Jaa

Lukuaika: 8 minuuttia

Dollari on ollut kansainvälisen talouden merkittävin valuutta toisen maailmansodan jälkeen. Kuva: DonkeyHotey/Flickr.

Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa on määrittänyt dollarin mahtiasema maailmanpolitiikassa. Valuutalla on väliä: dollarin hegemonia on mahdollistanut poikkeuksellisen vaikutusvaltaisen amerikkalaisen ulkopolitiikan. Yhdysvaltojen yksipuolisilla pakotteilla on monenvälisiä vaikutteita, kun kaikkien maiden talouksia yhdistää yksi valuutta yli muiden: dollari. Yhdysvaltojen varjossa euronkin voi ymmärtää geopoliittisena projektina.

Kansainvälinen kauppa vaatii kansainvälisiä valuuttoja. Amerikkalaista taloustieteilijää Paul Krugmania mukaillen valuutoilla on lukemattomia käyttötarkoituksia: ne toimivat vaihdon välineinä, laskentayksikköinä ja arvonsäilyttäjinä. Niillä suoritetaan maksuja, vahvistetaan hintoja ja ylipäätään mahdollistetaan maailmankauppa.

Raha on valtaa, ja valuutoilla tehdään politiikkaa. Vaikka koolla on väliä maailmantaloudessa, ei ole kuitenkaan sattumaa, kenen valuuttaa suositaan. Kuten Nobel-palkittu kansantaloustieteilijä Robert Mundell on todennut, suurvalloilla on suurvaluuttoja.Toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä taloutta on määrittänyt Yhdysvaltojen dollarin erityisasema. Tätä dollarin merkittävyyttä ei voi selittää pelkästään kansantaloudellisilla malleilla. Kuten dollariin nojautuva Bretton Woods -järjestelmä osoitti, vakaa valuutta on yksi strategisen itsenäisyyden ehdoista. Valuuttojen riippuvuudet toisistaan luovat poliittisia riippuvuussuhteita. Yhdysvaltojen viimeaikaiset Iran-pakotteet ovat taas nostaneet esille, kuinka dollarin asema kansainvälisessä taloudessa ja politiikassa rajoittaa esimerkiksi Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Dollarin merkittävyyttä ei voi selittää pelkästään kansantaloudellisilla malleilla.
Valuuttavalinnat kansainvälisen politiikan pelinappuloina

Harvardin yliopiston professori Emmanuel Farhin mukaan Yhdysvaltojen dollari sivuutti Iso-Britannian punnan kansainvälisen talouden merkittävimpänä valuuttana toisen maailmansodan jälkeen. Kuten Krugman, myös kansantaloustieteilijä Barry Eichengreen on korostanut kansantalouden koon merkitystä sen valuutan käytössä maailmankaupassa. Suuremman kansantalouden valuutta on todennäköisesti vakaampi, vähentäen valuutan arvovaihteluihin liittyviä riskejä. Krugmanin mukaan pienempien maiden kannattaa käyttää suuremman maan valuuttaa jopa keskinäisessä kaupankäynnissä, koska se on kansainvälisen talouden olosuhteiden valossa edullisinta. Näin vaikuttaisi olevan vain luonnollista, että yksi valuutta nousee ylitse muiden.

Yhdysvaltojen ennennäkemätön valta-asema merkittävimpänä suurvaltana lujitti dollarin sijan raha- ja finanssipolitiikan ytimessä.

Valuutan valitsemiseen eivät toki vaikuta vain kansantaloudelliset syyt. Yhdysvaltojen ennennäkemätön valta-asema merkittävimpänä suurvaltana lujitti dollarin sijan raha- ja finanssipolitiikan ytimessä. Kansainvälisen talouden Bretton Woods -järjestelmä perustui osittain dollarin keskeiselle roolille maailmankaupassa ja kansainvälisessä rahapolitiikassa. Muut valuutat olivat riippuvaisia dollarista, joka oli vastaavasti sidottu kultaan. Järjestelmä mahdollisti muiden valuuttojen kuin dollarin arvojen vaihtamisen kotimaisten makrotaloudellisten olosuhteiden mukaisiksi. Vakaan dollarin myötä maailmankauppa elpyi.

Yhdysvaltojen erityisasema ei jäänyt muilta huomaamatta. Dollarin ainutlaatuisen aseman vuoksi valuutta oli muille maille “yhtä hyvää kuin kulta”, mikä piti sen kysynnän korkealla kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Koska muiden maiden keskuspankit pyrkivät keräämään dollarivarantoja, Yhdysvallat pystyi kuluttamaan enemmän kuin tuottamaan ja ylläpitämään kroonisesti alijäämäistä kauppatasetta. Myöhemmin Ranskan presidentiksi noussut valtiovarainministeri Valéry Giscard d’Estaing protestoi dollarin maailmanvaltaa “kohtuuttomana etuoikeutuksena”. Kansantaloustieteilijä Benjamin Cohenin mukaan Yhdysvaltojen mahdollisuus laskea velkaa liikkeeseen omassa valuutassaan oli myös omiaan lisäämään maan etumatkaa muihin. Raha vaikutti kasvavan puissa Atlantin länsipuolella.

Cohenin mukaan kultakanta oli kuitenkin myös taakka Yhdysvalloille. Dollarin arvon ollessa sidottu kultaan Yhdysvalloilla ei ollut mahdollisuutta käyttää rahapolitiikkaa suhdanteita tasaavan politiikan välineenä. Dollarin kysyntä nosti myös sen arvoa, mikä haittasi amerikkalaisen vientiteollisuuden kansainvälistä kilpailukykyä. Maailmankaupan merkittävä kasvu toisen maailmansodan jälkeen nosti myös rahan kysyntää, herättäen huolta kultakannan kestävyydestä. Yhdysvaltojen velat ulkomaille ylittivät maan kultavarannot ensimmäisen kerran 1960. Triffin-dilemmasta tuli Bretton Woods -painajainen: jos kaikki dollareita hallussa pitävät olisivat halunneet vaihtaa valuuttansa kultaan, koko järjestelmä olisi romahtamispisteessä.

Presidentti Richard Nixonin astuessa virkaan 1969 Yhdysvaltojen rahapolitiikka antoi yhä enemmän myöten inflaatiopaineille. Eichengreenin mukaan Nixonin rahapolitiikan tarkoituksena oli vapauttaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikka Bretton Woods -rajoitteista. Uuden presidentin rahapoliittiset uudistukset johtivat lopulta järjestelmän romahtamiseen 1973, kun dollarin ja muiden valuuttojen arvot asetettiin kelluviksi. Columbian yliopiston historian professori Adam Tooze onkin todennut, että Yhdysvallat päätti luopua kultakannasta yksinkertaisesti siitä syystä, että Bretton Woods -järjestelmän ylläpitäminen kävi maalle liian kalliiksi.

Eurooppa dollarin varjossa: kohti yhteisvaluuttaa

Vaikka Länsi-Euroopan maita huoletti Yhdysvaltojen erityisasema kansainvälisessä raha- ja finanssipolitiikassa, Bretton Woods -järjestelmä oli luonut maanosan toisen maailmansodan jälkeiselle jälleenrakentamiselle suotuisat olosuhteet. Valuuttakurssien vakaus oli ollut yksi tekijä, joka oli mahdollistanut Euroopan vientiriippuvaisten talouksien toipumisen sodan jälkeisestä kurimuksesta. Kauppa kasvoi kohisten.

Kuten Nixonin päätös vuonna 1973 kuitenkin korosti, Eurooppa oli riippuvainen Yhdysvaltojen sisäpoliittisista ratkaisuista: Washingtonin päätökset vaikeuttivat politiikan tekoa Pariisissa, Bonnissa, Haagissa, Brysselissä, Luxembourgissa ja Roomassa. Eric Helleinerin mukaan eurooppalaisten ärsyyntyminen amerikkalaisten yksipuoliseen politiikkaan toimi merkittävänä katalyyttinä Euroopan yhteisön jäsenmaille. Rahapolitiikan yhdentäminen alkoi asteittain jo 1960-luvun lopulla ja ennakoi Bretton Woods -järjestelmän heikentymistä. Ajatus talous- ja rahaliitosta nousikin esille Haagin huippukokouksessa 1969.

Vuotta myöhemmin Euroopan yhteisö asetti Luxemburgin valtiovarainministeri Pierre Wernerin johtaman työryhmän, jonka tarkoituksena oli tarkastella edellytyksiä rahapolitiikan yhdentämiselle. Niin kutsuttu Wernerin raportti esitti puitekehyksen vähimmäisvaatimuksista talous- ja rahaliitolle. Raportin myötä jäsenmaat päättivät kehittää yhteiseurooppalaisia valuutta-asioita käsitteleviä kansainvälisiä toimintalinjoja. Koordinaatiota kokeiltiin monissa eri muodoissa, valuuttakäärmeestä Euroopan valuuttajärjestelmään.

Dollarin ja eurooppalaisen rahapolitiikan yhdentymisen jännitteisestä suhteesta kertoo myös se, että harppaukset kohti euroa ja Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tehtiin samanaikaisesti 1990-luvulla. Kylmän sodan päättyminen merkitsi myös kaksinapaisen maailmanjärjestyksen murenemista. Vuonna 1993 solmittu Maastrichtin sopimus loi kuvan päätänsä nostavasta mantereesta. Duken yliopiston professori Joseph Griecon mukaan Eurooppa oli elänyt toisen maailmansodan jälkeen kahden suurvallan varjossa. Integraation tehostamisella ja laajentamisella oli tarkoituksena tehdä Euroopasta strategisesti itsenäinen maailmantoimija, rauhanliiton toinen askel.

Vuonna 1989 laadittu Euroopan yhteisön komission puheenjohtaja Jacques Delorsin raportti esittelee euron geopoliittiset juuret. Raportti toteaa, että yhteisvaluutta ei kenties ole tarpeellinen rahaliiton realisoimiseksi, mutta “poliittisista ja psykologisista syistä” sen tavoitteleminen voisi olla Euroopalle hyödyllistä. Eurolla voitaisiin myös pelata kansainvälistä valtapeliä ja antaa tulli- ja talousliitolle globaalit panokset.

Nykytilanne: dollareista riippuvainen Eurooppa

Vaikka Bretton Woods -järjestelmän romahtamisesta on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta, dollarin asema on voimissaan. Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan yli 60 prosenttia kaikkien keskuspankkien valuuttavarannoista on dollareita. Järjestön pääekonomisti Gita Gopinath on laskenut, että dollarimääräinen kansainvälinen kauppa on kolminkertainen suhteessa Yhdysvaltojen kansantalouden kokoon. Vaikka Yhdysvaltojen osa maailmantaloudesta on tasaisesti pienentynyt, dollari on pitänyt kutinsa.

Vaikka Yhdysvaltojen osa maailmantaloudesta on tasaisesti pienentynyt, dollari on pitänyt kutinsa.

Dollarin kansainvälisen aseman merkitystä Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle on vaikea arvioida. Eichengreen on kuitenkin esittänyt, että dollarin kansainvälisen roolin ansiosta maa maksaa vähemmän velastaan, mikä mahdollistaa eri ulkopoliittisten operaatioiden rahoittamisen. Carnegie-säätiön Christopher Smart on vääntänyt rautalangasta: koska maan valuutalla on ehtymätön kysyntä kansainvälisenä varantovaluuttana, Yhdysvallat pystyy rahoittamaan sotilaallista mahtiaan niinkin yksinkertaisesti kuin painamalla rahaa.

Euroopan unionin yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle dollarin maailmanvalta aiheuttaa päänvaivaa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin vetäydyttyä Iranin kanssa solmitusta JCPOA-sopimuksesta EU:n kauppaan nojaava ulkopolitiikka on amerikkalaisten armoilla. Trumpin hallinnon pakotteet Irania vastaan estävät eurooppalaisten kaupan maan kanssa. Koska EU-jäsenmaiden kauppa on ollut pääsääntöisesti dollarimääräistä, yksipuolisten pakotteiden vaikutuksista on pikaisesti tullut monenvälisiä. Kuten Ulkopolitiikka-lehdessä hiljattain julkaistu analyysi esittää, Euroopan talousveturit Saksa, Ranska ja Iso-Britannia ovat pyrkineet kiertämään pakotteet luomalla Instex-vaihtokauppajärjestelmän. EU-maiden pankkeja pelottaa kuitenkin Yhdysvaltojen mahdollisuus sakottaa Iranin kanssa kauppaa tekeviä finanssitoimijoita. Ranskalaista BNP Paribas -pankkia uhkaakin lähes 9 miljardin dollarin sakko.

Euroopan keskuspankki seuraa euron kansainvälisen roolin kehitystä vuosittain. Viimeisin raportti esittää toiveikkaasti, että euron kansainvälinen asema olisi voimistumassa ja dollarin heikentymässä. Vaikka euro on maailman toiseksi käytetyin valuutta, kehitys on ollut kitukasvuista. Kun ennen finanssi- ja velkakriisiä keskuspankkien euromääräisten varantojen osuus oli noin 27 prosenttia, on se vaipunut 20 prosenttiin. Joulukuussa 2018 Euroopan komission antaman tiedonannon mukaan eurooppalaiset yritykset määrittävät kauppansa dollareissa lähes kaikilla strategisilla sektoreilla. Eurooppalaisesta energiakaupasta 80 prosenttia käydään dollareilla, vaikka Yhdysvalloista tuodaan vain kaksi prosenttia EU:n energiankulutuksesta.

Madonlukujen takia ei olekaan ihme, että strategista itsenäisyyttä kohti pyristelevä Eurooppa on ottanut asiakseen euron kansainvälisen roolin kehittämisen. Vuoden 2018 unionin tilaa koskevassa puheessaan komission väistyvä puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puhui globaalisti merkittävän valuutan puolesta. Muutoksen tulisi kuitenkin alkaa kotoa: Junckerin mukaan on absurdia, että vaikka yhteisvaluutan käyttöönotosta on kulunut kaksikymmentä vuotta, eurooppalaiset ostavat eurooppalaisia lentokoneita edelleen Yhdysvaltojen dollareilla.

Tulevien vuosikymmenien valuuttapeliä ei kuitenkaan käydä vain transatlanttisella akselilla. Maailmantalouden painopisteen siirtyessä yhä selvemmin nouseviin talouksiin tulee kansainvälinen valuuttapolitiikka kokemaan merkittäviä muutoksia. Vaikka keskuspankkien valuuttavarannoista on toistaiseksi vain kaksi prosenttia Kiinan renminbejä, muutoksen tuulia on kenties luvassa muillakin merillä kuin Atlantilla.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa