Jaa

Lukuaika: 13 minuuttia

Populismin nousu Euroopassa ja yleisesti länsimaalaisessa politiikassa tapahtuu perinteisten sosiaalidemokraattisten puolueiden kustannuksella. Tänä päivänä EU:n 28 jäsenmaasta vain viidessä maassa (Romania, Portugali, Espanja, Slovakia ja Malta) on vallassa sosiaalidemokraattinen puolue, siinä missä pari vuosikymmentä sitten sosialidemokratia oli eurooppalaisen politiikan ytimessä. Onko tämä sattumaa, ja merkitseekö tämä sosiaalidemokratian aikakauden loppua?

Sosiaalidemokratian juuria etsimässä

Sosiaalidemokratialla on ollut valtava rooli Euroopan nyky-yhteiskunnan muovaajana. Nykyiset työehtosopimukset ja hyvinvointivaltio käsitteenä ovat suurelta osin sosiaalidemokraattisten puolueiden työn saavutus. Suurelta osalta sen alkuperäisten tavoitteiden saavuttaminen on tehnyt siitä nykypolitiikassa ramman.

Sosiaalidemokratia kehittyi liikkeenä 1800-luvun lopulla vastauksena Karl Marxin kirjoituksiin: sosiaalidemokratian oppi-isä on Eduard Bernstein, alunperin marxilainen ajattelija, joka kehitti oman versionsa marxilaisuudesta. Kuten sosiaalidemokratian tutkija, politologi Sheri Berman korostaa, sosiaalidemokratia ei ole suinkaan pehmeätä tai vesittynyttä marxilaisuutta. Se on oma ideologiansa, joka syntyi Bernsteinin suoranaisesti hylätessä tietyt osat Marxin ja Friedrich Engelsin töistä. 1800-luvun lopussa kävi ilmeiseksi, että toisin kuin Marx ennusti, kapitalismi ei kaivanutkaan omaa hautaansa: keskiluokka kasvoi entisestään ja vaurastui työläisten ahdingon säilyessä. Bernstein käänsi huomion rauhanomaiseen yhteistyöhön. Idea oli kesyttää markkinoiden karu todellisuus työläisille suotuisammaksi. Tämä ajatus erosi selkeästi Leninin ohjelmasta, joka pyrki vauhdittamaan kommunismin tuloa väkivallan ja vallankumouksen keinoin.

Bernstein perusti yhdessä aatetovereidensa August Bebelin and Wilhelm Liebknechtin kanssa vuonna 1875 ensimmäisen sosiaalidemokraattisen puolueen Saksan Gothassa. Liikkeen keskeinen idea oli saavuttaa marxilaisuuden ydin, eli työväenluokan elinolojen parannus, rauhanomaisesti, sosiaaliset ja poliittiset rajoitteet huomioiden. Jos kapitalismi ei kerran romahduttanut itseään, sitä piti muokata keinoin, joita demokraattisissa valtioissa oli tarjolla. Toisin sanoen sen sijaan että työläiset tarttuisivat aseisiin, heidät pitäisi valita parlamenttiin.

Tämä ajatus työläisistä oman onnensa ja asemansa muokkaajina ja historian tekijöinä on sosiaalidemokratian ytimessä. Brittiläinen historioitsija E.J. Thompson tiivisti tämän kulttiasemaan nousseessa teoksessaan “The Making of the English Working Class, jossa hän korosti työväenluokan omaa aktiivista osaa ja ylpeyttä oman yhteiskunnallisen roolinsa tiedostajina ja parantajina. Työväenluokka ei toisin sanoen odottanut passiivisesti muiden siihen kohdistamia päätöksiä, vaan pyrki olemaan itse läsnä päätöksiä tehtäessä. Kaunokirjallinen kuvaus tästä ilmiöstä  on Ilmari Kiannon romaani “Punainen viiva”, joka kuvaa eduskuntavaaleja vuonna 1907, Suomen ensimmäisiä. Niissä Topi Topiaanpoika perheineen antaa äänensä toiveikkaana ”solisalirattijärjestelmälle”, jotta köyhälistön olot paranisivat.

Ensimmäinen maailmansota toi sen yhteiskunnallisen murroksen, jossa eurooppalaiset yhteiskunnat alkoivat etsiä ratkaisuja sodanjälkeiseen uudelleenrakentamiseen ja joka mahdollisti ajatuksen yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Sotateollisuus oli myös osoittanut, kuinka teollisuus ja talous saatiin alistettua valtion tarpeisiin, eivätkä markkinat enää osoittautuneet niin itsensä hallitseviksi kuin uskottiin. Toinen maailmansota viimeistään loi sen akuutin tarpeen yhteistyölle ja solidaarisuudelle, jota Bernsteinin aate niin vahvasti julisti.

Vuoden 1875 Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen manifesti oli aikoinaan hyvin kunnianhimoinen: se lupasi yleisen ja yhtenäisen äänioikeuden sekä maksuttoman ja yhtenäisen koulutuksen, poistaa lapsityövoiman ja sunnuntaityön sekä lopettaa sosiaalisen epätasa-arvon progressiivisen verotuksen keinoin. Nämä tavoitteet eivät enää tunnu Euroopassa niin vallankumouksellisilta, vaan ne on joko saavutettu tai niiden toteuttamisesta väitellään. Juuri tämä on sosiaalidemokratian kannatuksen romahtamisen pääsyy. Toisen maailmansodan jälkeinen sosiaalidemokratian hegemonia Euroopassa loi työväenluokasta keskiluokan, johon eivät sosiaalidemokratian lupaukset enää pure, koska sen taloudelliset ja poliittiset intressit ovat jo muualla. Esimerkiksi progressiivinen verotus ei ole keskiluokkaistuneelle enää samalla tavalla hyödyllinen kuin matalapalkkaiselle.

Ilmiö alkoi antaa ensimmäisiä merkkejä itsestään 1990-luvulla, jolloin uusliberalistinen aika sai sosialidemokraatit miettimään uutta keinoa voittaa vaaleja. Vastaus kysymykseen oli uudenlainen “keskitien” (Third Way) sosiaalidemokratia, joka pyrki määrittelemään sosialismin uudelleen eettisenä liikkeenä, eikä niinkään taloudellisena liikkeenä. Keskitien ideologi Anthony Giddens kirjoitti sosiaalidemokratian saavuttaneen taloudelliset tavoitteensa: työväenluokan keskiluokkaistuttua liikeen oli aika hyväksyä markkinakapitalismin realiteetit ja keskittyä sosialiseen oikeudenmukaisuuteen ja mahdollisuuksien tasa-arvoon.

Tämä suuntaus johti sosiaalidemokratian viimeisimpään ellei jopa viimeiseen kulta-aikaan, joka näkyi Tony Blairin politiikkana Britanniassa, Bill Clintonin politiikkana Yhdysvalloissa, Romano Prodin politiikkana Italiassa, Lionel Jospinin pääministerikautena Chiracin aikana Ranskassa, Gerhard Schröderin Saksassa ja myös Paavo Lipposen Suomessa. Nämä poliitikot ajoivat läpi uudistuksia, joiden tarkoitus oli tehdä valtioiden talouksista kilpailukykyisiä ja työmarkkinoista joustavia, kuten esimerkiksi Schröderin aikaiset Hartz-reformit, mutta jotka olivat usein ristiriidassa sosiaalidemokraattien entisen hyvinvointivaltioajatuksen kanssa. Kolmannen tien ja sosiaalidemokratian ristiriita on se, että siinä missä Bernstein halusi kesyttää kapitalismin valtion alaiseksi, kolmannen tien pääministerit kesyttivät valtion markkinoiden ehtojen mukaiseksi.

Elinkeinorakenteen tuomat muutokset sosiaalidemokratian akilleenkantapäänä

Sosiaalidemokratian alkuperäinen idea sitoutuu vahvasti 1800-luvun lopun luokkayhteiskuntaan. Työväenluokka taisteli tuolloin sen avulla ylpeänä omien oikeuksiensa puolesta. Nyky-yhteiskunta, jossa luokkaidentiteetit ovat ristikkäisiä ja päällekkäisiä, on täysin mahdoton yhtälö luokkataisteluun pohjautuvalle liikkeelle. Tony Blairin uusi määritelmä työväenliikkeellle osoittautui lähinnä laastariksi, jolla sosiaalidemokratia sai kymmenen vuotta lisäaikaa.  Tämän päivän poliittinen realiteetti maalaa sosiaalidemokratian nykytilasta karua kuvaa: liikkeen syntymämaassa Saksassa SPD sai viime liittopäivävaaleissa historiallisen huonon tuloksen (20.5 prosenttia äänistä), Ranskan presidentinvaaleissa vuonna 2017 sosialistien ehdokas sai 6,4 prosenttia äänistä, Britannian työväenpuolue ei ole kyennyt voittamaan vaaleja sitten vuoden 2007, Italiassa puolue hävisi uudelle Viiden tähden liikkeelle, Pohjoismaissa sosiaalidemokraatit ovat menettäneet vuosikymmeniä kestäneen johtoasemansa. Etelä- ja Itä-Euroopassa sosiaalidemokratialla on maiden lähimenneisyyden oikeisto- ja sosialistidiktatuurien takia  erityinen asema, eivätkä ole siten suoraaan verrattavissa Länsi- ja Pohjois-Eurooppaan, mutta näissäkin maissa perinteiset sosiaalidemokraatit ovat Espanjaa, Portugalia, Slovakiaa ja Romaniaa lukuun ottomatta kompuroineet. Kreikassa he hävisivät radikaalivasemmistolle, ja Itä- ja Keski-Eurooppa ovat vahvasti oikeistolaisten hallitusten johtamia.

Tony Blairin uusi määritelmä työväenliikkeellle osoittautui lähinnä laastariksi, jolla sosiaalidemokratia sai kymmenen vuot...

Mitkä ovat sitten ne demografiset ja taloudelliset realiteetit, joissa sosiaalidemokraateilla on ollut niin vaikeata menestyä? Ensinnäkin on korostettava edellä mainittua luokkaerojen muutosta, joka on seurausta elinkeinorakenteen muutoksesta sekä väestön enemmistön keskiluokkaistumisesta. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettei nyky-Euroopassa olisi sosiaalisia eroja, vaan päinvastoin. Uusimpien tilastojen valossa epätasa-arvo ja tuloerot ovat kasvaneet EU:n jäsenmaiden sisällä. Samaan aikaan luokkia koskevat nimitykset ovat saaneet uutta sisältöä. Nykyajan “työväenluokkainen” ei ole kouluttamaton tehdastyöläinen, vaan taloudellisen muutoksen ja globalisaation myötä työttömäksi jäänyt henkilö, koulutettu työtön, pätkätyöläinen tai rakenteellisten muutosten takia jatkuvasti epävarmuudessa elävä työssäkäyvä. Uusin Britannian luokkajakoon kohdistuva Oxfordin yliopistossa tehty tutkimus väittääkin, että yleensä ottaen kaikkialla nyky-yhteiskunnassa tiettyyn luokkaan kuuluminen ei ole sidottu koulutukseen tai edes tuloihin. Parhaaksi keinoksi määritellä sosiaalinen asema ovat tulleet sosiaaliturvaan kuulumisen muodot ja työpaikan ennustettavuus. 1990-luvulla sosiaalidemokraattisilla puolueilla oli ympäri läntisen maailman niin kiire uudistaa puolue keskiluokkaistuneen työväen puolueeksi, että markkinatalouden ja globalisaation hyödyistä paitsi jääneet äänestäjät unohdettiin. Tämä tyhjiö osoittautui kymmenen vuoden kuluttua populististen puolueiden kannatusalustaksi.

Sosiaalinen identiteetti on ollut politiikan tutkimuksessa pitkään äänestyskäyttäytymisen yksi perustavanlaatuisista selittäjistä yhdessä rationaalisen oman edun ajamisen kanssa. Michiganin koulukunta piti perheen ja ystävien myötä nuoruudessa saatua poliittista sosiaalistumista tärkeimpänä äänestysperusteena. Mutta mitä tehdä sukupolvelle, joka ei pidä lapsuutensa sosiaaliluokkaa tai isovanhempiensa tai edes vanhempiensa äänestyskäyttäytymistä omanaan, tai ei ylipäätään ole kiinnostunut äänestämisestä? Toisaalta talousahdingossa kamppailevat äänestäjät ovat muuttuneet epävarmoiksi äänestäjiksi, koska tuttu puolue ei enää ajakaan omia etuja. Tämänkaltaiset sosiaaliseen liikkuvuuteen ja uudenlaisiin taloudellisiin oloihin perustuvat ristiriidat selittänevät osaltaan esimerkiksi Yhdysvaltojen teollisuusalueiden lipsumista demokraateilta Donald Trumpille viime presidentinvaaleissa, sosiaalidemokraattien vihreille menettämiä ääniä ympäri Euroopan tai Britannian työväenpuolueen EU:n vastaiselle UKIP:lle menettämät äänet. Toisin sanoen sosiaalisten muutosten tuoma äänestäjien liikkuvuus näyttää vähentävän juuri sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatusta, sillä yhteiskunnallisesta luokastaan liikkuneet löytävät uusia puolueita samalla kun luokkaansa jääneet jättävät äänestämättä vieraaksi käynyttä omaa puoluettaan.

Toisaalta talousahdingossa kamppailevat äänestäjät ovat muuttuneet epävarmoiksi äänestäjiksi, koska tuttu puolue ei enää...
Kadotettua imagoa etsimässä

Suuri osasyy sosiaalidemokraattisten puolueiden huonoon imagoon liittyy myös niiden päätökseen ryhtyä Saksan, Itävallan, Alankomaiden ja Suomen kaltaisissa maissa hallitusyhteistyöhön oikeistopuolueiden kanssa. Tämä seurasi usein kolmannen tien hallitusten markkinamyönteisiä ohjelmia luoden mielleyhtymän sosiaalidemokraateista hallituspuolueina jatkuvien talouskriisien ja säästötoimien aikaisessa Euroopassa. Näissä koalitioissa sosiaalidemokraatit joutuivat perustelemaan säästötoimenpiteitä, yksityistämistä ja lisääntyvää maahanmuuttoa, eivätkä voineet uskottavasti muuttaa kurssiaan ajoissa. Useat tutkimukset osoittavat, että kun valtavirtapuolueet samankaltaistuvat, äänestäjät päättävät antaa äänensä mieluummin ääripäiden puolueille.

Päätös tehdä sosiaalidemokraateista keskiluokan puolue yhdistettynä jaettuun hallitusvastuuseen keskustaoikeiston kanssa on viestinyt äänestäjille, etteivät sosiaalidemokraatit pysty tarjoamaan pätevää vastausta tämän päivän poliittisille realiteeteille. Keskiluokka taas on usein löytänyt itselleen sopivamman puolueen keskustaoikeistosta tai vihreistä, mikä nakertaa sosiaalidemokraattien kannatusta kahdesta kulmasta.

Myös sosiaalidemokraattien suhde heidän tärkeimpään saavutukseensa eli hyvinvointivaltioon on muuttunut ongelmalliseksi. Yhtäältä kolmannen tien sosiaalidemokraatit ovat itse purkaneet hyvinvointivaltiota, toisaalta länsimaiset demografiset rakenteet hankaloittavat sen täysimittaista toteuttamista. Väestön ikääntyminen ja työssäkäyvien osuus työvoimasta on haaste jokaiselle puolueelle, mutta sosiaalidemokratialle suhde hyvinvointivaltioon on perustavanlaatuinen. Alkuperäinen tavoite hyvinvointivaltion toteutumisesta voi alkaa kuulostaa nykyään yhtä utopistiselta kuin sosiaalidemokratian syntyaikoina. Toisin sanoen osa äänestäjistä voi olla pettyneitä sosiaalidemokraattien kykenemättömyyteen ylläpitää hyvinvointivaltiota, kun taas osa pitää sitä kannattamattomana agendana.

Lisäksi alueelliset erot ovat suuri selittävä tekijä sosiaalidemokratian alhaiselle suosiolle ympäri Eurooppaa. Itä-Euroopassa sosiaalidemokraatit syntyivät entisten kommunististen puolueiden jatkeiksi ja niitä painaa mielleyhtymä diktatuurista. Sekä Itä- että Etelä-Euroopassa sosiaalidemokraatit ovat kaatuneet myös omaan korruptoituneisuuteensa. Yhteistä Itä-ja Länsi-Euroopan sosiaalidemokraateille on kuitenkin ne kohdannut 1990- ja 2000-lukujen markkinamyönteinen käänne, jonka seurauksena jälkikommunistiset maat ovat ajautunueet syvään sosiaaliseen epätasa-arvoon. Esimerkiksi Unkarissa ja Puolassa vasemmistopuolueet nähdään Eurooppa-myönteisinä liberaaleina, joilla ei ole ollut paljon annettavaa niille äänestäjille, jotka kärsivät kommunismin jälkeisen ajan mukanaan tuomasta suuresta taloudellisesta epätasa-arvosta. Esimerkiksi Unkarin Fidesz-puolue harjoittaa taloudellisesti vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin vasemmistopuolueet, jotka ovat kannattaneet laajamittaista yksityistämistä. Tilanne on sama Puolassa, jossa Laki ja oikeus -puolue ajaa köyhän maaseudun etuja tekemällä selvän eron sekä talouspolitiikaltaan että arvoiltaan liberaaliin vasemmistoon.

Mikä on sosiaalidemokratian tulevaisuus?

Britannian äänestäessä EU-erostaan kävi selväksi, kuinka työväenpuolue oli menettänyt Pohjois-Englannin, entisen selkeän kannatusalueensa. Keskiluokkaistunut työväenpuolue EU-myönteisine ja korkeasti koulutettuine eliittipoliitikkoineen oli käynyt äänestäjille vieraaksi entisillä kaivosalueilla, joilla EU:n tuoma maahanmuutto nähdään uhkana jäljellä oleville harvoille työpaikoille. Työväenpuolueen sijaan parempaa tulevaisuutta tässä tilanteessa lupasi EU:sta itsenäisyyttä ajava UKIP.

Tämä dynamiikka ei suinkaan ole jäänyt Britannian työväenpuolueelta huomaamatta, vaan Labour on ottanut Jeremy Corbynin ohjaamana selkeän suunnan vasemmalle ja vienyt puoluetta näin kohti syntyideologiaansa. Corbynismi tarkoittaa ennen kaikkea valtion roolin palauttamista markkinoiden ohjaajaksi, mikä näkyy esimerkiksi nuorisolle tehtyinä lupauksina ilmaisesta koulutuksesta sekä hyvinvointivaltion palauttamisesta yhdessä Euroopan suurimmista tuloeroista kärsivässä maassa. Työväenpuolue ei suinkaan seiso yhtenäisenä puheenjohtajansa takana, sillä monet sen jäsenistä ovat edelleen Blairin linjan kannattajia. Corbyn ajaa niiden etua, jotka ovat nykyoloissa jääneet huomiotta: köyhiltä, joille globalisaatio ei ole tehnyt hyvää, sekä nuorilta, joille koulutus ei ole tae elämänlaadun noususta. Juuri globalisaation vastustus tekee EU:sta Corbynille niin vaikean, sillä EU-myönteisyys ei istu hänen liberaalia markkinataloutta vastustavaan linjaansa.

Britannian tarina on monessa mielessä verrattavissa Euroopan monipuoluejärjestelmiin, joissa sosiaalidemokratian tilalle ovat tulleet vihreät, radikaalivasemmisto ja radikaalioikeisto, usein nuorten, koulutettujen ja itsensä syrjäytyneiksi kokeneiden äänillä. Sosiaalidemokratian tyhjiö on yhteiskunnallisten muutosten takia yksinkertaisesti mahdoton täyttää yhdellä selkeällä poliittisella ideologialla. Yhdysvalloissa demokraattien sisälle on syntynyt Bernie Sandersin johdolla vasemmistosiipi, joka ihailee avoimesti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja kampanjoi maan suurta sosiaalista epätasa-arvoa vastaan. Sanders ei kilpailisi Trumpin oikeistoäänistä, vaan Trumpin työväeltä ja köyhimmiltä alueilta saamista äänistä.

Britannian tarina on monessa mielessä verrattavissa Euroopan monipuoluejärjestelmiin, joissa sosiaalidemokratian tilalle ovat tu...

Voisiko sosialidemokratian uusi tuleminen alkaa nimenomaan Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista tällaisen fundamentaalisosiaalidemokratian muodossa? Yhtäältä käännös on oiva tapa saada liikkeelle puoleiden samankaltaisuuksiin pettyneet ihmiset, kuten myös markkinatalouteen pettyneet äänestäjät. Toisaalta nämä ehdokkaat, samoin kuin Etelä-Euroopan vasemmistopopulistit, ovat samaan aikaan talouspoliittisesti vasemmistolaisia ja sosiaalisesti liberaaleja. Ketä tässä tilanteessa äänestäisi vasemmistolaista politiikkaa ja sosiaalista konservativismia kannattava äänestäjä? Vastaus lienee edelleen, että hän äänestäisi oikeistopopulistia. Mikään käännös vasemmalle ei poista oikeistopopulistisia liikkeitä sosiaalidemokratian haastajina.

Sen sijaan selkeä käännös vasemmalle saisi yhdistettyä radikaalivasemmiston ja sosiaalidemokratian, näin vähentäen kilpailua ainakin osittain. Ennen kaikkea sosiaalidemokraattien täytyy löytää narratiivi, joka istuu yhtä paljon heidän alkuperäiseen tavoitteeseensa tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta kuin nykyajan uuteen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Omalta osaltaan Corbyn ja Sanders yrittävät saavuttaa juuri tämän suunnan. Se ei saavuta yhtä suurta kansansuosiota kuin sosiaalidemokratia saavutti toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, mutta se onnistuisi luomaan ainakin yhtenäisen ja uskottavan imagon sekä tilauksen liikkeelle, joka nykyisellään kärsii juuri niiden puutteesta.

 

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa