Jaa

Lukuaika: 21 minuuttia

Suomalaisten puoluejohtajien suut luettelevat vaalien alla Suomen suurimpia ongelmia ja niiden ratkaisuja. Ongelmanasettelun valta voimistuu ratkaisevasti, kun tieto äänestäjien toiminnasta kasvaa. Samalla faktojen merkitys uhkaa heiketä.

Äänestyspäätöksesi lähestyvissä eduskuntavaaleissa pystytään jo ennustamaan hyvin suurella todennäköisyydellä. Samoin se, mikä saa sinut innostumaan vaaliuurnille tai pysymään sieltä poissa. Henkilökohtaisia tietojasi hyödyntävä vallantavoittelu on vakava uhka tutkittuun tietoon perustuvalle politiikalle. Demokratian horjuminen jatkuu, jos tiedon kauppaan perustuvaa valvontakapitalismia ei rajoiteta, Janne Soisalon-Soininen kirjoittaa.

Suomalaiset äänestävät 14. huhtikuuta kenties maailman vapaimmissa parlamenttivaaleissa. Eduskuntavaalit käydään kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa kuin vielä neljä vuotta sitten. Ja se on huomattu. Suojelupoliisi varoitti hiljattain pitävänsä ulkovaltojen yrityksiä vaikuttaa vaalitulokseen todennäköisenä.

Useat puolueet kertovat vaalihäirinnän lisääntyneen huomattavasti verkossa sekä vaalikentillä. Vihapuhe on läikkynyt netistä kaduille ja muutamassa tapauksessa johtanut jopa pahoinpitelyyn, sen yritykseen ja uhkailuun. Uutisoituja tapauksia ovat ainakin ulkoministeri Timo Soiniin kohdistunut pahoinpitely-yritys, vasemmistoliiton ehdokkaan Suldaan Said Ahmedin pahoinpitely ja perussuomalaisten Laura Huhtasaareen kohdistunut uhkaus.

Sosiaalinen media on kasvavan vastakkainasettelun keskeinen pelikenttä. Saksassa tehdyn tukimuksen mukaan some ei ainoastaan toimi alustana vihapuheelle, vaan sen kautta levitetyllä sisällöllä pystytään myös lisäämään fyysisen väkivallan uhkaa. Tästä syystä esimerkiksi perussuomalaisten huolta herättänyttä väkivaltaista vaalivideota voi perustellusti pitää vaarallisena. Puolitoista viikkoa verkossa ollutta videota on katsottu noin 350 000 kertaa ja puolueen nousu kannatusmittauksissa näyttää saavan vauhtia.

Vaaleja koskevia vaikutusyrityksiä on historiassa toki nähty toistuvasti ja kaikkialla. Kaikenlaista trollaamista on harrastettu ja harrastetaan julkaisualustaan katsomatta. Uutta on se, ettei vaalivaikuttaminen ole koskaan ollut yhtä helppoa, huomaamatonta ja tehokasta kuin nyt. Osittain tästä syystä äänestäjiä koskevaan tietoon perustuvaan vaikuttamiseen herättiin toden teolla vasta Yhdysvaltojen presidentinvaalien ja Cambridge Analytica -paljastuksen jälkeen.

Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2016 ja brittien saman vuoden kansanäänestys EU-jäsenyydestä ovat näyttävimmät esimerkit siitä, mihin uusi tietoon perustuva vaalivaikuttaminen voi johtaa. Tapauksia löytyy toki muualtakin, kuten Brasiliasta ja Italiasta. Vastaavaa äänestäjien tietoja hyödyntävää kohdennettua vaikuttamista on havaittu ympäri maailmaa, muun muassa Myanmarin rohingya-kriisin yhteydessä ja Nigerian presidentinvaaleissa.

Demokratian perusarvoja horjuttava oikeistopopulismi on muutamassa vuodessa noussut valta-asemaan monissa maissa ympäri maailman. Median vapaus on paineen alla, tuomioistuinten riippumattomuus kyseenalaistetaan ja vähemmistöjen ja pakolaisten suojelun periaatteet joustavat. Lähes 70 prosenttia maailman suurimmista talouksista on tällä hetkellä autoritaaristen tai populististen hallitusten käsissä. Vielä vuonna 2016 osuus oli 33 prosenttia.

Muutoksen taustalle on maalattu globalisaation kiihdyttämä hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen ja työn murros. Keskeinen syy nopealle muutokselle on kuitenkin tiedon kasvava valta ja sitä seuraava uudenlainen tietotalous. Sen avulla kansalaisten turhautunutta tunnetilaa on kyetty kärjistämään ja hyödyntämään. Yksityiset tietomme, kokemuksemme ja mieltymyksemme ovat tämän talouden raaka-aine ja kauppatavara. Kullanarvoista tietoa myydään kovalla hinnalla kaupallisiin ja poliittisiin tarkoituksiin. Tiedon vallan kasvu lisää myös tietovarkauksien uhkaa. Kyberturvallisuuteen ei turhaan kiinnitetä yhä enemmän huomiota.

Sosiaalisten medioiden ja johtavien teknologiajättien kuten Googlen kannattavuus perustuu yhä enemmän juuri tähän liiketoimintaan. Tarkasti suunnattuja ja erilaisille käyttäjille sopiviksi viilattuja sisältöjä levitetään sosiaalisissa medioissa ja niiden teho on osoittautunut ennennäkemätön suureksi. Samasta syystä myös Suomessa eduskuntapuolueet panostavat nyt somemarkkinointiin aivan uudella tavalla. Lähestyvät eduskuntavaalit ovat lisäksi ensimmäiset vaalit Suomessa, joissa puolueet tekevät tarkkaa personoitua vaalimainontaa, eli niin sanottua mikrotargetointia.

Tietomme, kokemuksemme ja mieltymyksemme ovat uuden valvontakapitalismin kauppatavaraa.

Somen kautta tapahtuvan vaalivaikuttamisen erityisenä ansiona on ollut niin sanottujen nukkuvien äänestäjien aktivoiminen vaaliuurnille. Tämä oli keskeinen tekijä muun muassa brexit-äänestyksen gallupien epätarkkuudessa. Niissä ei osattu ennakoida miljoonien uusien äänestäjien vaikutusta äänestystulokseen.

Myös Suomessa kohdennettu ja personoitu vaalimainonta voi vaikuttaa merkittävästi äänestysaktiivisuuden kasvuun, mikä olisi toki lähtökohtaisesti hyvä asia. Suomen vähiten äänestävät ammattiryhmätkin ovat tiedossa, joten kohderyhmien selvittämisestä ei vaalimainostajan tarvitsisi somejäteille maksaa. Tällainen kampanja epäilemättä lisäisi vaalien arvaamattomuutta. Britanniassa brexit-leirin tehokkaaksi iskulauseeksi nousi “take back control”, perussuomalaisten “äänestä Suomi takaisin” on tästä selvä laina.

Sosiaalisten medioiden pelättyjä työkaluja voidaan toki hyödyntää asiallisesti ja vastuullisesti. Some ja sen tarjoamat työkalut ovat kuitenkin luonteeltaan kärjistäviä. Paras teho saadaan usein aikaan vetoamalla käyttäjien tunteisiin, kutittelemalla juuri niitä aivoimpulsseja, jotka saavat yksilön varmimmin reagoimaan. Jos ja kun äänestäjien aktivoiminen ja haluttu äänestyspäätös saadaan parhaiten aikaan valheellisilla ja vääristellyillä sisällöillä ja vaalilupauksilla, houkutus tarttua sellaisiin on luonnollisesti voimakas.

Vuoden professoriksi tammikuussa valittu kulttuurintutkimuksen professori Helmi Järviluoma-Mäkelä kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa olevansa hämmästynyt siitä, kuinka korkeassa asemassa olevat virkamiehet tai poliitikot esimerkiksi Yhdysvalloissa halveksivat tieteellistä tutkimusta.

”Saatetaan kylmän rauhallisesti valehdella ja vääristellä tutkimustietoa. On selvää, että tällainen on lisääntynyt”, professori sanoi.

Kansainvälisesti tunnettu tietoturva-asiantuntija, F-Securen tutkimusjohtaja Mikko Hyppönen totesi puolestaan viime vuonna, että somevaikuttaminen pitäisi tyystin kieltää poliittisilta toimijoilta. Kun rahalla saa tietoa, sen merkitys politiikassa kasvaa.

”Internetin piti tuoda rauhaa, rakkautta ja demokratiaa maailmaan ja silloin alkuaikoina lähdettiin rakentamaan utopiaa, mutta siitä tulikin hirviö”, Hyppönen luonnehti tilannetta.

Data kasvattaa Hyppösen hirviötä. Moni meistä tietää, että vaikkapa Facebook ja Google rekisteröivät ja analysoivat jokaisen julkaisumme, tykkäyksemme, tietohakumme, sijaintimme ja klikkauksemme. Taskuissamme ja pöydillämme olevat laitteet kuulevat puheemme, kamerat seuraavat kasvojemme ja silmiemme liikkeitä sekä mahdollisesti myös kehomme lämpötilan muutoksia. Yhdistettynä kaikkeen muuhun dataan, näiden tietojen avulla yksilön tunteita ja ajatuksia voidaan ennakoida entistä tarkemmin. Käyttäjien reaktioita lisäksi testataan erilaisilla ärsykkeillä, jolloin käyttäytymistä kyetään ennustamisen lisäksi myös ohjaamaan yhä tehokkaammin. Tietoa on kasaantunut jo historiallisen paljon ja uuden tiedon virta mahdollistaa jatkuvasti kehittyvän koneoppimisen.

Tuotamme siis raakadatan pohjattoman lähteen yrityksille, jotka osaavat ennustaa ihmiskäyttäytymistä ja hyödyntävät tietoa kaupallisesti. Teknologiajättien tarjoamat palvelut suunnitellaan monella tavalla hyödyllisiksi ja koukuttaviksi ja tiedon kerääminen huomaamattomaksi. Alkuvuonna julkaistun tutkimuksen mukaan jopa 74 prosenttia amerikkalaisista Facebook-käyttäjistä ei tiedä, että yhtiö hyödyntää liiketoiminnassaan heidän henkilökohtaisia tietojaan. Vain puolet vastaajista koki tietojen keräämisen ja hyödyntämisen ongelmalliseksi. Kun käyttäjien tietämättömyyttä tilanteesta ja toisaalta tiedonkeruun potentiaalisia tuottoja ja uhkia ryhtyy tarkemmin pohtimaan, asetelma näyttäytyy suorastaan perverssiltä yksityisyyden ja vapauden loukkaukselta.

Miksi kukaan tai mikään on voinut vapaasti kerätä tietojani ja rakentaa niiden jalostamisesta ja myymisestä miljardibisneksen?

“Surveillance capitalists know too much to qualify for freedom”

Näin toteaa Harvard Business Schoolin emerita professori Shoshana Zuboff alkuvuonna ilmestyneessä kirjassaan The Age of Surveillance Capitalism: The Fight for a Human Future at the New Frontier of Power. Zuboffin mukaan uuden niin sanotun valvontakapitalismin valta on niin mahtava, ettei sen voida antaa toimia vapaasti.

Tiedon ja ihmiskäyttäytymisen futuurien kauppaan perustuvan markkinatalouden rajoittamisen taustalla on sama perustelu, joka alleviivaa markkinoiden vapauden tärkeyttä ihmiskunnalle toistaiseksi tutummassa tavaran ja palveluiden kaupassa. Tämä uusliberalismin argumentti markkinoiden vapaudelle ei tietotaloudessa enää päde.

Friedrich von Hayek ja muut klassisen liberalismin oppi-isät Adam Smithistä alkaen perustelevat markkinatalouden vapautta tehokkuudella. Kaikkien osapuolten on voitava toimia mahdollisimman vapaasti, sillä markkinat ovat mysteeri. Kukaan ei voi tietää, miten toiset käyttäytyvät eli miten kysyntä ja tarjonta kohtaavat ja mille tasolle hinta asettuu. Monimutkaisten markkinoiden tehokkuus nojaa mahdollisimman laajaan vapauteen.

Uusliberalismin argumentti markkinoiden vapaudelle ei tietotaloudessa enää päde.

Uudessa valvontakapitalismissa tietoa keräävien ja myyvien yhtiöiden liiketoiminta perustuu ensisijaisesti juuri ihmiskäyttäytymisen ja siten markkinoiden tehokkaaseen ennustamiseen. Yhtiöiden tarkoitus on tietää ja jatkuvasti tietää enemmän – koko bisnes perustuu tälle lähtökohdalle. Niiden vapaata toimintaa ei siten voida perustella ainakaan uusliberalistiselle talousajattelulle keskeisellä vapausargumentilla. Se on silti ollut perustelujen keskiössä. Puheissa on toistunut lisäksi teknologisen kehityksen välttämättömyys ja rajoitusten innovaatioita hidastava vaikutus.

Valvontakapitalismin mahtiyhtiöitä.

Yhtiöt ovat toimineet hyvin pitkään hyvin vapaasti. Sääntelyn tarpeeseen on herätty vasta viime vuosina Yhdysvalloissa ja varsinkin Euroopassa, mistä keskeisenä osoituksena on EU:n laatima ja viime vuonna voimaan astunut uusi tietosuoja-asetus. Facebook on myös luvannut kiristää poliittisten mainosten sääntelyä ennen toukokuun eurovaaleja ja tallentamaan tiedot mainoksista seitsemäksi vuodeksi. Tiukemmat säännöt astuvat Euroopassa voimaan maaliskuun aikana. Twitter on puolestaan jo jonkin aikaa poistanut aktiivisesti disinformaatiota levittäviä bottitilejä.

Facebook on lisäksi toistuvasti luvannut puuttua alustalla levitettäviin valheellisiin ja vaarallisiin sisältöihin, mutta niiden tehokas kitkeminen on käytännössä jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä. Maaliskuussa Uuden-Seelannin joukkomurhaaja lähetti teoistaan suoraa kuvaa Facebookissa 17 minuutin ajan, ja materiaali saatiin poistettua vasta 29 minuuttia sen alkamisen jälkeen. Näin siitäkin huolimatta, että Facebookila on noin 15 000 työntekijää vastaamassa moderoinnista.

Keskiviikkona Facebook kertoi kieltävänsä niin sanottua valkoista nationalismia ja valkoista separatismia kannattavan sisällön palvelussaan, osittain vastauksena Uuden-Seelannin tapahtumien jälkeen kasvaneeseen kritiikkiin. Kielto astuu voimaan huomenna maanantaina. Eilen lauantaina Facebookin perustaja Mark Zuckerberg ilmoitti kannanotossaan ihmisten turvallisuuden edellyttävän uutta globaalia internetiä koskevaa sääntelyä. Zuckerbergin mukaan tarvitaan yhdenmukaiset standardit muun muassa sille, miten poliittiset toimijat tunnistetaan ja määritellään sosiaalisen median markkinoinnissa.

Sääntelyä kaivataan aiempaa kipeämmin siksi, että sen puute alkaa satuttaa internetin mahtiyhtiöitä. Professori Zuboffin mukaan valvontakapitalismin rajoittaminen on mahdollista hahmottaa laajempana ja pidempiaikaisena prosessina, jolla on yhtymäkohtia 1800-luvulla nousseen teollisen tuotantokapitalismin rajoittamiseen. Siinä missä teollisuus nousi aikanaan merkittävään valta-asemaan ihmisten työvoimaa riistämällä, nykyajan tietotalouden jättiläiset ovat nousseet suuruuteen haalimalla tietoja kokemuksistamme ja käyttäytymisestämme.

Teollisuuskapitalisti omisti tuotantovälineet, valvontakapitalisti omistaa tiedon tuottamisen välineet. Tietoa keräävät yhtiöt tietävät meistä lähes kaiken, mutta meillä ei ole oikeutta tietää niiden liiketoiminnasta juuri mitään. Tieto on nykypäivän pääomaa ja sen jakautumisen epätasapaino on hyvin suuri ja kasvaa kiihtyvää vauhtia.

1800-luvulla tilanne johti sosialismin syntyyn, myöhemmin vallankumouksiin sekä lopulta tasapainoiseen markkinatalouteen, jossa työvoiman hyödyntämiselle on tarkat rajat ja työntekijöille on turvattu laajat oikeudet. Kapitalismi tuskin olisi selvinnyt ilman kompromissia, jonka palkansaajien joukkovoima sai aikaan. Massatuotantoon perustuva markkinatalous tarvitsi lisäksi laajan kuluttajien joukon, mikä osaltaan kannusti omistajia pitämään huolen palkansaajien ostovoimasta.

2000-luvulla edessä on toivon mukaan prosessi, jossa tiedon hyödyntämisen rajat määritellään tarkasti ja kansalaisilla on laajat oikeudet omiin tietoihinsa. Uudessa tilanteessa yksilöiden merkitys kuluttajina on tosin aiempaa vähäisempi. Käyttäytymistämme ja sen futuureja koskevassa kaupassa kuluttajia ovat muut yritykset ja yhteisöt, joiden kaupallisia tai poliittisia tavoitteita ostettu tieto palvelee. Yksilöt ovat tässä ketjussa puhtaasti tiedon tuottajia.

Muutos voi olla sitä hankalampi, mitä kauemmin se kestää. Tiedon valta kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Muutosta ei myöskään helpota se, että valtaosa vaikkapa Facebookin ja Googlen käyttäjistä hyväksyy huoletta ja lukematta käyttöehdot, joissa kerrotaan millä tavoin yhtiöt hyödyntävät asiakkaidensa henkilökohtaisia tietoja. Yksityisyyden murtuminen ei aina hetkauta: se ei haittaa käyttäjiä samaan tapaan kuin raskaat työtunnit haittasivat tekijöitään 1800-luvun tehdastyössä.

Mikäli tiedon valta päätyy yksin valtiojohdolle, kansalaisten mahdollisuus vaalia omia oikeuksiaan heikkenee ratkaisevasti. Tähän liittyy ajatus digitaalisista diktatuureista, kuten esimerkiksi Noah Yuval Harari kuvaa asetelmaa kirjoissaan Homo Deus: A Brief History for Tomorrow ja 21 Lessons for the 21st Century. Kiina on jo vahvasti tällä tiellä ja sen vuoksi Yhdysvallat on toistuvasti varoittanut liittolaisiaan kiinalaisen Huawein vakoilusta. Informaatioteknologia ja sen hyödyntäminen on ymmärrettävästi maiden välisen kauppasodan keskeinen kiistanaihe.

Mikäli tiedon valta on yksin valtiojohdolla, kansalaisten mahdollisuus vaalia omia oikeuksiaan heikkenee ratkaisevasti.

Kiinan kaltainen kehitys ei ole mahdoton tulevaisuudenkuva myös länsimaisissa demokratioissa. Tästä syystä äänestäjien käyttäytymiseen ja sen ennakointiin perustuva vallan tavoittelu on erityisen vaarallista. Tällaisessa vallan tavoittelussa faktoilla ei ole enää merkitystä, vaan ainoastaan äänestäjiä agitoivilla lupauksilla ja mielikuvilla, jotka tuottavat haluttuja tunteita ja käyttäytymistä. Jos poliitikko pystyy hallitsemaan mekanismia, jolla äänestäjät ryhtyvät kannattamaan häntä, politiikkaan keskeisesti kuuluva ajatus rakentaa yhteiskunnasta aiempaa parempi menettää merkitystään.

Politiikka on ollut aina pitkälti mielikuvien ja tunteiden peliä, jossa ideologioilla on merkittävä painoarvo. Vastuullisessa politiikassa pyritään silti aina ankkuroimaan omat tavoitteet tutkittuun tietoon, johon äänestäjä voi halutessaan itse tutustua ja punnita sen sisältöä. Tutkittuun tietoon perustuvasta politiikasta voi myös paljastaa virheellisiä tai epätarkkoja lähtökohtia ja siten vaikuttaa ongelman- ja tavoitteenasetteluun.

Kuvaava esimerkki aktiivisen kansalaisen puuttumisesta politiikan taustalla olleeseen virheelliseen tutkimukseen löytyy 2000-luvun Euroopasta. Vuonna 2008 puhjennutta finanssikriisiä seurannut EU:n julkistalouksien velkakriisi johti tiukkaan budjettikuriin ja mittaviin menosäästöihin useissa euroalueen maissa. Samalla kiihtyi myös keskustelu uusliberaaliksi katsotun säästö- ja työmarkkinapolitiikan haitallisista vaikutuksista pidemmän aikavälin talouskasvunäkymiin.

Myöhemmin ankarien säästötoimien hyödyllisyys on moneen kertaan kyseenalaistettu eri tutkimuksissa. Esimerkiksi IMF myönsi vuonna 2013 Kreikalle asetettujen ehtojen olleen liian ankaria. Lisäksi arvovaltaisten ekonomistien Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin vuoden 2010 tutkimus velkaantumisen kasvua heikentävistä vaikutuksista osoitettiin merkittäviltä osin virheelliseksi vuonna 2013. Tutkimus esitti kasvuvauhdin painuvan negatiiviseksi julkisen velan noustessa yli 90 prosenttiin maan vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Useat merkittävät poliitikot, kuten EU:n talouskomissaari Olli Rehn olivat käyttäneet tätä tutkimusta argumenttina velkaantumisen pysäyttämiseksi tehtävien menoleikkausten puolesta. Velan kasvun vaikutus talouden kasvutahtiin oli suuntaa antava, mutta ei niin voimakas kuin tutkimus oli alun perin ehdottanut.

Jos poliittisen vallantavoittelun lähtökohtina olevat viestit ovat jo lähtökohtaisesti kärjistettyjä, virheellisiä ja muotoiltu vaikuttaviksi äänestäjiltä kerättyjen tietojen perusteella, niin politiikan perustana ollut asia-argumentointi menettää ratkaisevasti merkitystään. Politiikka typistyy tällöin puhtaaksi mielikuvien taisteluksi, jota hallitsee kasvava vastakkainasettelu. Esimerkkejä tästä on jo näkyvissä useissa demokratioiksi itseään kutsuvissa maissa, kuten Unkarissa, Venäjällä ja Turkissa, joissa kansalaisten ja median sananvapautta rajoitetaan aktiivisesti. Jos sitten vielä äänestäjien käyttäytymistä kyetään tehokkaasti ohjaamaan, demokratiaan keskeisesti kuuluva mahdollisuus vaihtaa hallitsijaa uhkaa kadota.

Saman kehityksen läikkyminen vahvan demokratiaperinteen valtioihin, kuten Yhdysvaltoihin tai Britanniaan, osoittaa, että poliittisten järjestelmien horjuminen ja yhteiskunnallinen levottomuus saattavat olla vasta alkua suuremmassa muutoksessa, jonka keskeisenä moottorina on uudenlainen tiedon vallan ja sen hyödyntämisen dynamiikka. Perustuslailliset yksilön vapaudet ja oikeudet ovat heikkenemässä, oikeusvaltioperiaate on paineen alla ja vallan vahtikoirien riippumattomuus kyseenalaistettu tiedon vallan kasvaessa. Demokraattisten instituutioiden mahdollisuus pitää pintansa on kuitenkin parempi niissä maissa, joissa demokratiaperinne on pitkä ja vahva. Suomi kuuluu näihin maihin.

Olemme ihmiskuntana hyvin mielenkiintoisessa ja monella tavalla epävarmassa tilanteessa. Tiedon määrä, sen epätasainen jakautuminen sekä sen soveltamisen eri mahdollisuudet kasvavat suurella vauhdilla. Tämä prosessi jää monilta joko kokonaan huomaamatta tai liian vähälle huomiolle. Professori Zuboffin mukaan demokratia on ollut huolettomassa unessa ja siksi valvontakapitalismi ja sitä pyörittävät yhtiöt ovat päässeet vahvaan valta-asemaan.

Kun kerran tiedon valta on kasvanut jo valtavaksi ja kasvaa koko ajan, mitä vapaudesta ylipäänsä voidaan säilyttää tai pelastaa?

Vapaus on modernin yhteiskuntamme kaikkein keskeisimpiä arvoja. Vapaus ja yksityisyys eivät voi koskaan olla absoluuttisia. Niitä ei voida kuitenkaan rajoittaa kaupallisten ja poliittisten toimijoiden vallan- ja tiedonnälän vuoksi.

Vapautta tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa muita keskeisiä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa. Vapaus ei voi toteutua kaikille täysimittaisena ilman kahta edellistä. Ranskalainen valistusajan filosofi Nicolas de Condorcet puhuu ajatuksesta, jonka mukaan kaikkien myönteisten arvojen toteuduttava samanaikaisesti, sillä yksi eivät välttämättä voi toteutua muiden puuttuessa.

Maailmassa vaikuttaa usein kuitenkin siltä, että helposti jonkun etu, hyvä tai vapaus on toiselta pois. Yksilöiden toisiinsa sekä yhteiskuntaan kohdistamat odotukset ja vaatimukset voivat mennä pahasti ristiin. Klassisten liberalistien yleisesti hyväksytty käsitys vapaudesta ei voi sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että ihmisten, yhteisöjen ja yritysten vapaan toiminnan aluetta on rajoitettava, jotta tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus voivat toteutua.

Sorron todellinen lähde on vallan kasautuminen, riippumatta siitä kenellä se on

1900-luvun merkittävä poliittinen filosofi ja aatehistorioitsija Isaiah Berlin jakaa vapauden positiiviseen (vapaus johonkin) ja negatiiviseen (vapaus jostakin) vapauteen. Kumpikin vapauden ulottuvuus on tärkeä. Kansalaisilla on oltava vapaus päättää itse tulevaisuudestaan, kunhan se ei loukkaa yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita, ja samalla nauttia vapaudesta yksityisessä elämässään, ilman valvovaa silmää.

Zuboffin valvontakapitalismin rajoittamisessa korostuu kansalaisten positiivisen vapauden merkitys. Hyvän määritelmän tällaiselle vapaudelle tarjoaa ranskalainen 1800-luvun alun liberalisti Alexis de Tocqueville, jonka mukaan vapaus on ennen kaikkea kyky hallita omaa elämää ymmärryskyvyn ja järjen avulla, ja näin edistää omia sekä yhteisesti tärkeiksi koettuja päämääriä. Koska vapaus on kyky, sitä ei voi synnyttää mikään ihmisen säätämä laki. Sitä ei voi myöskään viedä yksilöltä sen jälkeen kun kyky on omaksuttu. Tämän vapauden oppiminen vaatii aktiivista vuorovaikutusta ja erilaisten näkökulmien tuntemista.

Mikäli tietojamme hyödyntämällä puututaan kokonaisten yhteiskuntien käyttäytymiseen, puhutaan raskaasta interventiosta ihmisyyden autonomiaan. Yksilöiden ja kokonaisten yhteiskuntien vapautta määrätä suunnastaan voidaan pahimmillaan rajoittaa ratkaisevasti. Sellaista ei yksinkertaisesti voi eikä kannata hyväksyä. Tuntuu karmivalta, että kokonaisia yhteiskuntia ohjailtaisiin jonkun toisen kaupalliseksi tai poliittiseksi hyödyksi.

Tarvitsemme panostuksia, jotka turvaavat vahvan yleissivistyksen säilymisen ja ymmärryksen henkilökohtaisia tietoja koskevista oikeuksista. EU:n tietosuoja-asetus tarjoaa kansalaisille mahdollisuuden tietää, mihin heidän henkilökohtaisia tietojaan käytetään ja halutessaan kieltää omien tietojensa kaupallisen käytön. Moni meistä kuitenkin tarjoaa tietonsa vapaaehtoisesti vastineeksi verkkopalvelujen maksuttomuudesta. Keskeistä on siis tiedostaminen. Se on avain muutokseen, jossa huolesta jalostuu kollektiivinen halu puuttua tilanteeseen. Siksi sananvapaus ja lehdistönvapaus ovat erityisen tärkeitä ja toisaalta niiden vähäinenkin rajoittaminen vakava hälytysmerkki.

Vallan osalta huomio keskittyy ensinnäkin siihen kenellä sitä on, mutta myös siihen, kuinka paljon sitä voidaan ylipäänsä kenellekään antaa. Sorron todellinen lähde on vallan kasautuminen, riippumatta sen haltijasta. Tieto on valtaa, ja siksi sen kasautumiseen on herättävä uudella tavalla.

Kenen voi sitten antaa päättää, kuka tai ketkä saavat oikeuden tietoon? Ja edelleen, kuka saa päättää siitä, kuka saa päättää, kenellä on pääsy tietoon?

Informaatioteknologia tuottaa jatkuvasti lisää informaatiota, tämä on sen sisäänrakennettu mekanismi. Aina kun tieto ja sitä kautta potentiaalinen valta lisääntyy, seuraa poliittinen kamppailu oikeudesta sen käyttöön. Informaatioteknologia ja sen hyödyntäminen on Yhdysvaltojen ja Kiinan välisen kauppasodan keskeinen yksittäinen kiistanaihe.

Tällä hetkellä tietoa hallitsevat  sitä keräävät kaupalliset toimijat. Kaikki yritykset pyrkivät jatkuvasti tietämään enemmän ja enemmän kehittyvän teknologian avulla. Usein tähän tarkoitukseen käytetään vaikkapa Googlen palveluita ja työkaluja, joten samalla jätti vahvistuu entisestään. Yritykset päättävät, kuka tai ketkä pääsevät käsiksi tietoon. Ja raha ratkaisee. Kansalaisilla ja yhteiskunnilla ei ole tietoa, keille tietoa myydään ja millä hinnalla ja millä perusteilla tai periaatteilla kauppaa käydään.

Liberaalit markkinatalouteen perustuvat demokratiamme ovat aikanaan päättäneet, että yritykset saavat päättää hyvin laajasti, miten ne kauppaavat omistamiaan hyödykkeitä. Lain mukaan yrityksillä on lähtökohtaisesti oikeus itse tuottamaansa pääomaan, on se sitten tavaraa tai tietoa. Näin on lähtökohtaisesti hyvä ja oikein. Koska yritysten hallitsema tieto alkaa kuitenkin olla laadultaan niin voimakasta ja pitää sisällään valtavan potentiaalisen vallan, oikeutta sen käyttämiseen on perustellusti rajoitettava. Tiedon omistajat eivät voi enää nauttia lainsäädännön antamaa laajaa suojaa.

“If you look at how much regulation there is around advertising on TV and print,
it’s just not clear why there should be less on the internet.”

Näin totesi Facebookin perustaja Mark Zuckerberg jovuosi takaperin. Valvontakapitalismin yhtiöt eivät siis suinkaan suhtaudu sääntelyyn vain kielteisesti. Facebookin pyrkimykset rajoittaa valheellisen ja ääriliikkeisiin viittaavaa materiaalia palvelussaan on osoitus tästä. Yksi mahdollisuus voisi olla sosiaalisen median yhtiöiden sääntelyn tuominen yhteen perinteistä mediaa koskevan lainsäädännön kanssa. Journalistiset mediat ovat vastuussa kaikesta julkaisemastaan sisällöstä. Saman vastuun ulottaminen sosiaaliseen mediaan lisäisi ratkaisevasti yhtiöiden aktiivisuutta sisältöjen lainmukaisuuden valvonnassa.

Pelissä on perusoikeuksiemme lisäksi yhteiskunnallinen vakaus ja sitä kautta kansallinen ja kansainvälinen turvallisuus.

Vastuu muutoksesta on yhtiöillä, jotka keräävät tietoa ja toimijoilla, jotka ostavat tietoa kaupallisiin tai poliittisiin tarkoituksiin, mutta ennen kaikkea kaikilla meillä kansalaisilla. Lainsäädäntövaltaa käyttää demokratioissa kansa, jota parlamentti edustaa. Me päätämme ja meidän tulee voida päättää, kuinka laajaa vapautta yritykset nauttivat. Yhtiöt toimivat globaalisti ja siksi tällä alueella tarvitaan ennen kaikkea globaalia sääntelyä, jonka edistämisessä EU on osoittautunut aloitteelliseksi.

Suomessa huhtikuun eduskuntavaaleissa puolueiden listat eri haasteista ovat pitkiä. Ilmastonmuutos, koulutuksen resurssit, vanhusten hoivaongelmat, maahanmuutto, sote-uudistus, eriarvoisuuden kasvu, verotuksen uudistaminen, yritystuet, työllisyyskehitys ja laajemmin julkisen talouden kestävyys ovat kaikki kysymyksiä, joita on syytä käsitellä.

Keskustelua pyritään hallitsemaan ongelmanasettelujen kautta. Siksi puoluejohtajat usein luettelevat vaalien alla Suomen suurimpia ongelmia. Mitä suurempi ongelma on, sitä tehokkaampi on yleensä sen aktivoiva vaikutus. Kun ongelmanasettelun teho pystytään mittaamaan ja ennustamaan, siihen liittyvä vallan ohjaus on vaarassa valua niiden käsiin, jotka hallitsevat tietoa. Tällöin faktojen merkitys uhkaa heiketä. Se puolestaan heikentää yhteiskuntien kykyä vastata aidosti vakaviin ongelmiin, kuten ilmastouhkaan, eriarvoisuuden kasvuun, työmarkkinoiden polarisoitumiseen sekä muihin kollektiivisiin ongelmiin, jotka osaltaan tarjoavat otollisen kasvualustan vastakkainasettelun kärjistymiselle ja kärjistämiselle.

Vapaissa vaaleissa ei ole kysymys ainoastaan vapaudesta päättää eri ratkaisuvaihtoehdoista poliitikkojen listaamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Filosofi Gilles Deleuze puhuu päätöksentekijöiden ongelmanasettelun monopolista, joka pitää hallittavia ikään kuin lapsenomaisessa asemassa. Deleuzen mukaan ihminen pysyy ”orjana” niin kauan, kunnes saa itse määrittää ongelmat, eikä ainoastaan niiden ratkaisuja.

Zuboffin ansiokas selostus ja varoitus uudenlaisesta valvontakapitalismista ja sen riskeistä esittää ongelman, jonka tulee saada lisää tilaa julkisessa keskustelussa. Kohdennettu vaalivaikuttaminen sosiaalisessa mediassa on noussut Suomessa vaalien alla esiin, mutta syvällisempää pohdintaa demokratian uhkista informaatioteknologian ajassa tarvitaan enemmän. Euroopan parlamenttivaaleissa toukokuussa olisi tärkeää tarttua aiheeseen. Pelissä on perusoikeuksiemme lisäksi yhteiskunnallinen vakaus ja sitä kautta kansallinen ja kansainvälinen turvallisuus. Me yhdessä ratkaisemme, voimmeko jatkossakin äänestää kenties maailman vapaimmissa parlamenttivaaleissa.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa