Michelle Obaman elämäkerta on Yhdysvaltojen myydyin kirja tänä vuonna – eikä suotta. Kirja on rehellinen ja kaunistelematon kuvaus siitä, millaista on nousta mustana naisena Etelä-Chicagosta eliittikoulujen kautta Valkoiseen taloon. Omalla äänellään viimein puhuva Michelle kuvaa haasteita urallaan ja perhe-elämässä samalla lämmöllä ja aitoudella, mitä häneltä on totuttu näkemään mediassa.

Michelle Robinson syntyi 1964 Chicagossa. Kennedy oli juuri murhattu ja mustien ihmisoikeusliike nosti voimaansa Martin Luther Kingin johdolla tämän murhaan asti vuonna 1968. Elämäkerrassaan Minun tarinani (Becoming) Michelle kuvaa lapsuuttaan ja mustien kohtaamia haasteita arkisista lähtökohdista. Miten varakkaammat perheet hiljalleen katoavat alueelta; miten vaikea on saada kunnollista koulutusta; miten mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa ja miten köyhät perheet pelkäävät tulipaloja, sillä niistä pelastautuminen on epävarmaa. Michellen veli Craig järjestää perheelle harjoituksia tulipalosta selviytymiseen ja lapset pelkäävät erityisesti huonosti liikkuvan isänsä kohtaloa, jos tulipalo iskisi.

Marraskuussa julkaistu elämäkerta onkin hyvin maanläheinen ja ihmisläheinen tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina ei ole kaunisteltu kuvaus siitä, mitä jokainen voi saavuttaa kovalla työllä ja tahtomisella, vaan se istuu jatkuvasti laajempaan kontekstiin Yhdysvaltojen historiasta, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta, erityisesti afroamerikkalaisten kohtaaman haasteiden ja syrjinnän näkökulmasta.

Tarina ei ole kaunisteltu kuvaus siitä, mitä jokainen voi saavuttaa kovalla työllä ja tahtomisella Klikkaa twiitataksesi!

Kirjasta on turha odottaa meheviä paljastuksia tai ilkeämielistä kritiikkiä poliitikkoja kohtaan. Tiukimman katseen Michelle kohdistaa itseensä ja omiin saavutuksiinsa.

Presidentti Donald Trumpille ja tämän vaimolle Michelle ei suo juurikaan tilaa tarinassaan. Hän toteaa kuitenkin, että ei tule koskaan antamaan anteeksi Trumpin väitteitä siitä, ettei Barack Obama olisi syntynyt Yhdysvalloissa. Nämä ilkeämieliset huhut aiheuttivat todellista vaaraa heidän perheelleen, Michelle toteaa, ja niiden tarkoitus oli yllyttää muita tekemään vahinkoa Barackille tai tämän lapsille.

Erityisesti kirja tuntuu olevan Yhdysvaltojen ensimmäiselle mustalle First Ladylle tilaisuus puhua vihdoin omin sanoin ja aidosti, esittämättä mitään. Michelle on ollut yli kahdeksan vuoden ajan intensiivisen mediaseurannan ja myös vihapuheen kohteena ja nyt on hänen tilaisuutensa puhua omalla äänellään. Päähuomion kirjassa saakin politiikan sijaan kirjoittajan oma lapsuus ja kasvutarina: polku työläisperheestä eliittikoulujen kautta ensin lakifirmaan, sitten johtaviin rooleihin hyväntekeväisyysorganisaatiossa ja yliopistosairaalassa ja lopulta tietenkin Valkoiseen taloon.

Lapsuus jätti jäljet

Michelle kasvoi Etelä-Chicagossa tätinsä yläkerrassa, keskiluokkaisella ja monikulttuurisella alueella. Michellen perhe oli hänen arvionsa mukaan naapuruston köyhimpiä ja hänen isänsä ei halunnut ostaa perheelleen omaa taloa, vaan asui mieluummin ahtaasti vuokralla. Vanhemmat säästivät rahaa ennemmin lastensa opintoihin kuin hienoon kotiin.

Nämä periaatteet iskostuivat Michelleen jo lapsesta saakka – vanhempien tiukka työmoraali ja vaatimaton elämäntapa keinona antaa hänelle parempi tulevaisuus. Äiti Marian Shields jäi kotiin hoitamaan lapsia ja kotia ja isä Fraser Robinson työskenteli ahkerasti vesilaitoksella, eikä Michellen mukaan ollut poissa töistä päivääkään, huolimatta kivuliaasti etenevästä MS-taudistaan. Erityisesti isän lannistumaton asenne hiljalleen rapauttavasta sairaudesta huolimatta ja äidin tapa antaa lasten itse tehdä omaan elämäänsä vaikuttavia päätöksiä, kulkevat koko Michellen tarinan läpi vahvoina, aina siihen asti, kun äiti Marian muuttaa ollakseen läsnä lastenlastensa arjessa.

Lapsena Michelle haaveili urasta lastenlääkärinä, tai ainakin kuvitteli haaveilevansa. Hänen oli vaikea erottaa omia tavoitteitaan siitä, mitä muut ympärillä toivovat hänelle. Tämä taipumus jatkui yliopisto-opintoihin saakka, kun Michelle päätyi Harvardiin opiskelemaan lakia, vaikka ei ollut siitä juurikaan kiinnostunut.

Opiskelupaineita ja joukosta erottumista eliittiyliopistossa

Elämäkerta kuvaa realistisesti sitä, miten kivikkoista vähemmistön edustajan, etenkin köyhästä taustasta tulevan ja ilman valmiita suhteita, on kiivetä yhteiskunnan portaita ylöspäin. Michellen vanhemmat tukivat lastensa opiskeluita pienestä asti ja Michelle oli tunnollinen ja ahkera opiskelija. Pääseminen Princetoniin ja sitten Harvardiin olivatkin koko perheen ylpeyden aihe, mutta opinnot eliittiyliopistoissa eivät olleet helppoja.

Michellen aloittaessa Princetonissa huippuyliopisto oli erittäin miesvaltainen ja valkoinen, ja mustia opiskelijoita oli 9 prosenttia. Yliopistoon päästyään hän huomasi nopeasti, miten raskasta oli erottua joukosta ja olla jatkuvasti luentojen ainoita värillisiä opiskelijoita. Michelle tunsi “edustavansa rotuaan” eliittikoulussa: “Aina kun sain hyvän arvosanan tentistä, toivoin sen viestittävän jotain suurempaa”. Hän tukeutui Princetonissa toisiin mustiin opiskelijoihin ja vietti aikaa pääasiassa heidän kanssaan.

“Aina kun sain hyvän arvosanan tentistä, toivoin sen viestittävän jotain suurempaa”. Klikkaa twiitataksesi!

Tilanne on muuttunut naisopiskelijoiden määrän suhteen Princetonissa, mutta afroamerikkalaisia opiskelijoita on vuonna 2018 aloittaneista yhä vain 8 prosenttia. Harvardissa vastaava luku on 10.7 prosenttia. Yleisesti ottaen afroamerikkalaisia on yliopistoikäisistä 15 prosenttia, mutta huippuyliopistoissa vain 9 prosenttia.

Vaikka eliittiyliopistot ovat viime vuosina kiinnittäneet entistä enemmän huomiota monimuotoisuuteen, koulut voivat edelleen olla haastavia ja yksinäisiä paikkoja värillisille opiskelijoille. Michellen mukaan taakka massaan sulautumisesta onkin jätetty lähinnä vähemmistöjen harteille, vaikka heillä on jo melko lailla tekemistä omassa koulumenestyksessään.

Ohjattavana “innokas ja ylioptimistinen nuorukainen”

Michelle ei koskaan haaveillut politiikkaan osallistumisesta. Hänen ainoa kosketuksensa politiikkaan lapsena oli isän vapaaehtoistyö demokraattipuoleen piiripäällikkönä, jota hän piti tylsänä, sekä läheisen ystävän isän poliittisen uran näkeminen läheltä. Michellen ystävän isä on 1960-luvun lopulla maineeseen noussut baptistisaarnaaja ja aktivisti, myöhemmin presidentiksikin pyrkinyt Jesse Jackson. Michelle kuvaa kirjassaan politiikkaa pyörteenä, joka koskettaa myös sen laidalla seisovia – aikataulut eivät koskaan pidä ja suunnitelmissa ei pysytä.

Valmistuttuaan Harvardista Michelle päätyi työskentelemään menestyksekkääseen ja lakifirmaan ja tienasi tarpeeksi ostaakseen auton ja tilatakseen viiniä kotiovelle. Muistioiden pyörittely ei kuitenkaan tuonut tyydytystä. Vaikka Michelle vierasti politiikkaa, hänellä oli palo tehdä jotakin yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja vaikuttavaa.

Sattuman oikusta työskennellessään lakifirmassa tunnollinen ja politiikkaa vierastava Michelle sai ohjattavakseen juuri nuoren Barack Obaman. Barack oli jatkuvasti myöhästelevä ylioptimisti, mutta toisaalta myös ihailtavan tavoitteellinen ja älykäs. Michellen kuvauksen mukaan Barack luki jatkuvasti ja hänen päänsä “toimi kuin tietokone”. Yhdessä Michelle ja Barack kävivät pitkiä keskusteluja siitä, miten parantaa erityisesti mustien asemaa Chicagossa ja alkoivat lopulta seurustella tiiviisti.

Tasapainoilua perheen, uran ja politiikan välillä

Presidentiksi nouseminen Yhdysvalloissa vaatii sekä ehdokkaalta mutta myös koko perheeltä äärettömiä ponnisteluita. Lakimaailmasta irrottautunut Michelle jäi tauolle unelmiensa työpaikastaan yliopistosairaalassa ensin tukeakseen Barackin kampanjaa presidentiksi ja lopulta pysyvästi tämän tultua valituksi presidentiksi. Hän ei kuitenkaan unohtanut omia tavoitteitaan tai jättäytynyt miehensä poliittiseen varjoon. Päinvastoin, Michelle oli oleellinen osa miehensä nousevaa uraa ja presidentinvaalikampanjaa, sekä myöhemmin presidenttiyttä.

Puolisoaan Michelle kuvaa kirjassa rakastavasti, mutta rehellisesti: Barack ei ole ollut täydellinen isä tai puoliso, vaan usein muihin asioihin keskittyvä ja poissaoleva hahmo Michellen ja heidän tytärtensä Malian ja Sashan arjessa. Michelle teki tietoisen päätöksen tukea miehensä uraa ja ottaa vastuuta perheestään. “Päätös antaa Barackin uran jatkua entiseen malliin ja antaa hänen tavoitella haaveitaan johti siihen, että minä yritin hillitä omia ponnistelujani työpaikalla. Olin melkein tahallani jäädyttänyt omat ambitioni, ottanut askeleen taaksepäin hetkinä, jolloin muuten olisin astunut eteenpäin.”

Kirjan julkaisemisen jälkeen Michelle on julkisesti todennut, ettei hänen mielestään naisten ole mahdollista saada kaikkea perhe-elämässä ja uralla, ainakaan samanaikaisesti, ja että Facebookin operatiivisen johtajan Sheryl Sandbergin lanseeraama Lean in -periaate ei toimi kaikille. Kirjassaan Michelle kuvaa kuitenkin positiivisesti naisverkostojen ja ystävien tuen merkitystä uralleen, jaksamiselleen ja menestykselleen.  Kirjan rehellinen ja kaunistelematon kuvaus politiikan vaativuudesta muistuttaa myös siitä, että mikäli naisia halutaan entistä enemmän politiikkaan ja johtaviin asemiin, politiikan sääntöjen tulee muuttua ja miesten ottaa yhä useammin johtava rooli kodin- ja lastenhoidossa.

Haastavat ja merkitykselliset vuodet Valkoisessa talossa

Barack ja Michelle muuttivat Valkoiseen taloon vuonna 2009 ensimmäisenä afroamerikkalaisena presidenttiparina. Michelle kuvaa arkisesti elämää Valkoisessa talossa (ikkunoita ei saa auki ja jokaista liikettä vahditaan) ja niitä haasteita sekä mahdollisuuksia, joita hän kahdeksan vuoden aikana kohtasi. Päällimmäisenä on kuitenkin Michellen ja Barackin arvostus presidenttiyttä ja sen tuomia vaikutusmahdollisuuksia kohtaan. Pari koki jatkuvaa kritiikkiä ja vihapuhetta, mutta kumpikaan ei antanut sen lannistaa.

Valkoisessa talossa Michelle tarttui aiheisiin, jotka ovat hänelle läheisiä, mutta eivät puoluepoliittisesti liian herkkiä: veteraanien perheiden tukeminen ja lasten terveyden edistäminen sekä vähemmistönuorten kannustaminen opiskelemaan. Vaikeimpina hetkinä sekä itselleen että Barackille kahdeksan vuoden aikana hän kuvaa Yhdysvaltojen toistuvia joukkoampumisia – etenkin kouluampumisia –  ja uhrien omaisten lohduttamista. Yhdysvaltalaisten mieleen Michelle jää varmasti poikkeuksellisen empaattisena ja läsnäolevana ensimmäisenä naisena.

Becoming - Minun tarinani on realistinen ja arkinenkin kuvaus uskomattomasta tarinasta ja luokkanoususta. Klikkaa twiitataksesi!

Becoming – Minun tarinani on realistinen ja arkinenkin kuvaus uskomattomasta tarinasta ja luokkanoususta. Se inspiroi ja kannustaa muitakin pyrkimään parempaan ongelmista ja haasteista huolimatta. Vaikka Valkoista taloa asuttaa nyt hyvin eri arvoihin nojaava pariskunta, Michellen ja hänen mainitsemiensa naisjohtajien, kuten Valerie Jarrettin, Hillary Clintonin ja Nancy Pelosin työn ja rohkeuden jäljet voi nähdä Yhdysvaltojen uudessa kongressissa, johon valittiin vuonna 2018 enemmän naisia kuin koskaan aiemmin. Michellen oma ura puolestaan vaikuttaa olevan vasta alussa – kirjaa on myyty jo miljoonia ja hän on nyt erittäin suosittu puhuja ympäri maailmaa. Etelä-Chicagon kasvatilta sopii vielä odottaa suuria.

Michelle Obama: Minun Tarinani (Alkuteos: Becoming). Otava 2018.