Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Tiibetiläisiä mielenosoittajia vuoden 2011 kansannousun päivänä YK:n edustalla. Sinireunaisessa valokuvassa on 11. Panchen-lama, jonka Kiinan viranomaiset kaappasivat lapsena ja jonka nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa. (Kuva: Wikimedia)

The Ulkopolitist julkaisee Tiibetin kansannousun vuosipäivänä myös Suomessa lokakuussa 2018 vierailleen, Tiibetin pakolaishallituksen presidentin Lobsang Sangayn haastattelun kokonaisen litteroinnin, joka on luettavissa täällä.

Tasan 60 vuotta sitten 10. maaliskuuta 1959 tiibetiläiset nousivat kapinaan kiinalaisia miehittäjiään vastaan. Kiina kukisti kapinan verisesti ja otti Tiibetin alueen tiukasti komentoonsa. Tänään tiibetiläiset kautta maailman viettävät kansannousun muistopäivää, mutta itse Tiibetissä 60 vuoden takaisia tapahtumia ei muistella, sillä Tiibetin asema on Kiinalle edelleen äärimmäisen herkkä ja ongelmallinen kysymys. Virallinen Kiina pysyy vuosipäivästä hiirenhiljaa, mutta samalla turvallisuuskoneistot on viritetty äärimmilleen, ja esimerkiksi ulkomaisilta turisteilta on evätty tilapäisesti pääsy alueelle.

Kiinan ja Tiibetin suhde on ollut lähes vuosituhansia ongelmallinen: Tiibet väittää maan olleen aina itsenäinen, kun taas Kiinan mukaan alue on liitetty osaksi Kiinaa viimeistään 1700-luvulla. Vuonna 1949 perustettu Kiinan kansantasavalta päätti ratkaista historialliset kysymykset marssittamalla joukkonsa Tiibetiin 1950 ja liittämällä de facto itsenäisyyttä pitkään nauttineen alueen itseensä. Tiibet alistui ilman vastarintaa ja Pekingissä keväällä 1951 käytyjen “neuvottelujen” jälkeen Tiibet myöntyi liittymään osaksi kansantasavaltaa, joskin “autonomisena maakuntana”, jossa tuolloin 15-vuotias 14. Dalai-lama (Tenzin Gyatso) sai säilyttää näennäisen asemansa Tiibetin hengellisenä johtajana.

Vaikka Pekingissä allekirjoitettu “17-kohtainen sopimus Tiibetin rauhanomaiseksi vapauttamiseksi” oli täynnä yleviä lupauksia kulttuurisista ja humanitaarisista oikeuksista, vastustivat tiibetiläiset Kiinan läsnäoloa kiivaasti heti alusta alkaen. Vastarinta muuttui pian myös aseelliseksi, kun itäisen Tiibetin khampa-sissit aloittivat iskunsa Kiinan joukkoja vastaan Dalai-laman ja Tiibetin hallinnon näkemyksistä piittaamatta. Asetelmien kiristyessä Kiina lisäsi tasaisesti joukkojensa määrää Tiibetissä, mutta pyrki vastaamaan kasvavaan vastarintaan hillitysti.

Virallinen Kiina pysyy vuosipäivästä hiirenhiljaa, mutta samalla turvallisuuskoneistot on viritetty äärimmilleen

Maaliskuussa 1959 ilmapiiri Tiibetissä oli kiristynyt äärimmilleen, ja aseellisia kahnauksia käytiin myös pääkaupunki Lhasan liepeillä. Kun kiinalaiset sotilaskomentajat kutsuivat Dalai-laman päämajaansa katsomaan vuotuista teatteriesitystä – poikkeuksellisesti ilman henkivartijoitaan – alkoi pyöriä huhuja kiinalaisten suunnitelmista kaapata Dalai-lama ja kuljettaa hänet Pekingiin. Estääkseen pyhänä ja jumalallisena pitämäänsä Dalai-lamaa tapaamasta kiinalaisia upseereita tiibetinbuddhalaiset valtasivat Lhasan kadut ja piirittivät Potalan palatsin.

Vaikka Dalai-lama jätti teatteriesityksen väliin,  kadulla vellovat kansanjoukot ryhtyivät mellakoimaan ja vaatimaan Tiibetin itsenäisyyttä. Tässä vaiheessa Kiina otti järeämmät keinot käyttöön ja murskasi kapinan nopeasti ja verisesti. Dalai-lama onnistui pakenemaan sotilaaksi naamioituneena Intiaan, joka myönsi hänelle turvapaikan. Khampa-sissien vastarinta jatkui Tiibetissä vielä vuosia (osin CIA:n tukemana), mutta käytännössä Tiibetin itsenäisyyden tie oli tullut päähänsä.

Tiibetin pakolaishallitus perustetaan

Dalai-laman pako Intiaan oli Kiinan näkökulmasta pahin mahdollinen päätös kansannousulle. Dalai-lama perusti Intian Dharamshalaan Tiibetin pakolaishallituksen, joka on pysynyt terävänä piikkinä Kiinan lihassa näihin päiviin asti. Vaikka pakolaishallituksen keinot Kiinaa vastaan ovat käytännössä olemattomat, nauttii Dalai-lama yhä rajatonta kunnioitusta tiibetinbuddhalaisten keskuudessa. Ahkerasti matkusteleva ja sympaattisesti naurava Dalai-lama on myös onnistunut pitämään Tiibetin asiaa näkyvästi agendalla Kiinan painostuksesta huolimatta.

Vuoden 1959 tapahtumien jälkeen Tiibetin vähäinenkin autonomia tukahdutettiin, ja esimerkiksi maakunnan varsinaisena johtajana (Kiinan kommunistisen puolueen Tiibetin autonomisen alueen puoluesihteerinä) on ollut aina han-kiinalainen. Vastarinta on kytenyt Tiibetissä  miehityksen ajan vuosikymmenia ja leimahtanut toistuvasti näkyviksi mielenosoituksiksi. Edellisen kerran tiibetiläiset nousivat laajempaan vastarintaan vuonna 2008, jolloin mellakat alkoivat niin ikään kansannousun vuosipäivänä 10. maaliskuuta ja ulottuivat myös Tiibetin autonomisen alueen ulkopuolelle. Mellakat, jotka kohdistuivat han-kiinalaisiin ja heidän omaisuuteensa, olivat yllättävän laajoja, ja niissä kuoli virallisten lähteiden mukaan ainakin 18 kiinalaista. Tiibetiläisten kuolonuhrien kohdalla arviot liikkuvat kahdeksan ja kahdensadan välillä. Mellakoiden ajoitus oli tarkoin valittu, sillä Kiina järjesti kesällä 2008 Pekingin olympialaiset, mikä toi protesteille ylimääräistä kansainvälistä näkyvyyttä. Keväällä olympialaisten soihtukulkuetta vastaan hyökättiin ympäri maailmaa, ja Kiinassa pelättiin peräti laajaa olympiaboikottia.

Olympiavuoden mellakoiden jälkeen Tiibet on vakautettu brutaalilla turvallisuuskoneistolla. Vuonna 2011 Tiibetin puoluesihteeriksi komennettu Chen Quanguo rakensi maahan tiiviin “verkkomaisen hallintajärjestelmän”, joka koostuu vieri viereen asetetuista poliisiasemista ja valvontakameroista sekä tehokkaasta big data -analytiikasta. Myös poliisien määrä nelinkertaistettiin, ja kommunistinen puolue sijoitti jokaiseen pikkukyläänkin oman solunsa tarkkailemaan ja kouluttamaan paikallista väestöä.

Chenin käynnistämien toimenpiteiden jälkeen Tiibetissä on ollut rauhallista. Tiibetiläisten näkyvintä vastarintaa ovat edustaneet polttoitsemurhat, ja nekin ovat tapahtuneet Tiibetin autonomisen alueen ja sen tiukan orwellilaisen koneiston ulkopuolella, muun muassa Sichuanin maakunnassa.

Kiinassa Tiibetin “rauhoittaneen” Chen Quanguon ansiot on puolestaan tunnustettu: Chen sai vuonna 2016 ylennyksen ja on nykyään vastuussa läntisen Kiinan Xinjiangin alueen uiguurivähemmistön kurittamisesta. Xinjiangin olosuhteet ovat Tiibetiä haastavammat: alueen väkiluku on yli 20 miljoonaa, ja siitä noin puolet koostuu tarkkailunalaisista uiguureista. Chen on siirtänyt Tiibetissä kehittämänsä järjestelmän päivitettynä ja laajennettuna versiona Xinjiangiin, ja jälki on sen mukaista: kovimpien arvioiden mukaan Xinjiangissa on käynnistetty suoranainen “kulttuurinen kansanmurha“, jossa mahdollisesti miljoona uiguuria on “uudelleenkoulutusleireillä” opiskelemassa kiinalaisia arvoja ja jossa Kiinan valvontakoneisto on ulotettu jopa uiguurien koteihin asti.

Kiinan ote Tiibetin tarinasta kiristyy

Vaikka pian yli 60 vuotta on kulunut Tiibetin kansannousun tukahduttamisesta, eivät etniset jännitteet ole hävinneet minnekään. Aiempaa kovemmasta kurista kertoo esimerkiksi Freedom Housen toimittama vapausindeksi, joka arvioi Tiibetin maailman toiseksi ‘ei-vapaimmaksi’ alueeksi heti Syyrian jälkeen, eikä toimittajilla ole käytännössä lainkaan pääsyä alueelle. Tiibetin asia on myös jäänyt Kiinassa Xi Jinpingin aikana erityisesti Xinjiangissa käynnistetyn laajemman uskontojen ja etnisten vähemmistöjen ahdistelun varjoon.

Kiinan kasvavasta vaikutusvallasta huolimatta Tiibetin pakolaishallitus jatkaa toimintaansa, vaikka 83 vuotta täyttänyt Dalai-lama esiintyykin yhä vähemmän julkisuudessa. Dalai-laman uskotaan syntyvän uudelleen kuolemansa jälkeen, minkä vuoksi Kiina tulee aikanaan käyttämään kaiken tarmonsa lujittaakseen asemansa Tiibetissä ja “löytääkseen” uuden, kommunistiselle puolueelle uskollisen Dalai-laman. Suunnitelmaa on pohjustettu virallisella, vuonna 2007 asetetulla säädöksellä, jonka mukaan “jokainen vastoin säädöksiä nimitetty uudelleensyntynyt Buddha on automaattiseti laiton ja hänen asemansa pätemätön“. Nykyinen Dalai-lama onkin ilmoittanut, ettei välttämättä synny uudelleen lainkaan –  ainakaan Kiinan hallinnoimaan Tiibetiin. Tämä puolestaan on herättänyt raivoa Pekingissä.

Vaikka pian yli 60 vuotta on kulunut Tiibetin kansannousun tukahduttamisesta, eivät etniset jännitteet ole hävinneet minnekään.

Dalai-laman heikentyvään rooliin on varauduttu myös Tiibetin pakolaishallituksessa. Sen johto on valittu vuodesta 2001 lähtien demokraattisilla vaaleilla, joissa kaikki Kiinan ulkopuolella asuvat tiibetiläiset ovat voineet äänestää. Pakolaishallituksen presidentti (nykyisin Lobsang Sangay) on hoitanut vuodesta 2011 lähtien kaikkia poliittisia tehtäviä Dalai-laman eläköidyttyä yksinomaan tiibetinbuddhalaisten henkiseksi johtajaksi. Presidentti-instituution toivotaan tuovan jatkuvuutta Tiibetin asialle sen jälkeen kun Dalai-lama ei ole enää sitä ajamassa.

Kiina on pyrkinyt kuvaamaan Dalai-laman sekä hänen poliittisen seuraajansa Lobsang Sangayn vaarallisina separatisteina, ellei peräti terroristeina, joiden kanssa minkään tahon ei tulisi olla tekemisissä. Kiinan hallitus myös reagoi aggressiivisesti jokaiseen viralliseen ja jopa epäviralliseen kohtaamiseen pakolaishallituksen kanssa. Suomessa viime lokakuussa vieraillut Lobsang Sangay sai kylmän vastaanoton, kun ainoastaan kolme kansanedustajaa rohkeni matalan profiilin keskusteluihin hänen kanssaan.

Diplomaattisen painostuksen ohessa Kiina pyrkii myös enenevissä määrin vaikuttamaan kansainvälisen yhteisön muodostamaan käsitykseen Tiibetin tilanteesta. Se levittää omissa kanavissaan omaa tarinaansa, joka kiistää ajatuksen itsenäisestä Tiibetistä ja esittää Kiinan Tiibetin modernisoijana ja vapauttajana. Vaikka Kiina pitää matalaa profiilia hankalien vuosipäivien lähestyessä, julisti Kiinan valtiollinen lehti China Daily tiibetiläisten muistelevan tässä maaliskuussa “feodalismin ja maaorjuuden päättymisen” 60-vuotispäiviä.

Taloudellisen vaikutusvaltansa vuoksi Kiina kykenee entistä voimakkaammin vaikuttamaan maailmalla käytyyn keskusteluun. RUSIn (Royal United Services Institute) tuoreen raportin mukaan Kiinan vaikutus näkyy erityisesti läntisessä akateemisessa ja sananvapaudessa. Raportin laatineen Charles Partonin mukaan esimerkiksi Tiibetin kaltaisia ikäviä aiheita penkovilta tutkijoilta evätään herkästi viisumi Kiinaan, ja kiinalaisten yliopistojen kanssa tehdyt rahallisesti arvokkaat yhteistyöohjelmat ohjaavat hienovaraisesti läntisiä kumppaneita kohti itsesensuuria. Maailman suurimpiin akateemisiin kustantajiin lukeutuva Springer puolestaan sensuroi nykyään jo vapaaehtoisesti Kiinaa häiritsevät artikkelit kiinalaisesta verkkopalvelustaan.

Toisinaan Kiinan toimet voivat olla myös hyvin suoria: Kun Dalai-lama vieraili puhujana San Diegon yliopistossa vuonna 2017, Kiinan hallitus jäädytti kaikki stipendiohjelmat kyseiseen yliopistoon, mikä aiheutti epäilemättä tuntuvan taloudellisen iskun. San Diegon esimerkkitapaus antaa varmasti harkinnan aihetta muillekin läntisille yliopistoille, jotka ovat tavalla tai toisella läheisesti tekemisissä Kiinan kanssa.

Vaikutus lännessä vallitsevaan sananvapauteen on niin ikään selvästi havaittavissa ja perustuu itsesensuuriin. Nykymaailmassa on täysin mahdoton kuvitella Seitsemän vuotta Tiibetissä (1997) kaltaisen suuren luokan Hollywood-spektaakkelin tuottamista, kun kevyemmätkin viittaukset Tiibetiin valkopestään nopeasti ja kritiikittä. Esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestyneessä supersankarielokuvassa Dr. Strange alkuperäisen sarjakuvan tiibetiläinen “Ancient one” oli muovattu kelttiläiseksi noitahahmoksi. Brittiläinen Royal Court Theater veti puolestaan Tiibetiä käsittelevän näytelmänsä pois jo ennen ensiesitystä, etteivät mahdolliset yhteistyösopimukset kiinalaisten osapuolten kanssa kärsisi.

Kohtalona yhteisö

Kiinan massiivinen turvallisuuskoneisto pitää huolen siitä, ettei Tiibetissä muistella kansannousua tänäkään vuonna, mielenosoituksien järjestämisestä puhumattakaan. Ja vaikka Kiinan ulkopuolella asuvat tiibetiläiset yrittävät epäilemättä nostaa kansansa asian agendalle, ylittää vuosipäivä tuskin näyttävästi uutiskynnystä kansainvälisessä mediassa, mistä Peking lienee tyytyväinen. Kiinalainen tarina on voittamassa, eikä ongelmaa ole, jos sitä ei näe.

Tämä ei tarkoita, että kansainvälisen yhteisön tulisi sulkea silmänsä siltä, mitä Tiibetissä ja Xinjiangissa tapahtuu, etenkin kun Kiinan toimet ovat täydellisessä ristiriidassa Kiinan kansainväliselle yleisölle suunnatun retoriikan kanssa. Xi Jinpingin aikana Kiinan ulkopoliittiseksi ydinkäsitteeksi noussut “ihmiskunnan kohtalonyhteisö” maalaa kauniin kuvan Kiinan haaveilemasta maailmanjärjestyksestä, jossa globalisaatiosta on tehty reilumpaa ja jossa sivilisaatiot kukoistavat harmonisesti rinnakkain. “Kohtalonyhteisössä” kulttuurit olisivat keskenään tasavertaisia, eikä minkään tahon arvoja tai poliittisia ideologioita tule pakottaa muille väkisin.

Niin kauan kun aavistuksen toisenlainen “kohtalonyhteisö” pitää lukemattomia vähemmistöjä Kiinassa rautaisessa otteessaan, tulee myös Kiinan globaaliin vision uskottavuuteen suhtautua merkittävällä varauksella.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa