

On vaikea nähdä, että Tatmadawn yritys ottaa aikalisä demokratiakehitykselle tulisi onnistumaan kokonaisuudessaan Klikkaa twiitataksesi!

Uudesta poliittisen dialogin aikakaudesta huolimatta vaalien jälkeiset kymmenen vuotta ovat osoittaneet, että uudistuksia ja demokratiaa vaativa oppositio sekä kovempaa linjaa edustava Tatmadaw eivät ole lähentyneet näkemyksissään. Ideaalimaailmassa jokainen tiekartan mukaisesti otettu askel olisi tuonut näiden ryhmien näkemyksiä lähemmäksi toisiaan, jotta merkittävät uudistukset olisivat jatkuneet vielä Thein Seinin valtakauden jälkeenkin. NLD:n suosion jatkuva kasvu loi kuitenkin Tatmadawlle hankalan tilanteen reformikauden edetessä, sillä vuodesta 1988 alkaen NLD on ollut sen tärkein poliittinen vastustaja ja molemmat ryhmät kamppailevat Bamar-valtaväestön kannatuksesta. Pitkään jatkuneet jännitteet Tatmadawn ylimmän johdon ja NLD:n välillä vaikuttivat varmasti siihen, että vallankaappaus tapahtui helmikuun alussa. 

Tatmadawn reaktio marraskuun 2020 vaalituloksiin osoittaakin, että vallan menettämisen pelko ohjaa sen toimintaa yhtä paljon kuin halu pitää maan sisäiset valtasuhteet ennallaan. Mukaillen Burman historiaan erikoistuneen historioitsija Thant Myint-U:n sanoja, Tatmadawn perimmäiset tavoitteet ovat olleet suojella asemaansa ja tämän aseman tuomaa vaurautta sekä pitää huolta, että monikansallinen maa pysyy yhtenäisenä. Myanmarin kaltaisessa etnisten konfliktien ja ankaran sotilasvallan runtelemassa maassa sotilasvallan paluu ja Tatmadawn perintö näyttäytyy kansalle kuitenkin hyvin erilaisena kuin armeijalle itselleen. Tämän vuoksi on vaikea nähdä, että Tatmadawn yritys ottaa aikalisä demokratiakehitykselle tulisi onnistumaan kokonaisuudessaan, varsinkin nyt kun vallankaappausta vastustavat protestit ovat levinneet ympäri maata. 

Rikottujen lupausten maa

Kun Burma itsenäistyi Isosta-Britanniasta vuonna 1948, sen perustuslaki takasi mahdollisuuden kaikille osavaltioille irtautua maasta 10 vuoden kuluttua, jos enemmistö osavaltion asukkaista puoltaisi tätä kansanäänestyksessä. Tämä lupaus oli tärkeä maan eri etnisten ryhmien edustajille, kun Burman tulevaa valtion rakennetta ja perustuslakia hahmoteltiin niin kutsutussa Panglongin konferenssissa ennen itsenäisyyttä. Edustajat halusivat, että maassa asuvien etnisten ryhmien välinen tasa-arvo ja päätäntävalta omista asioista turvattaisiin lainsäädännöllä. Tämä lupaus ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä kun Tatmadaw kaappasi vallan ensimmäisen kerran vuonna 1962, se syrjäytti vuoden 1948 perustuslain poikkeuslain avulla, ja oikeus poistettiin myöhemmin kokonaan. 

Myanmar on alueena vielä tänäkin päivänä kiistanalainen kokonaisuus, jota asuttaa erilaisista etnisistä ja kulttuurisista taustoista tulevat ryhmät, joiden oikeudet ja identiteetit ovat kiisteltyjä maan sisällä. Etniset konfliktit ovatkin olleet osa Burman/Myanmarin yhteiskuntaa koko sen historian ajan ja maassa on viimeiset 70 vuotta jatkunut sisällissota, jossa vastakkain ovat olleet eri etniset ryhmät ja Myanmarin keskushallinto ja armeija. 

Lähes 70 prosenttia Myanmarin väestöstä kuuluu Bamar-ryhmään, jotka ovat pääasiassa buddhalaisia ja asuvat maan keskiosissa, mutta tämän lisäksi maassa on 134 muuta kansallista “rotua” (taingyintha) joihin kuuluvat tunnustetaan maan kansalaisiksi. Bamar-ryhmä on kuitenkin enemmistönä vain tietyissä maan keskiosissa sijaitsevissa väkirikkaissa osavaltioissa, ja monilla muilla alueilla maan länsi-, itä- ja pohjoisosissa väestö koostuu pääasiassa eri etnisistä vähemmistöistä. Näistä etnisistä ryhmistä yli kahdellakymmenellä on vielä tänä päivänäkin oma poliittinen osastonsa ja sotilassiipensä, joiden tarkoitus on tavoitella suurempaa autonomiaa aseellisin ja poliittisin keinoin ja taata ryhmien alueilla asuvien turvallisuus. 

Tatmadawlla on ollut keskeinen rooli maan eri konfliktien pitkittymisessä, sillä se on samanaikaisesti pyrkinyt olemaan eräänlainen maan yhtenäisyyden aseistettu vartija ja poliittisten reformien kaitsija. Tatmadaw on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvaa burmalaisen nationalismin tärkeimpänä edustajana ja instituutiona, joka on luotsannut maan vaikeiden aikojen läpi. Se on eri aikoina nähnyt itsensä ainoana voimana, joka pystyy pitämään jakautuneen maan yhtenäisenä. Samalla Tatmadawn käyttämät keinot erilaisten etnisten kapinoiden kukistamiseen ovat myös historiallisesti olleet julmia ja kohdistuneet usein myös siviiliväestöön, mikä on puolestaan ruokkinut konflikteja ylläpitävää vihan ja pelon kierrettä. Rohingya-muslimeihin kohdistuneet etniset puhdistukset ja karkotukset ovat olleet viime vuosien räikein esimerkki Tatmadawn ankarista otteista. 

Tämän historian vuoksi monet etniset ryhmittymät vastustavat Tatmadawta tiukasti, ja tukevat demokratiakehitystä. Demokratia on kuitenkin monille etnisiin ryhmille kuuluville vain yksi askel kohti heille tärkeämpiä keskusteluja, jotka liittyvät itsemääräämisoikeuteen. Vanhat rikotut lupaukset hiertävät vieläkin Myanmarissa niin Tatmadawn ja kansan kuin myös etnisten vähemmistöjen ja valtaväestön välisiä suhteita. 

Vaikea yhtenäisyys

Vastaus sotilasvallankaappaukseen Myanmarissa on ollut harvinaisen yhtenäinen. Maassa on viime kuukauden aikana nähty erilaisia spontaaneja protestiliikkeitä, kuten esimerkiksi autojen rikkomiskampanja, kasvottomien viestien kampanjoita ja erilaisia kansalaistottelemattomuusliikkeitä, joilla on pyritty vastustamaan sotilasvallankaappausta. Laajoja mielenosoituksia on jatkuvasti ollut niin etnisten vähemmistöjen hallitsemilla alueilla kuin myös maan suurimman kaupungin Yangonin kaduilla. Useita satoja on kuitenkin tähän mennessä tapettu ja armeija on lakkauttanut maan suurimpien sanomalehtien ja tiedonvälityskanavien toiminnan.

Vallankaappauksen jälkeen Myanmariin on muodostunut kaksi vaikutusvaltaista poliittista ryhmittymää, jotka vastustavat Tatmadawta: Committee Representing the Parliament (CRP), joka koostuu pääasiassa NLD:n parlamenttiedustajista, jotka ajavat marraskuussa valitun parlamentin tunnistusta ja Aung San Suu Kyin vapauttamista sekä eri etnisiä ryhmiä edustava General Strike Committee of Nationalities (GSCN), joka haluaa muun muassa että Tatmadawlle suosiollinen vuoden 2008 perustuslaki kumottaisiin ja että valtion rakenne muutettaisiin federalistiseksi. Useat etniset ryhmittymät, jotka allekirjoittivat vuonna 2015 solmitun kansallisen aseleposopimuksen ovat myös ilmoittaneet, että ne eivät enää suostu neuvottelemaan Tatmadawn kanssa ja että ne kannattavat yrityksiä kaataa sotilasvalta. Sotilasvallankaappaus onkin tuonut maan eri Tatmadawta vastustavat voimat lähemmäs toisiaan. Tämä yhtenäisyys on myrkkyä Tatmadawlle, joka on perinteisesti pyrkinyt estämään etnisten ryhmittymien ja NLD:n liittoumien muodostumisen hajota ja hallitse -taktiikalla. 

Yhtenäisyys kätkee kuitenkin alleen vanhat kiistat. Protestien esikuvaksi Bamar-valtaväestölle on jälleen muodostunut Aung San Suu Kyi, jonka kuvia mielenosoittajat ovat kantaneet laajalti mukanaan mielenosoituksissa. Hänen imagonsa koko kansan johtajana kärsi kuitenkin valtavan särön vähemmistöjen silmissä, kun hän ei suostunut hallintokautensa aikana tuomitsemaan Tatmadawn iskuja ja etnistä puhdistuksia, jotka kohdistuivat Kachinin, Shanin ja Rakhinen osavaltioiden väestöön. Tästä syystä monet vastustavat mielenosoitusten profiloitumista pelkästään Suu Kyin tukiliikkeeksi. 

Sotilasvallan loppuminen ja demokratian tulo eivät tule ratkaisemaan maan syvempiä ongelmia. Klikkaa twiitataksesi!

Pelko siitä, että elämä NLD:nkin alla tarkoittaisi Myanmarissa enemmistön tyranniaa elääkin sitkeästi etnisten ryhmittymien keskuudessa, vaikka sotilasvalta on tällä hetkellä ajankohtaisempi vastus. Tämän lisäksi Tatmadawkaan ei ole ilman tukea,  ja sillä on vankka edustus myanmarilaisessa yhteiskunnassa ja maan liike-elämässä ja kannatusta vaikutusvaltaisissa Bamar-nationalisti piireissä. 

Sotilasvallan juuret ovat Myanmarissa syvällä, mutta molemmat Tatmadawta vastustavat poliittiset ryhmittymät toimivat vaikeuksista huolimatta nyt yhdessä juurien kitkemiseksi. Huhtikuun puolivälissä maahan perustettiin näiden ryhmittymien toimesta uusi varjohallitus, jonka kabinetissa on korkean tason edustajia niin NLD:stä kuin myös monista eri etnisistä ryhmittymistä. 

Pienistä valonpilkahduksista huolimatta on tärkeä kuitenkin ymmärtää, että maassa, jossa kansa on koko lyhyen historian ajan jakautunut eri poteroihin, sotilasvallan loppuminen ja demokratian tulo eivät tule ratkaisemaan maan syvempiä ongelmia. Ne ovat kuitenkin ainoita tapoja päästä eteenpäin kohti kipeitä keskusteluja, jotka ovat olleet Myanmarissa haudattuina vuosikymmeniä.
__

Kirjoittaja: Sasu Katajamäki

Editointi: Anton Karppanen, Lotta Kivinen, Eero Tuorila

Kielenhuolto: Hanna Lehto