Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Totuuden jälkeen -kirja.

Kirja-arvio: Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo, Olli Seuri & Antto Vihma (2018): Totuuden jälkeen – miten media selviää paskapuheen ja algoritmien aikana

Totuuden jälkeen -kirja käsittelee sitä, miten perinteinen media ja asiantuntijatieto voivat selvitä informaatiovaikuttamisesta, populismista ja talouskriisistä, eli niin sanotusta totuuden jälkeisestä ajasta. Samalla se listaa tekijät, jotka ovat synnyttäneet totuuden jälkeistä aikaa, alkaen muun muassa algoritmeista ja teknologisesta murroksesta.

Siitä, elämmekö totuuden jälkeistä aikaa vai emme, on keskusteltu paljon. Vaikka informaatiovaikuttaminen ja populismin nousu ovat olleet lähes viikoittain julkisuudessa aiheina esillä, ovat politiikan tutkijat ansiokkaasti myös kyseenalaistaneet “totuudenjälkeistä aikaa” terminä, muun muassa historiallisuuden unohtamisesta. Lisäksi niin kutsutun kielellisen käänteen jälkeen tutkijat ovat korostaneet kielen merkitystä todellisuuden muovaajana ja pyrkineet ymmärtämään valta-asetelmia sen kautta. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa, että faktat ovat sosiaalisesti rakentuvia, jolloin teesi totuudenjälkeisestä ajasta on ongelmallinen.

Tekijät eivät väitä, että ihmiskunta olisi aiemmin elänyt totuuden kulta-aikaa, vaan nostavat esille, että nykyajassa on monia omia piirteitä, jotka vaativat ratkaisuja. Yksi on esimerkiksi teknologian muutos nykyisten poliittisten yhteisöjen muutoksen taustalla.  Sosiaalisen median algoritmit ohjaavat ihmisiä tiettyjen uutisten pariin ja vahvistavat kuplautumista. Kirjoittajat toteavat osuvasti, että jos keskitymme liiaksi väittelyyn siitä, elämmekö totuuden jälkeistä aikaa vai emme, olemme vaarassa antaa alustan informaatiovaikuttamiselle ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiselle. Pahimmillaan riskinä on itsevaltaisten johtajien valtaannousu valheita käyttäen. Tämän lisäksi on aiheellista kysyä, miten paljon painaa argumentointi kaiken journalismin (tai tiedon) konstruktiivisuudesta maissa, joissa toimittajat uhraavat henkensä ja turvallisuutensa totuudenmukaisen raportoinnin vuoksi?

Teoksen pääpaino on mediassa ja sen selviytymisessä nykyajan kriiseissä. Kirja pyrkii analysoimaan median kriisin syyt ja antamaan keinoja selviytymiseen.

Median kriisiä on puitu runsaasti, ja mediatalot ovat kiivaasti yrittäneet löytää ratkaisuja asiaan. Media kärsii talousongelmista samaan aikaan, kun yhä useammassa maassa lehdistönvapaus on uhattuna ja populistipoliitikot hyökkäävät mediaa vastaan. Mediakenttä jakautuu, ja osa ihmisistä lukee valeuutisia perinteisten tiedotusvälineiden sijaan. Media ei ole kriisissä vain talousongelmien vuoksi vaan siksi, että sen perinteisiä toimintatapoja on haastettu niin sosiaalisen median, populismin kuin informaatiovaikuttamisen myötä. Median kriisi on keskeinen osa liberalismin laajempaa kriisiä.  

Uutisointi on muuttunut nykyteknologian myötä siten, että yhä useammat mediatapahtumat voidaan lukea eräänlaisiksi “hybrideiksi mediatapahtumiksi”,  kuten mediatutkimuksen professori Johanna Sumiala on ilmiötä kuvannut. Niissä uutisen tuotto ei ole enää vain median käsissä, vaan media, yleisö ja sosiaalinen media muokkaavat kaikki uutista omalta osaltaaan globaaleissa medioissa ja verkoissa. Verkostoissa ihmiset jakavat tunteita ja kokemuksia esimerkiksi erilaisten #metoon kaltaisten somekampanjoiden kautta.

Samalla perinteisen median perinteinen portinvartijuus on rikottu. Päivän puheenaiheisiin pääsevät sosiaalisessa mediassa vaikuttamaan nykyisin monet toimijat, josta myös perinteinen media uutisaiheita yhä useammin poimii. Tässä on sekä hyviä että huonoja puolia. Sosiaalisen median kautta erilaisten vähemmistöjen ääni on päässyt kuuluviin entistä paremmin, mutta toisaalta se on taas vahvistanut vihapuhetta, valheiden levitystä ja vainoamiskampanjoita muun muassa toimittajia kohtaan.

Journalismin perinteiset tekotavat ongelmissa

Nykyaika haastaa journalismin perinteisiä tekotapoja. Journalismin tekemistä on leimannut vastuunkierron strategia, kuten muun muassa mediatutkimuksen professori Risto Kunelius (2003) on asiaa määritellyt. Tämä tarkoittaa, että journalisti välittää “neutraalisti” muiden mielipiteitä. Strategian kautta toimittaja voi ujuttaa mielipiteensä näkökulmia, rikkomatta objektiivisuuden normaalia. Toimittaja kertoo välittää mielenpiteen eteenpäin, mutta vastuu todenmukaisuudesta jää haastateltavalle.

Sinällään hyvään asiaan – eli tasapuoliseen journalismiin pyrkivä – strategia ei ole ollut täysin ongelmaton. Uutisvalinnat eivät koskaan ole eivätkä ole olleet täysin neutraaleja, vaan toimituksien aktiivisten valintojen tulosta, alkaen siitä, kuka saa äänen uutisissa. Valintoja ovat ohjanneet toimitukselliset ja ammattiin liittyvät käytännöt, joista osa on tiedostettuja, osa ei. Kehystämisen myötä toimittajat ovat valinneet jo aikojen alusta lähtien, mitkä todellisuuden osat tulevat näkyviksi ja mitkä eivät, kuten mediatutkimuksen professori Robert Entman on asian muotoillut.

Vaikka perinteisessä tiedonvälityksessä on ongelmansa, ei tämä tarkoita, että meidän tulisi jumiutua ajatukseen kaiken valheellisuudesta ja faktojen tilannesidonnaisuudesta. Totuuden jälkeen -kirja argumentoi, että tarkoituksenmukaiset valheet ja infovaikuttaminen ja perinteinen uutismedia ja asiantuntijatieto eroavat selkeästi toisistaan.

Nykyajan ilmiöiden keskellä (kutsuimme tätä aikaa totuuden jälkeiseksi ajaksi tai emme), median objektiivisuuden strategia on kuitenkin osoittanut lisää heikkouksia. Kuten kirjoittajat osuvasti toteavat, media on osittain aseeton, koska se ei ole kehittänyt tarpeeksi vahvoja toimintamalleja tilanteeseen, jossa kohun keskeinen osapuoli hylkää johdonmukaisuuden ja vuorovaikutuksen. Kirjoittajia lainaten, toimittajat ovat tottuneempia käsittelemään eturyhmien lobbausta ja spinnausta, eivät niinkään faktoista irtautuvia ja röyhkeillä väitteillä kokonaiskuvaa hämärtäviä toimijoita.

Media ei ole kehittänyt toimintamalleja tilanteeseen, jossa keskeinen osapuoli hylkää johdonmukaisuuden.

Usein tämä ilmenee tasapainoharhana kutsuttuna ilmiönä. Tässä rinnakkain asetetaan kaksi mielipidettä, jotka ovat toisistaan täysin vastakkaisia tai vaikka siten, että yksittäisen mielipidevaikuttajan näkemys nousee tasavertaiseksi tutkitun tiedon rinnalle. Näin saadaan aikaan kohua, keskustelua ja näennäistä tasapuolisuutta.

Teoksessa listataan Suomen mediasta useita esimerkkejä, alkaen perussuomalaisten lepakot ja tuulivoimalat -gatesta. Vaikka media pyrki tuulivoimaloita ja lepakoita koskevassa uutisoinnissa kyseenalaistamaan perussuomalaisten väitteitä tuulivoimaloista ja räjähtävistä lepakoista, antoi se silti samalla vahvistusta itse ilmiölle. Viime aikojen tuoreimmista esimerkeistä vastaavasta ilmiöstä voisi mainita Ylen ajankohtaisohjelmaan hetkeksi päätynyttä ohjelmaotsikkoa, jossa pohdittiin, aivopestäänkö suomalaislapsia peruskoulussa. Ohjelman otsikko perustui yhden kansanedustajan tviittiin asiasta.

Sen lisäksi, että kyse voi olla toimittajien oppimista vanhoista toimintatavoista tuottaa tasapuolista journalismia, on kyse myös ansaintalogiikasta. Media antaa puolivahingossa usein voimaa yhteiskunnallisille kohuille ja ylläpitää keskustelua itse asioiden sijaan. Nämä kohut ovat medialle kiusallisen helppo keino hankkia lisää klikkejä (eli mainostuloja) ja lukijoita.

Onko klikkien ja erilaisten kohujen perässä juokseminen kuitenkaan itseisarvo, jolla mediatalot voivat selvitä tulevaisuudessa? Journalismikritiikin vuosikirjassa todettiin jo vuonna 2013, että toimittajilta vaaditaan yhä enemmän sosiaalisen median lukutaitoa, jossa tietoa ei otettaisi sellaisenaan, vaan se asetettaisiin uutisoinnissa oikeaan kontekstiin ja asiasisältöön. Kun asiasta syntyy vain “keskustelua” ja juttutyyppejä otsikoilla “Tästä internetistä kohistaan”, on vaarana, että itse ilmiön laajempi käsittely ja kontekstiin saaminen jäävät vähemmälle huomiolle. Samalla se voi heikentää luottamusta mediaan entisestään.

Erilaiset poliittiset toimijat osaavat myös käyttää tätä toimintalogiikkaa hyväkseen, kuten perussuomalaisten kansanedustajan Juho Eerolan (ps.) kommentti osoittaa.

“Vaalimainoksia ei kannata ostaa lehdistä, vaan kannattaa sanoa tai tehdä jotain järkyttävää, jotta pääsee lehden sivuille. Se tepsii parhaiten”, Eerola totesi eduskunnan toimittajakoulutuksessa marraskuussa 2018, johon myös allekirjoittanut osallistui.  Kyynisyydessään sitaatti on oikeilla jäljillä. Juuri samaan Donald Trumpin kaltaiset populistit ovat osanneet tarttua. Kuten kirja toteaa, pelkkä faktojen perkaaminen ja vaatiminen ei riitä, jos harhauttaja kykenee pitämään aloitteen ja ilmatilan itsellään. Kiperä kysymys onkin, että täytyykö jokainen populistinen heitto uutisoida? Miten iso uutinen on, että politiikko tai yksittäinen somevaikuttaja sanoo jotain törppöä? Ja miten asioita tulisi käsitellä ilman, että asiasta tulee vain kohujen ja tyrmistymisen kierre? Tai tuleeko median seurata esimerkiksi natsien marssimista 24/7 tyyppisenä liveseurantana vai antaako se vain lisää näkyvyyttä aatteelle? Mitään helppoja ratkaisuja tähän ei ole, mutta ne vaativat ehdottomasti pohdintaa.

Selviytymislääkettä medialle

Mikä on siis ratkaisu tilanteessa, jossa erilaista “paskapuhetta” (kirjan tekijöiden termi) pyritään tuottamaan yhä enemmän ja tavallinen media painii kriisissä talousongelmien vuoksi? Tekijöiden mukaan median tulee vahvistaa totuuskäsitystä, torjua valemedioita, parantaa läpinäkyvyyttään, lisätä itsekritiikkiä ja muodostaa realistinen tilannekuva nykyisestä toimintaympäristöstä. Joissain asioissa media onkin kirjan tekijöiden mukaan jo herännyt. Esimerkiksi Venäjän tekemä Krimin valtaus ja sen myötä näkyväksi tullut informaatiovaikuttaminen ovat herättäneet toimituksia valppauteen Venäjä-uutisten kohdalla. Valomerkkejä löytyy myös maailmalta, jossa esimerkiksi New York Times on onnistunut kääntämään digitilaajien määrän kasvuun. Laatujournalismille on yhä lukijansa ja tilaajansa.

Kirjan fokus on nimensä mukaisesti mediassa, ja asettaa sille varsin suuret saappaat ratkaisujen löytämiseksi.  Esimerkiksi taloudellisen tasa-arvon rooli yhteiskunnallisen luottamuksen kasvussa jää vähemmälle huomiolle. Harmillisesti kirja ei juuri linkitä median nykytilannetta esimerkiksi aiempiin tutkimuksiin journalismin tasapuolisuudesta ja mediakentän muutoksesta, mikä olisi voinut tuoda kirjaan hieman lisää syvyyttä ja historiallisuutta. Nykyajan ilmiöiden analysointi ikivanhaan ilmiöön eli propagandaan verrattuna olisi voinut tuoda kirjaan uusia ulottuvuuksia. Valheellisuus ja tiettyjen näkökulmien korostuminen kun ovat olleet aina tyypillisiä erityisesti kriisi- ja sotajournalismissa, kuten tutkija Silvio Waisbord huomauttaa.

Myös globaali näkökulma olisi voinut antaa lisäsyvyyttä kirjaan. Valeuutiset ja esimerkiksi yksittäisten toimittajien maalittaminen ovat ilmiöitä, jotka näkyivät jo esimerkiksi niin kutsutun arabikevään aikana, eli ne eivät ole vain lännessä syntyneitä ja alkaneita ilmiöitä. Ehkäpä länsimaisilla toimittajilla voisi olla jopa oppimista Lähi-idän kollegoiltaan siinä, miten erilaisiin valeuutisiin ja painostusyrityksiin kannattaa varautua.

Kirja on kuitenkin hyvin laadittu ja ennen kaikkea tervetullut keskustelunavaus erityisesti toimittajille ja mediatalojen johdolle. Samalla se avaa selkeästi suurelle yleisölle algoritmien ja teknologian murroksen vaikutuksen nykytilanteen syntyyn. Viime vuosien laajat ilmiöt on koottu selkeään pakettiin.

Kuten tekijät toteavat, tasapuolisuuden haasteiden ylittäminen tai esimerkiksi suoran informaatiovaikuttamisen haastaminen vaatii työtä ja ammattitaitoa. Tämä taas vaatii asiantuntevia toimittajia ja perehtymisen ja erikoistumisen arvostamista, mikä myös mediatalojen johdossa olisi syytä huomioida. Journalismin on harjoitettava myös nöyryyttä: Kun luottamus liberaaleihin instituutioihin horjuu, on myös journalistit helppo nähdä osana vanhoja kritisoitavia. Läpinäkyvyys ja itsekritiikki ovat tärkeitä, sillä muuten media voidaan nähdä helposti osana vain populistien kritisoimaa eliittiä.

Toivottavaa olisi, että mediatalojen johto ei tarkatsele journalismin merkitystä vain tuottavuuden kannalta.

Nähtäväksi jää, miten talouskriisin keskellä painivat mediat pystyvät tarttumaan tähän haasteeseen. Asioista puhutaan ja keskustellaan yhä enemmän alan sisällä. Uutistyön arkea elävät kuitenkin tietävät, että kova uutiskilpailu ja nopeusvaatimukset painavat jokaista toimituksessa työskentelevää. Todellisia uutisvoittoja saadaan kuitenkin usein vain pitkän työn ja paneutumisen kautta. Tämä taas vaatii rahaa ja resursseja. Toivottavaa olisi, että myöskään mediatalojen johto ei tarkastelisi journalismin merkitystä vain sen tuottavuuden kannalta, vaan ymmärtäisi journalismin arvon osana demokraattista järjestelmää.

 

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa