Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Yhdysvaltain, Irakin ja Kurdistanin liput pöydällä Yhdysvaltain puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtajan Joseph Dunfordin ja Irakin Kurdistanin presidentin Masud Barzanin tapaamisessa 2016. Kuva: Chairman of the Joint Chiefs of Staff / Flickr.

Teemu Vaarakallio on maailmanpolitiikan tutkimuksen opiskelija, joka teki syksyn politiikka-analyysiä Ulkoministeriölle Washington D.C:ssä. Lisäksi hän on kirjoittanut kolumnisarjaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta suomalaisiin sanomalehtiin.

Yhdysvaltojen kurdisuhteet ovat kautta historian perustuneet opportunismiin ja instrumentalismiin. Kurdien itsenäistymis- ja itsehallintopyrkimyksiä on tuettu silloin, kun ne ovat edistäneet Yhdysvalloille tärkeitä geopoliittisia intressejä Levantissa, ja vastustettu silloin, kun ne ovat uhanneet Yhdysvaltain liittolaisten suvereniteettia ja integriteettiä. Tällä kertaa liittolaissuhteen kestävyys punnitaan Syyriassa: jatkaako Yhdysvallat ahtaalle ajettujen kurditaistelijoiden tukemista vai hylkääkö se kurdit humanitäärisen katastrofin kouriin, kuten Irakissa 1980-luvun lopulla?

Useista indoeurooppalaisia kieliä puhuvista heimoista ja klaaneista koostuva kurdiväestö on maailman suurin kansa ilman omaa valtiota. Pääasiallisesti Pohjois-Irakin, Koillis-Syyrian, Iranin luoteiskulman ja Turkin kaakkoisosien muodostamalla alueella elävien kurdien lukumääräksi arvioidaan 30–45 miljoonaa henkeä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen allekirjoitettu Sèvres’n rauhansopimus antoi kurdeille toiveita omasta valtiosta, ja erityisesti Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson osoitti tukeaan itsenäiselle Kurdistanin kansallisvaltiolle.

Sèvres’n rauhansopimus jäi kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun Yhdysvallat tuki itsenäistä Kurdistania; kurdien toiveet omasta kansallisvaltiosta tehtiin tyhjiksi kolme vuotta myöhemmin Lausannen rauhansopimuksessa, jossa Turkki kohentuneen asemansa ansiosta sai liittoutuneet hylkäämään vaatimuksen autonomisesta Kurdistanista. Lopulta neuvoteltu kompromissi jakoi kurdien asuttaman alueen Turkin, Irakin, Syyrian ja Iranin kesken.

Kurdien asema neljän valtion yhtymäkohdassa monimutkaisen valtapoliittisen kilpailun pelinappulana oli näin valmis. Kurdien historiaa ja poliittista asemaa määrittävätkin ensisijaisesti vähemmistön suhteet edellä mainittuihin suvereeneihin kansallisvaltioihin sekä muiden suurvaltapelurien intresseihin ja liittolaisuuksiin alueella.

Poliittisesti kurdit ovat heterogeeninen ryhmä. Perinteisten talousoikeisto–vasemmisto- sekä arvoliberaali–konservatiivi-jakojen lisäksi mielipide-erot korostuvat siinä, saavutetaanko autonomia todennäköisimmin radikaalein vai yhteistyötä korostavin reformistisin keinoin. Kuitenkin juuri haave omasta valtiosta – tai vähintäänkin autonomiasta – yhdistää kurdeja isäntämaasta riippumatta. Kurdistaniin piirretyt valtiolliset rajat eivät noudata kielellisiä, kulttuurisia tai alueellisia rajoja, ja siksi yhtenäisellä Kurdistanilla on huomattava symbolinen ja emotionaalinen merkitys kurdeille. Tyyli ja välitavoitteet voivat olla erilaisia, mutta toivottu lopputulos itsemääräämisoikeudesta on jaettu.

Yhdysvaltojen toissijainen kurdipolitiikka

Kurdien sisäisen monimuotoisuuden ja erisuuntaisten kehityskulkujen seurauksena myös Yhdysvallat on joutunut luomaan suhteita kurdeihin tapauskohtaisesti soveltaen. Läheisimmät suhteet Yhdysvalloilla on perinteisesti ollut Pohjois-Irakin kurdeihin, jotka taistelivat Yhdysvaltojen liittoumassa Saddam Husseinin syrjäyttämiseksi Irakin sodassa. Yhdysvallat on tukenut heitä anteliaasti, niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, myös Saddam Husseinin Baath-regiimin syrjäyttämisen jälkeen. Tuesta huolimatta suhteet kurdeihin ovat olleet Yhdysvalloille toissijaisia suhteessa Irakin viralliseen hallintoon, ja siksi kestäviä diplomaattisia suhteita ei ole luotu.

Yhdysvallat on joutunut luomaan suhteita kurdeihin tapauskohtaisesti soveltaen.

Yhdysvaltojen tuki Pohjois-Irakin kurdeille on ollut merkittävää paitsi taistelussa Saddam Husseinin sortoa vastaan, myös poliittisesti Kurdistanin demokraattisen puolueen (KDP) ja Kurdistanin isänmaallisen liiton (PUK) integroituessa Irakin poliittiseen järjestelmään. Vielä 1990-luvun puolivälissä toisiaan vastaan taistelleet KDP ja PUK ovat Yhdysvaltojen avustuksella hankkineet vahvan aseman Irakin parlamentissa, ja ne muodostavat hallinnon vahvimman amerikkalaismielisen valtaryhmittymän.

Yhdysvaltain myötävaikutuksella valmisteltu Irakin uusi perustuslaki vuodelta 2005 sisältää lukuisia valuvikoja, jotka vaikeuttavat perustuslain mukaista lainsäädännön toimeenpanoa. Lain muuttaminen vaatisi määräenemmistöä parlamentissa, jonka saamiseksi myös KDP- ja PUK-puolueiden tulisi tukea uudistuksia. Tämän vaa’ankieliaseman seurauksena parlamentin 50-paikkainen kurdiblokki onkin nimetty kuninkaantekijöiksi. Yhdysvaltojen ja kurdien läheiset suhteet ovat tehneet Yhdysvaltojen näkökulmasta haitallisten lainsäädäntömuutosten hyväksymisestä epätodennäköistä, sillä kurdiblokki on voinut halutessaan kaataa tällaiset esitykset.

KDP ja PUK jakavat myös Pohjois-Irakin kurdien aseellisten Peshmerga-joukkojen ohjausvastuun. Nämä joukot ovat olleet Yhdysvaltojen tärkeimpiä ja tehokkaimpia liittolaisia taistelussa ISISiä vastaan, ja siksi niitä on arvostettu Yhdysvalloissa erittäin paljon.

Yhdysvaltojen kurdeille osoittamalla tuella on kuitenkin selvät rajat. Yhdysvalloille ei ole tarkoituksenmukaista ärsyttää Bagdadia tai muita sille suopeita liittolaisvaltioita alueella tukemalla kurdien itsenäistymispyrkimyksiä, sillä suhteet suvereeneihin kansallisvaltioihin ovat sille instrumentaalisia kurdisuhteita tärkeämpiä. Yhdysvallat ei esimerkiksi hyväksynyt Irakin hallituksen vastustamaa kurdien itsehallinto-alue KRG:n kansanäänestystä itsenäistymisestä vuonna 2017.

Yhdysvaltojen kurdeille osoittamalla tuella on kuitenkin selvät rajat.

Yhdysvaltojen näkökulmasta yhtenäinen, stabiili ja yhteistyökykyinen Irak on parempi vaihtoehto kuin uuden epävakaan kansallisvaltion syntyminen Lähi-idän ruutitynnyriin. Kun yhtälöön vielä lisätään Yhdysvaltojen ja Turkin kahdenvälinen dynamiikka, voidaan nykyisen toimintamallin ajatella olevan jopa ainoa toteuttamiskelpoinen.

Turkin ratkaisematon kurdikysymys

Yhdysvaltojen suhdetta kurdeihin – ja erityisesti näiden suhteiden tapauskohtaisia variaatioita – ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Yhdysvaltojen ja Turkin kahdenvälistä symbioosia. Yhdysvallat ja Turkki ovat Nato-liittolaisuussuhteensa kautta tiiviissä yhteistyössä, johon kysymys kurdeista on kuitenkin luonut molemmin puolin epämieluisaksi koettuja jännitteitä.

1990-luvun loppupuolella Yhdysvallat tuki Turkkia taistelussa sen alueella vaikuttaneita kurdikapinallisia vastaan. Tämän kuohunnan lopputulemana kurdinationalismin kenties tärkein ajattelija, kapinallisryhmä PKK:n johtohahmo Abdullah Öcalan istuu vielä tänä päivänäkin elinikäistä vankeusrangaistusta Turkissa.

Öcalanin filosofinen ajattelu ponnisti alkujaan radikaalista vasemmistolaisesta marxilaisuudesta, mutta on myöhemmin siirtynyt kohti demokraattista konfederalismia ja ruohonjuuritason poliittisia liikkeitä ja  vienyt siten kurdien nationalistista ajattelua kauemmaksi itsenäisen kansallisvaltion välttämättömyydestä. Esimerkiksi Syyrian Kurdistaniin muodostetun Rojavan itsehallintoalueen poliittinen ideologia on perustunut pitkälti Öcalanin anarkososialistisiin ajatuksiin demokraattisesta konfederalismista.

Vaikka Öcalanin mukaan oman valtion perustaminen ei edistä kurdikysymyksen ratkaisua, pitää Turkki Öcalanin ajattelua ja PKK:n toimia uhkana omalle koheesiolleen. Vielä vuosikymmenen alussa Turkissa kannatettiin ajatusta kurdien autonomian lisäämisestä Kurdish opening -nimellä tunnetussa hankkeessa, mutta sittemmin Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan on päättänyt keskittää valtaa presidentti-instituutiolle yhteistyössä nationalistipuolueiden kanssa. Tämän strategisen manööverin seurauksena kurdikysymys on Turkissa pelkistynyt taisteluksi terroristeja vastaan, ja yhä kovempia otteita perustellaan vastauksena uhkaan, jonka PKK muodostaa maan sisäiselle turvallisuudelle.

Jos aikaisemmin kurdikysymyksen ratkaisu oli sisäpoliittisesti vaikea, on se Erdoğanin nykyisen yhden miehen autoritaarikomennon alla käytännössä mahdoton. Kurdien aseman parantaminen vaatisi koko hallinnon demokratisoitumista, mutta tulevaisuuden suuntana näyttää Erdoğanin otteen kiristyessä olevan pikemminkin identiteettipoliittinen eskalaatio ja viholliskuviin perustuva vastakkainasettelu.

Nato-liittolaisten mahdoton yhtälö

Vuodesta 2014 eteenpäin ISISin vaikutusvallan lisäännyttyä sekä Yhdysvallat että Turkki joutuivat taiteilemaan vaikeiden kompromissien välillä. Toisaalta Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukemat YPG-joukot Syyriassa ja peshmergat Pohjois-Irakissa olivat erittäin hyödyllisiä taistelussa ISISiä vastaan, mutta toisaalta Syyrian kurdien ei haluttu voimaantuvan liikaa, silllä se saattaisi johtaa ei-toivottuun, pankurdilaisen kansallistunteen voimistumiseen myös Turkissa ja Irakissa.

Yhdysvallat ja EU luokittelevat Turkin hallitusta vastaan kapinoineet Pohjois-Kurdistanin työväenpuolueen sissit (PKK) terroristeiksi, mutta tukevat Syyrian kurdien aseellisia YPG-joukkoja taistelussa Syyrian presidentti Bašar al-Assadin hallintoa vastaan. Turkki puolestaan ei tee vastaavaa erottelua, vaan katsoo PKK:n olevan yhtä YPG:n kanssa.

Turkin ja PKK:n välisissä yhteenotoissa Yhdysvallat onkin tukenut poikkeuksetta Nato-liittolaistaan Turkkia, kun taas ISISin ja al-Assadin hallinnon vastaisessa taistelussa se on asettunut YPG:n puolelle. Tämä Yhdysvaltojen aseellisille kurdijärjestöille osoittama tuki jäytää Turkin ja Yhdysvaltojen suhdetta ja pulpahtaa pinnalle säännöllisin väliajoin Nato-liittolaisten eriävien intressien osoittautuessa yhteensovittamattomiksi.

Tulehtuneita suhteita onnistuttiin lievittämään Yhdysvaltojen ja Turkin päästyä yhteisymmärrykseen Manbij-tiekartasta, jonka tarkoituksena on lievittää painetta Turkin Syyrian vastaisella rajalla ja tiivistää Turkin ja Yhdysvaltojen puolustusyhteistyötä. Tämä kompromissi näyttää edulliselta erityisesti Turkin näkökulmasta, sillä sen mukaisesti Yhdysvallat vähentäisi asteittain tukeaan Turkin terroristeina pitämille YPG-joukoille maan Syyrian vastaisilla raja-alueilla.

Syyrian konfliktissa Yhdysvaltojen tuki kurdijohtoisille Syyrian demokraattisille joukoille (SDF) on kurdien näkökulmasta elinehto, mutta myös Yhdysvallat on hyötynyt kurdeista. YPG on Yhdysvalloille edullisin ja poliittisesti sopivin keino pitää kiinni maa-alueista Syyriassa ja sitä kautta vipuvarresta al-Assadin, Iranin ja Venäjän suuntaan, vaikka YPG:n aseistaminen ja kouluttaminen närkästyttääkin Turkkia. Keskustelu Yhdysvaltojen tuen vähentämisestä on aiheuttanut perusteltua huolta ja vastustusta kongressiedustajien keskuudessa yli puoluerajojen.

YPG on Yhdysvalloille edullisin ja poliittisesti sopivin keino pitää kiinni maa-alueista Syyriassa.

Tässä epävakaassa tilanteessa kurdit ovat välttäneet suoraa yhteenottoa al-Assadin hallinnon kanssa ja jopa käyneet Turkin aggressioiden lisääntyessä yhteistyöneuvotteluja Syyrian keskushallinnon kanssa. Toisaalta al-Assadin vallasta syökseminen ei ole koskaan ollutkaan YPG:n ensisijainen intressi. Ei ole yllättävää, ettei al-Assad ole suhtautunut neuvottelutunnusteluihin järin myötämielisesti. Sen sijaan hän haluaa palauttaa koko Syyrian keskushallinnon auktoriteetin alaisuuteen, samalla kun kurdit yrittävät Yhdysvaltojen häilyvällä tuella maksimoida autonomiaansa Koillis-Syyriassa hallitsemillaan alueilla.

Nykyinen pattitilanne palvelee ensisijaisesti al-Assadia. Syyrian hallinto voi odottaa Trumpin vääntävän voiton Yhdysvaltojen ulkopolitiikan asiantuntijoista, ja Yhdysvaltojen väsyvän kurdien tukemiseen kasvavan kotimaisen paineen alaisena. Tällöin al-Assadin on helppo nujertaa kapinalliset ja kurdit totaalisesti omien asevoimiensa ja Venäjän ilmaiskujen avulla ja sen jälkeen palauttaa alueen täysimittainen kontrolli keskushallinnolle.

Yhdysvaltojen tuki kurdeille katkolla – löytääkö konflikti vihdoin yleisönsä?

Presidentti Trumpin aikakaudella Yhdysvaltojen suhde kurdeihin vaikutti pitkään muuttumattomalta. Yhdysvallat muotoili strategiaansa Syyrian konfliktissa suhteessa paitsi terrorisminvastaiseen taisteluun myös laajempaan alueelliseen vastakkainasetteluun Iranin ja Venäjän kanssa. Tästä näkökulmasta kurdijoukkojen tukeminen taisteluissa al-Assadin hallintoa vastaan oli Yhdysvalloille tehokas tapa padota al-Assadin, Iranin ja Venäjän etenemistä, joka toteutuessaan olisi ollut merkittävä uhka Yhdysvaltojen omien intressien saavuttamiselle Lähi-idässä.

Trumpin šokeeraava ilmoitus vetää yhdysvaltalaisjoukot Syyriasta oli odottamaton asennonvaihto Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikassa sekä märkä rätti lukuisten ulkopolitiikan asiantuntijoiden kasvoille. Päätös kirvoittikin laajamittaista kritiikkiä läpi hallinnon, sillä sen katsottiin laajalti olevan ristiriidassa Yhdysvaltojen muiden tätä aluetta koskevien strategisten tavoitteiden kanssa. Tässä valossa Yhdysvaltojen sitoutuminen YPG:n tukemiseen on yhä epävarmaa, vaikka tilanne näyttääkin toistaiseksi jäätyneen status quoon.

Trump on joutunut tasapainoilemaan paitsi kansainvälisten normien, päällekkäisten liittolaisuussuhteiden ja geopoliittisten intressien myös hallinnon sisäisten erimielisyyksien ristiaallokossa. Erityisesti kurdien näkökulmasta huolta herättää kysymys siitä, kääntääkö Yhdysvallat heille jälleen selkänsä humanitäärisen kriisin lähestyessä, kuten se teki 1980-luvun lopulla Saddam Husseinin Baath-puolueen joukkosurmatessa kurdeja Pohjois-Irakissa.

Yhdysvallat ei kuitenkaan ole tarjonnut kurdeille pelkästään petettyjä lupauksia, vaan erityisesti Syyrian kurdit ovat hyötyneet merkittävästi siitä legitimiteetistä ja mediahuomiosta, jota yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on heille tuonut. Yhdysvaltojen tuen päättyminen pakottaa Syyrian kurdit neuvotteluihin aiemmin kuin se oli toivonut, eivätkä odotukset neuvotteluiden suhteen ole tässä tilanteessa kovin optimistisia. Siitä huolimatta Syyrian kurdien ahdinko on vihdoin vanginnut myös kansainvälisen yhteisön huomion, mitä voidaan pitää kurdiliikkeelle merkittävänä edistysaskeleena historiaa vasten peilaten.

Trumpin tempoilevan (Twitter-)ulkopolitiikan aikakaudella tilanteet kääntyvät päälaelleen vain yhden yön aikana, ja siksi liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä on opittu välttämään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Yhdysvaltojen ja kurdien aseveljeys, yhteiset viholliset, Yhdysvaltojen toimiva keskusteluyhteys niin kurdien kuin Ankaran kanssa sekä yhtenäisen Irakin varjelu ovat Yhdysvaltojen kurdipolitiikan lähtökohdat myös jatkossa. Sikäli kun kurdien kanssa tehtävä yhteistyö edistää alueellista vakautta, estää Irania laajentamasta vaikutusvaltaansa ja heikentää ääriliikkeiden toimintamahdollisuuksia Lähi-idässä, kelvannee jonkinasteinen yhteistyö edelleen myös transaktionalismiin luottavalle ja kansallista turvallisuutta korostavalle Valkoiselle talolle

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa