Jaa

Lukuaika: 8 minuuttia

Kahden vuoden välein järjestettävä FOCAC (Forum on China Africa Cooperation) tuo Kiinan ja 53 Afrikan maan johtajat yhteisen pöydän ääreen. Kuvassa Päiväntasaajan Guinean presidentti Teodoro Obiang Nguema Mbasogo, Etelä-Afrikan  presidentti Cyril Ramaphosa, Kiinan presidentti Xi Jinping, Ruandan presidentti Paul Kagame, sekä Kamerunin presidentti Paul Biya. (Kuva GovernmentZA / Flickr).

Kiina on 2000-luvulla kohonnut hyvin voimakkaaseen asemaan Afrikassa. Tiiviit taloudelliset suhteet ja Kiinan löyhästi aukeavat rahahanat ovat ajaneet usean Afrikan maan pitäytymään Kiinalle ongelmallisten teemojen kritiikistä tai jopa suoraan myötäilemään Kiinan agendaa. Afrikkaa voi hyvällä syyllä pitää Kiinan globaalien suurvaltahaaveiden koelaboratoriona, jossa Kiina voi rauhassa harjoitella suurvalta-asemansa rooleja sekä vallankäytön mekanismeja, jotka se voi myöhemmin tarvittaessa laajentaa myös globaaleihin mittasuhteisiin.

Kiinan läsnäolo Afrikassa on kasvanut huimaa vauhtia 2000-luvulla. Kiinasta tuli Afrikan tärkein kauppakumppani (mikäli EU:ta ei lasketa) jo vuonna 2009. Myös Kiinan osuus Afrikkaan suuntautuneista investoinneista kasvaa nopeasti, vaikka osuus onkin yhä länsimaiden kertymään verrattuna pieni. Taloudellisen asemansa lisäksi Kiinasta on tullut Afrikassa myös keskeinen turvallisuuspoliittinen toimija; sillä on Afrikassa yli kahden tuhannen vahvuiset rauhanturvajoukot ja puolustusyhteistyö Afrikan maiden ja Afrikan unionin kanssa kehittyy ja tiivistyy. Myös Kiinan asevoimat ovat saaneet jalansijan Afrikan mantereella, kun Kiinan ensimmäinen, maan rajojen ulkopuolella sijaitseva sotilastukikohta aloitti toimintansa Djiboutissa, Afrikan sarvessa vuonna 2017.

Länsimaissa Kiinan kasvavaan rooliin Afrikassa on suhtauduttu varauksella, mutta afrikkalaisille valtionpäämiehille se kelpaa, arvioi Helsingin yliopiston tutkija Obert Hodzi. Hodzi on erikoistunut Kiinan ja Afrikan välisiin suhteisiin ja hänen uusin kirjansa The End of China’s Non-intervention Policy in Africa antaa hyvän kuvan Kiinan Afrikan politiikan uusimmista kehityskuluista.

”Kiina tuo afrikkalaisille valtioille vipuvartta neuvotteluihin”, Hodzi toteaa. ”Kun neuvottelut länsimaiden ja kansainvälisten instituutioiden, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kanssa tökkivät ja kestävät, tulee Kiina paikalle ja antaa lainaa välittömästi ja lähes ilman sitoumuksia. Kiinan tuki auttaa Afrikan maita myös tarvittaessa suojautumaan lännen asettamilta pakotteilta. Zimbabwe on tästä hyvä esimerkki.”

Kiina on rakentanut suhteita Afrikkaan jo vuosikymmeniä

Afrikan maiden luottamus Kiinaa kohtaan ei ole tullut tyhjästä. Vuonna 1949 perustettu kommunistinen Kiinan kansantasavalta asetti kehitysmaat ulkopolitiikkansa painopisteeksi ja ryhtyi välittömästi rakentamaan suhteitaan erityisesti Afrikan maiden kanssa. Mao Zedongin johtama Kiina esitti itsensä kylmän sodan jakolinjojen ulkopuolisena, neutraalina toimijana, joka ei pyrkisi puuttumaan valtioiden sisäisiin asioihin – olihan se itsekin kärsinyt kolonialismin ikeen alla ja ymmärsi näin kehitysmaiden ongelmat supervaltoja paremmin. Samalla Kiina antoi sotilaallista ja taloudellista tukea erityisesti afrikkalaisille itsenäisyysliikkeille, minkä vuoksi esimerkiksi Zimbabwen valtapuolue Zanu-PF:n kytkökset Kiinaan ulottuvat pitkälle kylmän sodan vuosiin: Zimbabwen nykyinen presidentti Emmerson Mnangagwa kävi 1960-luvulla Kiinassa opiskelemassa maolaisen “kansan sodan” periaatteita ja käytäntöjä.

Kiina rakentaa nykyisiä tiivistyviä suhteitaan juuri kylmän sodan aikana pitkäjänteisesti rakennetun vankan perustan päälle ja työ kantaa viimein kypsää hedelmää. Vuosikymmeniä jatkuneen sitkeän diplomaattisen tuen myötä Kiinalla on Afrikan maiden johtajien keskuudessa luotettava maine suurvaltana, joka ei pyri lännen tavoin puuttumaan maiden sisäisiin asioihin.

Kiinan tuki Afrikalle ei kuitenkaan ole pyyteetöntä. Mutta toisin kuin useimmat analyysit, jotka painottavat erityisesti raaka-aineiden merkitystä Kiinan motiivina, Hodzin mukaan taustalla ovat Kiinan tavoitteet nousta suurvallaksi: ”Kiina haluaa nousta Yhdysvaltain veroiseksi suurvallaksi, joka käyttää vaikutusvaltaansa globaalimmalla säteellä. Monet Afrikan maat ovat köyhyyden ja esimerkiksi heikon infrastruktuurin vuoksi haavoittuvaisia ja muodostavat mille tahansa valtiolle helpon alueen laajentaa vaikutusvaltaansa, kokeilla ideoidensa kantavuutta ja saada tukea diplomaattisille aloitteille.”

Kiina uskoo Afrikan maiden nousevan merkittäviksi taloudellisiksi ja poliittisiksi toimijoiksi maailmanpolitiikan näyttämöllä.

Menneisyyden vaalimisen ohessa Kiinan strategia katsoo myös pitkälle tulevaisuuteen, jossa Kiina uskoo Afrikan maiden nousevan merkittäviksi taloudellisiksi ja poliittisiksi toimijoiksi maailmanpolitiikan näyttämöllä. Kiinan visioimassa tulevaisuudessa 54 Kiinalle uskollista Afrikan maata muodostavat keskeisen valttikortin, jos esimerkiksi kansainvälisen järjestelmän perusinstituutioita ryhdytään syvällisemmin uudistamaan.

Talouden kytkökset, kuten vastikkeettomat lainat ja satumaiset investointilupaukset ovat päätyökalu, jolla Kiina kietoo Afrikan maat oman vaikutusvaltansa piiriin. Hodzin mukaan vain harva Afrikan maa uskaltautuu enää asettumaan Kiinaa vastaan kansainvälisissä kiistakysymyksissä:

”Asioissa, jotka eivät liity Kiinaan, Afrikan maat saattavat äänestää esimerkiksi YK:ssa rinta rinnan Yhdysvaltojen tai minkä tahansa valtion kanssa. Mutta mikäli kysymys koskee suoraan Kiinan intressejä, he eivät rohkene. En tunne ainoatakaan tapausta, jossa Afrikan maa olisi asettunut Kiinan näkökulmaa vastaan.”

Soraääniä Afrikassa toki on, mutta ne pehmenevät nopeasti lähestyttäessä vallan ydintä: ”Esimerkiksi Sambian oppositiojohtaja Michael Sata julisti vaalikampanjassaan ajavansa työpaikkoja riistävät kiinalaiset pois maasta, mutta tultuaan valituksi hän lähetti Sambian ensimmäisen presidentin, Kenneth Kaundan Kiinaan pyytämään anteeksi”, Hodzi naurahtaa.

Kiinan talouden painoarvo on tuonut mukanaan myös itseään ruokkivan itsesensuurin kulttuurin, jollaisen nousua pelätään myös lännessä. Tästä Hodzi nostaa esimerkiksi kenialaisen professorin Patrick Loch Otieno Lumumban, joka on tunnettu kriittisistä näkemyksistään Kiinaa kohtaan. Lumumban oli määrä luennoida Kiinan vaikutusvallasta Sambiassa, mutta rajaviranomaiset estivät Lumumban pääsyn maahan ”turvallisuussyistä”.

”Tämänkaltaisissa tilanteissa Kiina voi tietenkin rehellisesti sanoa, ettei se ole käskenyt Sambiaa karkottamaan Lumumbaa vaan kyseessä oli Sambian itsenäinen päätös”, Hodzi toteaa. “Taustalla on kuitenkin taloudellinen vaikutusvalta, joka ajaa Afrikan maita automaattisesti välttelemään Kiinan suututtamista.”

Yhä merkittävämpi turvallisuuspoliittinen toimija

Taloudelliset yhteydet pakottavat Kiinan suojelemaan omia intressejään Afrikassa ja näin Kiinasta on tullut myös merkittävä turvallisuuspoliittinen toimija alueella. Hodzi argumentoi tuoreessa kirjassaan, että Kiinan ulkopolitiikan kivijalkana tunnettu “puuttumattomuuden periaate” (non-intervention principle) on väistymässä Afrikassa. Periaatteen mukaan Kiina on pysynyt tiukasti valtioiden sisäisten asioiden ja konfliktien ulkopuolella, mutta Afrikassa Kiina on ajautunut ottamaan yhä tiiviimmin osaa esimerkiksi alueen maiden sisällissotiin.

Libyan (2011), Malin (2012) ja Etelä-Sudanin (2013) konfliktit ovat keskeisimmät esimerkit: Kiina hyväksyi kaikissa vastoin aiempia periaatteitaan kansainvälisen sotilaallisen intervention sisällissodan vakauttamiseksi. Malin ja Etelä-Sudanin konfliktien rauhoituttua Kiina myös lähetti molempiin maihin ensimmäiset aseistetut rauhanturvajoukkonsa. Etelä-Sudanin öljykentät tulivat turvatuiksi, mutta Hodzin mukaan molemmat operaatiot toimivat Kiinalle myös tärkeinä harjoitteluympäristöinä globaaleille sotilasoperaatioille.

”Kiina haluaa kehittää asevoimat, jotka pärjäävät sodissa ja jotka ovat valmistautuneet erilaisiin sotilaallisiin haasteisiin. Kiina ei ole kuitenkaan joutunut sotimaan hyvin pitkään aikaan, ja niinpä Malin ja Etelä-Sudanin rauhanturvaoperaatiot ovat tarjonneet Kiinalle erinomaisen tilaisuuden testata asevoimien suorituskykyä todellisissa taistelutilanteissa”.

Lisäksi rauhanturvaajat ovat kansainvälisen yhteisön silmissä legitiimejä toimijoita, eikä niiden käyttöä tulkita interventioksi. Rauhanturvaoperaatioilla Kiina kykenee suojelemaan sijoituksiaan Afrikassa, mutta säilyttää samalla maineensa uudentyyppisenä ja hyväntahtoisena suurvaltana, joka ei puutu valtioiden sisäisiin asioihin.

Samat keinot, eri manner

Yksinkertaistettuna Kiina siis ohjailee Afrikan valtioiden kehitystä taloudellisilla porkkanoilla ja lähettää sinibarettisia sotajoukkojaan suojelemaan taloudellisia intressejään, mutta on onnistunut tekemään kaiken suhteellisen matalalla profiililla ja suurta vastarintaa herättämättä. Hodzi arvioi silmänkääntötempun menneen läpi myös afrikkalaisille itselleen: ”valitettavasti useimpien afrikkalaisten johtajien käsitykset voimankäytöstä ja interventioista perustuvat yhä kolonialismin ajan mielikuviin, joissa vieraiden valtojen armeijat marssivat maahan tai asettavat pakotteita. Näiden pinttyneiden mielikuvien vuoksi afrikkalaiset johtajat eivät näe huomattavasti hienovaraisempia menetelmiä, joita Kiina käyttää heihin vaikuttaakseen.”

Samaa voisi kysyä myös länsimaisilta johtajilta, sillä samankaltainen vallankäytön keinovalikoima, jota Kiina testaa Afrikan koelaboratoriossa, on käytössä myös lännessä. Huolestuneita raportteja kiinalaisten tahojen epäsuorasta puuttumisesta esimerkiksi länsimaisten toimijoiden akateemiseen- tai sananvapauteen on alkanut ilmaantua eri puolilta maailmaa. Mekanismi on pitkälti sama kuin Afrikassa: joko Kiinan diplomaattinen koneisto tai kiinalainen taloudellisesti houkutteleva taho uhkailee yhteistyön katkaisemisella, mikäli Kiinalle epämieluisia puheenaiheita käsitellään tai Kiinan mielestä vääriä henkilöitä tavataan.

Optimaalisessa tilanteessa toimia ei edes tarvita kun itsesensuurin koneistot pyörivät jo omalla painollaan. Esimerkiksi sopii talousvaikeuksiensa kanssa painiskeleva Kreikka, joka on saanut tuntuvaa vetoapua kiinalaisista investoinneista. Kreikka on jo kahdesti irroittautunut Euroopan Unionin yhteisistä lausunnoista, joissa on kritisoitu Kiinan ihmisoikeustilannetta ja Kiinan aggressiivisia toimia Etelä-Kiinan merellä. Tänä keväänä Kreikka liittyi Kiinan ja Itä-Euroopan maiden 17+1 -verkostoon, joka toimii joidenkin arvioiden mukaan Euroopan yhtenäisyyttä hajottavana “Troijan hevosena”.

Kiinan suhteen ei tule heittäytyä paranoidiksi, eikä vakoilua ja vaikutuspyrkimyksiä tule tietenkään nähdä jokaisessa kiinalaisyrityksessä tai muussa toimijassa. Kokemukset sekä Afrikassa että muualla maailmassa kuitenkin osoittavat, että kiinalaistyyppisessä “win-win-yhteistyössä” win saatetaan usein määritellä hyvin eri tavoin sopimusosapuolten kesken.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa