Jaa

Lukuaika: 19 minuuttia

Ensimmäisen maailmansodan päättymistä juhlittiin ensi kertaa marraskuussa 1918. Tänään vuosisadan takaista juhlaa muistetaan Pariisissa.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen merkkipäivänä pysähdymme pohtimaan, kuinka pitkä ja valikoiva on yksilöiden ja kansakuntien muisti. On vaarallista ajatella, että presidentti Donald Trumpin puheiden vähättely ja puolustaminen on kaiken kritiikin keskellä jollain lailla ”raikasta”.

“Parce qu’un homme sans mémoire est un homme sans vie, un peuple sans mémoire est un peuple sans avenir…”

Koska mies ilman muistia on mies ilman elämää, kansa ilman muistia on kansa ilman tulevaisuutta. Kyseinen sitaatti on ranskalaisen marsalkan ja ympärysvaltojen läntisten sotavoimien komentajan Ferdinand Fochin suusta. Hänen mielessään ylevä lause piti sisällään tulevan tuhon siemenen. Sama mies oli tasan sata vuotta sitten sanelemassa ja allekirjoittamassa ensimmäisen maailmansodan päättänyttä aseleposopimusta junavaunussa Compiègnen metsässä Ranskassa.

Vihollisuudet päättyivät marraskuun 11. päivänä 1918 kello 11. Vain kolme päivää aikaisemmin Saksan keisari Wilhelm II oli luopunut kruunustaan, Saksasta oli tullut tasavalta. Sodan päättyminen oli suuri helpotus. Runsaat neljä vuotta jatkunut sota oli vaatinut yli 16 miljoonaa kuolonuhria, joista sotilaita oli noin kymmenen miljoonaa. Tuskin kukaan oli kyennyt käsittämään, kuinka mittavaa tuhoa totaalinen sota taistelukentillä ja kotirintamilla aiheutti. Hetken aikaa sotaa ehdittiin kutsua ”sodaksi, joka lopetti kaikki sodat”.

Aselevon ehdot olivat kovat. Nuorena sotilaana Saksan ja Ranskan edellisen sodan kokenut Foch muisti Frankfurtissa toukokuussa 1871 allekirjoitetun rauhan katkeruuden. Elsass ja osa Lothringenista oli liitetty uuteen juuri perustettuun Saksan keisarikuntaan. Aselevossa Saksa sitoutui vetämään joukkonsa paitsi Ranskasta, myös Elsass-Lothringenista.

Saksan puolesta aselepoa oli solmimassa juutalainen keskustalaispoliitikko Matthias Erzberger. Äärioikeisto salamurhasi maanpetturin maineen saaneen Erzbergerin vajaat kolme vuotta myöhemmin. Taustalla oli harhainen myytti, jonka mukaan maan armeija oli todellisuudessa säilynyt lyömättömänä. Aselepo ja sen seurauksena syntynyt Versaillen rauha johtuivat siten maanpetollisesta tappion hyväksymisestä. Ajatuksesta tuli keskeinen osa natsien myöhempää propagandaa.

Adolf Hitler muisti Compiègnen ja Fochin sivuraiteelle ajetun salonkivaunun. Kun Hitler oli marssinut joukkoineen Pariisiin, vuoden 1940 Ranskan ja Saksan välinen aselepo solmittiin samassa junassa. Se oli siirretty museosta takaisin paikkaan, jossa se seisoi marraskuussa 1918.

Ihminen on muistanut valitettavan usein kansansa kärsimää pahaa. On muistettava, mitä siitä voi seurata.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyttä aselepoa muistetaan sunnuntaina eri puolilla maailmaa, näyttävimmin Pariisissa. Presidentti Emmanuel Macron isännöi Riemukaaren seremoniaa, johon osallistuu 70 valtionjohtajaa ympäri maailman. Mukana ovat Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien lisäksi muun muassa liittokansleri Angela Merkel ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Juhlatunnelmaa varjostavat maailmanpolitiikan kasvavat jännitteet. Vanhojen liittolaisten erimielisyydet Iranin tilanteesta, Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasota sekä ydinasesuurvaltojen haluttomuus jatkaa keskimatkan ydinaseohjukset kieltävää INF-sopimusta ovat osoituksia kokonaan uudesta todellisuudesta. Macron suututti presidentti Donald Trumpin aiemmin tällä viikolla todettuaan haastattelussa, että EU:n tulisi muodostaa oma armeijansa suojautuakseen Kiinan, Venäjän lisäksi myös Yhdysvaltojen uhalta.

Saksassa on muistettu kuluneella viikolla myös 80 vuoden takaista kristalliyötä. Berliinin synagogan muistotilaisuuteen osallistunut liittokansleri Merkel totesi painokkaasti, että Saksalla on moraalinen velvollisuus taistella nousevaa antisemitismiä vastaan. Chemnitzissä kulkee joka perjantai natseja kadulla. Elokuussa kivi lensi juutalaisen omistajan ravintolan ikkunaan ja ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä jahdattiin kaupungin kaduilla.

Myös Ranskassa antisemitististen väkivallantekojen määrä on kasvanut. Maan pääministeri Edouard Philippe kertoi perjantaina, että juutalaisvastaisia tekoja on nähty tämän vuoden ensimmäisten yhdeksän kuukauden aikana jopa 69 prosenttia enemmän kuin vastaavana aikana edellisvuonna. Hänen mukaansa tosiasian edessä ei voi pysyä välinpitämättömänä, vaan tilanteeseen on puututtava.

Atlantin takana Yhdysvaltojen Pittsburghissa vihapuhe kärjistyi hiljattain veriteoksi, kun pitkään antisemitistisiä ajatuksiaan hautonut mies hyökkäsi aseineen synagogaan ja surmasi 11 ihmistä ja haavoitti seitsemää. Kyseessä oli Yhdysvaltojen historian vakavin antisemitistinen surmateko.

Järkyttäviä uutisia on nykyään niin paljon, että niiden ääreen pysähtyminen vaatii usein erityisen hetken. Juutalaisia, muslimeja, maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita koskettava vihapuhe, häirintä ja yhä useammin myös fyysinen väkivalta ei aina edes hetkauta. 1930-luvun kaiuista on puhuttu jo vuosien ajan. Populismin nousu Euroopassa ja ympäri maailman on herättänyt tutkijoita ja poliitikkoja varoittamaan poissulkevan kansallismielisyyden uhasta. Esimerkkejä ihmisoikeuksia ja avoimia yhteiskuntia väheksyvästä puheesta on useita. Donald Trump, Recep Tayyip Erdogan, Vladimir Putin, Rodrigo Duterte, Viktor Orbán ja vaikkapa oikeusvaltion mureneminen Puolassa soittavat hälytyskelloja.

Aselepo solmittiin Compiègnen metsään ajetussa rautatievaunussa. Paikalla olivat saksalainen amiraali Ernst Wanslelow, kreivi Alfred von Oberndorff, kenraali Detlof von Winterfeldt, brittiläinen kommodori Jack Marriot, Saksan valtuuskunnan puheenjohtaja Matthias Erzberger, brittiläinen vara-amiraali George Hope, laivastoamiraali Rosslyn Wemyss, Ranskan marsalkka Ferdinand Foch (toinen oikealta) sekä kenraali Maxime Weygand.

1990-luvulla Neuvostoliiton romahdus ja uuden demokraattisen Venäjän synty, Francis Fukuyaman ”historian loppu” ja lopulta Kiinan WTO-jäsenyys synnyttivät kenties jonkinlaisen harhan siitä, että liberaali demokratia voittokulussaan olisi jollain lailla immuuni Trumpin ja kumppanien kaltaisille hahmoille. Uhka oli tullut vuosikymmenien ajan vasemmalta, kommunismista. Kun tämä uhka väistyi, oli ehkä luontevaa juhlia voittoa ja unohtaa uhka äärioikealta. Toiveikkuus on inhimillistä.

Ajatus demokratiasta valtiomuotona, joka suojelee yhteiskuntiamme 1900-luvun kaltaisilta vaaroilta ja tuholta on historiallisessa tarkastelussa hyvin hatara. 1900-luvulla koettiin kolme merkittävää demokratian aaltoa, vuosina 1918, 1945 sekä vuonna 1989. Kaikissa taitekohdissa on nähty menestystarinoiden lisäksi uusien demokraattisten kansallisvaltioiden epäonnistuvan. Historia ei toista itseään, mutta ihmiset tuntuvat joskus tekevän sitä. Varsinkin suurten muutosten keskellä.

Max Weber totesi kuuluisassa esseessään Politiikka kutsumuksena ja ammattina (Politik als Beruf) tammikuussa 1919, että poliittisessa vastuussa on ennen kaikkea kyse oman toiminnan tahattomien seurausten käsittelystä. Joko onnistumme luomaan haluamamme maailman tai pyrimme selviämään maailmassa, joka karkaa käsistä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa ja koko maailma muuttuivat perusteellisesti. Tapahtumista vastuussa olleet päättäjät eivät kyenneet arvioimaan päätöstensä seurauksia ja menettivät otteensa tulevista tapahtumista. Se määritti koko alkaneen vuosisadan historiaa.

Historia ei toista itseään, mutta ihmiset tuntuvat joskus tekevän sitä. Varsinkin suurten muutosten keskellä.

Vanhat Saksan, Itävalta-Unkarin, Venäjän sekä Osmanien imperiumit lakkasivat olemasta. Demokratia, tasavaltalaisuus ja sosialismi olivat nosteessa. Uusia kansallisvaltioita syntyi runsaasti ja samalla internationalismin aate voimistui. Vanhat kulttuuriset, tieteelliset ja taiteelliset normit menivät rikki. Kuten kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt oli 1800-luvun lopulla ennakoinut, historia kiihdytti eteenpäin. Massayhteiskunta ja globalisaatio olivat määrittäneet maailmaa ja lisänneet jännitteitä 1800-luvun lopulta alkaen. Sota edisti olemassa olleiden nationalististen ja fasististen ajatusten nousua.

Saksan kannalta erittäin raskas Versaillen rauhansopimus oli lopulta itse sotaa ja sata vuotta sitten solmittua aselepoa tärkeämpi syy tulevien vuosikymmenien tapahtumille. Aselevon ehdot asettanut marsalkka Foch totesi rauhansopimuksen synnyttyä, ettei kyseessä ollut rauha vaan 20 vuotta kestävä aselepo. Ennuste osui oikeaan, mutta eri syistä, kuin Foch itse alun perin ajatteli. Fochin mielestä Versaillen rauha oli Saksalle aivan liian lempeä. Todellisuudessa rauha oli poliittisesti ja taloudellisesti liian raskas ja katkera, jättäen kansakunnan muistiin häpeän ja toivon kostosta.

Myös Italia pettyi rauhaan. Se ei saanut sille aiemmin sodan aikana luvattuja uusia alueita. Italia oli ollut sodan alkaessa Saksan liittolainen, mutta liittynyt vuonna 1915 ympärysvaltoihin. Vakavissa talousongelmissa painiva maa kääntyi sosialismin pelossa Benito Mussolinin puoleen. Valtiollinen fasismi oli saanut alkunsa Milanossa marraskuussa 1919.

Vielä 1800-luvun alkupuolella rauhansopimukset olivat tyypillisesti hallitsijoiden sopimuksia aluejaoista, joihin kumpikin osapuoli kykeni jollain lailla tyytymään. Totaalinen antautuminen oli uusi asia. Yhdysvallat lisäsi presidentti Woodrow Wilsonin johdolla totaalisen antautumisen ehtoihin vielä hallitusmuodon muuttamisen demokratiaksi. Totaalinen sota vaati kaiken kattavaa muutosta. Kotirintamilla ei suurten uhrauksien jälkeen suostuttu muuhun. Britanniassa pääministeri David Lloyd George voitti vuoden 1918 vaalit iskulauseella ”Make Germany Pay”.

Habsburgit ja Hohenzollernit olivat hallinneet Itävalta-Unkarin ja Saksan maita vuosisatojen ajan. Alueet olivat useiden uskontojen, kielien ja etnisten ryhmien hankalasti hallittava kokonaisuus, joka taipui kankeasti uusien kansallisvaltioiden pohjaksi. Sota oli lisäksi ajanut miljoonat pois kodeistaan ja aiheuttanut massiivisen valtioiden sisäisten ja ulkoisten siirtolaisten ja pakolaisten aallon.

Hannah Arendtin mukaan juuri tämä oli keskeistä sotien välisen ajan totalitarismin synnyn kannalta. Ennen kansallisvaltioiden syntyä Eurooppa oli lukuisten eri kansallisuuksien tilkkutäkki, joiden rajoja määritti hallitsijoiden valta, ei kansallisuus tai kieli. Alueiden asukkaiden legitimiteetti ja identiteetti eivät siten perustuneet kansalaisuuteen, vaan säätyjen väliseen yhteisymmärrykseen. Hallittavat olivat yksinkertaisesti alamaisia.

Versaillen rauhansopimuksessa useita eri kansallisuuksia niputettiin uusien kansallisvaltioiden sisään. Osaa näistä kutsuttiin ”pääväestöiksi”, joille annettiin hallitusvalta. Muiden kansalaisuuksien kuten Tsekkoslovakiassa slovakien ja Jugoslaviassa kroatien ja sloveenien oletettiin olevan tasaveroisia kumppaneita pääväestön kanssa, mitä ne Arendtin mukaan eivät tietenkään olleet. Uusissa kansallisvaltioissa kaikki niiden alueella asuvat ihmiset eivät automaattisesti olleet kansalaisia. Valtioissa oli kansalaisia, muita kansallisuuksia ja pienempiä ryhmiä, joita kutsuttiin vähemmistöiksi. Näiden vähemmistöjen tilanne oli kaikkein hankalin ja riippuvainen valtioiden vähemmistösopimuksista. Ihmisoikeuksia oli mahdotonta turvata, jos koko kansalaisuus oli kyseenalainen.

Kansalaisuus ja siihen liitettävät oikeudet ovat keskeinen keino torpata vaarallisen totalitarismin nousua.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen hajaannuksen tila oli näin ollen otollinen ei-toivottujen kansanryhmien nostamiselle huomion keskiöön. Juutalaiset saivat tämän roolin etenkin Saksassa, mutta myös muualla Euroopassa. Kansalaisuuden riistämisestä tuli totalitaarisessa natsi-Saksassa tehokas ase.

Vastaavaa on tapahtunut myöhemminkin. Myanmarissa rohingya-muslimeilta vietiin kansalaisoikeus jo vuoden 1982 uudella kansalaislailla. Noin 35 vuotta myöhemmin valtioton vähemmistö on kohdannut historiansa vakavimman vainon. Ennakkotapaukset on hyvä pitää mielessä, kun presidentti Trump kertoo haluavansa perua ei-kansalaisille Yhdysvalloissa syntyneiden lasten oikeuden maan kansalaisuuteen.

Arendtin mukaan ihmisessä on kaksi puolta, keho sekä sosiaalispoliittinen persoona. Jälkimmäiseen kuuluvat muun muassa nimi, kansalaisuus ja sen tuoma identiteetti sekä oikeudet. Kun yhteys näiden kahden välillä katkaistiin, toisen maailmansodan aikaiset julmuudet saattoivat toteutua. Totaalinen terrori erottaa ihmisen olentona sosiaalisesta ja poliittisesta persoonasta. Järjestelmällistä tappamista ei tällöin kyseenalaisteta, sillä ihminen on mahdollista typistää pelkäksi persoonattomaksi olennoksi. Ihmisten tuhoaminen saksalaisessa byrokratiakoneistossa oli mahdollista juutalaisten persoonallisuuden kieltämisen ja varastamisen vuoksi. Kansalaisuus ja siihen liitettävät oikeudet ovat siksi keskeinen keino torpata vaarallisen totalitarismin nousua.

Samasta syystä nykypäivän vähemmistöjä ja pakolaisia väheksyvä kansallismielisyys on niin voimakkaan vastenmielistä. Oppitunti Versaillen jälkeisestä kansalais- ja ihmisoikeuksien murenemisesta sodan ja tuhon siemenenä on ajankohtainen. Ihmisoikeusdiskurssi painii yhä nykyaikaa leimaavien kauheuksien keskellä. Maailmassa on runsaasti valtiottomia, joiden ihmisoikeudet eivät toteudu. Pakolaisia on YK:n mukaan maailmassa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, eikä tilanteeseen ole näkyvissä helpotusta. Viime vuoden lopulla kotinsa jättämään joutuneita ihmisiä oli maailmassa 68,5 miljoonaa, joista 40 miljoonaa oli pakolaisena omassa kotimaassaan.

Donald Trump kampanjatilaisuudessa Arizonassa lokakuussa 2018. Kuva: Gage Skidmore / Flickr.

Mistä tiedämme, pitääkö esimerkiksi Donald Trumpin politiikasta ja retoriikasta olla vakavasti huolissaan? Tässä kysymyksessä hyödyllisiä työkaluja ovat espanjalaisen sosiologin Juan Linzin ja saksalaisen kirjallisuudentutkijan Victor Klempererin ajatukset.

Historioitsija Timothy Snyder varoitti viime vuonna julkaisemassaan kirjassa On Tyranny: Twenty Lessons from the Twentieth Century paljon puhutun totuudenjälkeisen politiikan olevan portti kohti fasismia. Hän nosti esiin Klempererin ajatuksen, jonka mukaan totuus kuolee neljässä vaiheessa. Kaikki vaiheet on viime vuosina todistettu.

Ensimmäinen askel on todistettavissa olevan todellisuuden avoin kiistäminen ja keksittyjen faktojen sekä valheiden esittäminen totuutena. Trumpin presidentinvaalikampanjan aikaisia puheita tarkistaneet tutkijat havaitsivat, että 78 prosenttia esitetyistä asioista eivät pitäneet paikkansa. Lukema on häkellyttävä.

Toinen vaihe on pysyvien mielikuvien iskostaminen kannattajiin samoja sanoja ja ilmauksia toistamalla, ikään kuin jatkuvana shamanistisena manauksena. Niiden tarkoituksena on tehdä fiktio toivotuksi todellisuudeksi. Trumpilla näihin ovat lukeutuneet muun muassa vastustajien lempinimet “Crooked Hillary” ja ”Lying Ted” sekä kampanjatilaisuuksissa kaikuneet ”lock her up” ja ”build that wall” -huudot.

Tätä seuraa taianomainen lupaus kaikenlaisesta hyvästä, ilman minkäänlaisia kompromisseja tai ristiriitoja. Juuri näin Trump on kuitenkin vannonut tekevänsä. Trump lupasi tehdä Amerikasta jälleen suuren. Leikata kansan ja yritysten veroja ja samalla maan velkataakkaa sekä panostaa sosiaalipolitiikkaan ja maan sotilasvoimiin.

Viimeinen vaihe on kannattajien horjumaton usko ja luottamus johtajaan ja hänen lupauksiinsa. Kauhistuttavaa on erityisesti se, että neljännessä vaiheessa totuutta on käytännössä mahdotonta enää herättää eloon. Se nähtiin useiden natsien horjumattomassa luottamuksessa Hitleriin vielä silloinkin, kun sota oli jo selvästi hävitty. Ymmärryksellä ei ole enää merkitystä, ainoastaan uskolla. Trumpin kohdalla kansan paatoksellinen suhtautuminen presidenttiin kiteytyy kenties parhaiten hänen omiin sanoihinsa. Trump totesi tammikuussa 2016, että voisi seisoa keskellä Manhattania ja ampua henkilön menettämättä kannattajia.

Trump ei läpäise myöskään Juan Linzin lakmustestiä. Sen tarkoituksena on paljastaa autoritaariset johtajat ja osoittaa, kuinka demokratiat voivat kuolla. Linz luettelee neljä vaaran merkkiä.

Ensimmäinen on demokraattisen järjestelmän vakiintuneiden sääntöjen kieltäminen ja kyseenalaistaminen omilla sanoilla ja teoilla. Toinen on vastustajien legitimiteetin kieltäminen, eli heidän oikeuttaan omiin johtopäätöksiin ei hyväksytä. Edelleen, mikäli johtaja sietää väkivaltaa tai jopa kiihottaa siihen, demokratia on sortumassa. Viimeinen merkki on halukkuus hiljentää poliittisia vastustajia ja mediaa sekä heikentää heidän perustuslaillisia oikeuksiaan.

Trump on osoittanut ongelmalliseksi johtajaksi kaikilla näillä mittareilla. Hän on toistuvasti kyseenalaistanut Yhdysvaltojen vaalien luotettavuutta ja totesi presidentinvaalikampanjansa aikana, ettei hävitessään hyväksyisi tulosta. Vielä vaalivoiton jälkeen Trump painotti, että demokraatit olivat yrittäneet varastaa häneltä voiton rikollisin keinoin. Trumpin pitkään jatkunut pyrkimys kyseenalaistaa Barack Obaman syntymätodistus sekä Hillary Clintonin maalaaminen rikolliseksi osuivat puolestaan Linzin lakmustestin toiseen kategoriaan.

Trumpin hyväksyntä väkivallalle on suoristanut selkäkarvoja erityisellä voimalla. Kampanjansa aikana ja sen jälkeen Trump ei ole ainoastaan sietänyt väkivaltaa vaan epäsuorasti ja suorasti kehottanut siihen. Hän tarjoutui useaan otteeseen maksamaan kannattajiensa oikeuskulut, mikäli pahoinpitelyistä koituisi seurauksia. Steven Levitsky ja Daniel Ziblatt nostavat kirjassaan How Democracies Die esiin useita esimerkkejä, joista seuraava on kampanjatilaisuudesta helmikuussa 2016 Yhdysvaltojen Iowassa:

”If you see somebody getting ready to throw a tomato, knock the crap out of them would you. Seriously, just knock the hell out of them. I promise you I will pay the legal fees. I promise.”

Vastaavia tapauksia on useita. Samaan tapaan vakavaa oli se, ettei Trump heti selkeästi ja äänekkäästi tuominnut viime vuonna Charlottesvillessa nähdyn Unite the Right Rallyn väkivaltaa, jossa yksi nainen kuoli henkilöauton ajettua vastamielenosoittajien väkijoukkoon.

Trump ei siedä lainkaan kritiikkiä. Hänen kärsimättömyytensä kuunnella tai vastata kysymyksiin on järkyttävän lyhyt. Se nähtiin jälleen tällä viikolla Yhdysvaltojen välivaalien jälkeen, kun tiedotustilaisuus äityi rajuksi toimittajien sättimiseksi. CNN:n Jim Acostaa hän syytti ”kansakunnan viholliseksi”.

Kun demokraatit ilmoittivat aloittavansa perusteltuja tutkintoja Donald Trumpin ja hänen hallintonsa sekä lähipiirinsä toiminnasta, Trump vastasi osaavansa pelata samaa peliä ja vielä paremmin. Hän viittasi epäsuorasti uusiin tutkintoihin, joissa kohteena olisivat puolestaan demokraatit. Samana päivänä tutkintavallasta nauttiva oikeusministeri Jeff Sessions sai potkut ja tilalle nousi Matthew Whitaker, joka on yksi Trumpin uskollisista sotureista.

Joskus johtajien autoritaariset piirteet paljastuvat vasta valtaannousun jälkeen, kuten on käynyt esimerkiksi Unkarin Viktor Orbánin kohdalla. Joskus ne ovat avoimesti esillä jo demokraattisen valintaprosessin keskellä. Siksi Trumpin nousu presidentiksi pysäyttää.

Totalitarismi saa yhteiskunnassa jalansijaa, jos kansalaisten välinen yhteys murenee ja sosiaaliset suhteet heikkenevät.

Vaaran merkit ovat olemassa. Samaan aikaan on kuitenkin esitetty myös monia syitä sille, miksi nykypäivän populismi ei ole herättänyt suurempaa huolta paluusta 1930-luvulle.

Nykypäivän autoritaaristen johtajien kansanliikkeet eivät pyri kontrolloimaan yhteiskuntia puolisotilaallisilla joukoilla. Näitä nähtiin Euroopassa useissa maissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuuluisimpia olivat Italian mustapaidat ja Saksassa natsipuolueen puolisotilaalliset SA-joukot. Yhdysvalloista löytyy perustuslaillista aseenkantolupaa fanaattisesti puolustavia ryhmiä, mutta järjestelmällistä aseistautumista ei ole havaittavissa.

Toinen 1900-luvulle tyypillinen totalitaaristen hallitsijoiden piirre oli voimakas maan rajat ylittävä ekspansiivisuus. Kilpailevat vallat haluttiin tuhota ja alistaa kokonaan. Omaa ideologiaa ja valtapiiriä piti laajentaa maantieteellisesti sotavoimin. Tästä ei tänä päivänä maailman johtajat sentään haaveile. Euroopan unioni on sitonut historialliset kilpakumppanit pysyvästi toisiinsa. Myös Venäjän uskottiin vielä vuosituhannen vaihteessa mukautuvan hiljalleen liberaalin demokratian normeihin. Georgian vuoden 2008 sota sekä Putinin päätös vallata Krim keväällä 2014 yllätti monet. Lisäksi Venäjä liitti omaan vaikutuspiiriinsä laajat alueet Itä-Ukrainan Donetskin ja Luhanskin ympärillä.

On kuitenkin virheellistä olettaa, että koska joitakin 1930-luvulle tyypillisiä elementtejä puuttuu, pahimmat huolet voidaan sivuuttaa. Paluuta entiseen ei ole. Kontrolli ja ekspansiivinen vaikutuspiirin kasvattaminen näyttäytyvät nykymaailmassa eri tavalla.

Verkossa vellovaa vihapuhetta, trollausta ja totuuden vääristelyä voidaan perustellusti pitää uudenlaisena väkivallan muotona, joka osittain ajaa samaa asiaa kuin maailmansotien välisen ajan puolisotilaalliset joukot. Kiusaaminen ja kontrolli vaikuttavat sosiaalisen median ja uuden massavalvonnan kautta. Halu ja alttius nousta vastustamaan valtaapitäviä heikkenee, jos ja kun vastassa on massiivinen haukkujen ja uhkausten myrsky. Julkisesta tilasta voidaan tehdä verkossa hyvin ahdas.

Hyvä esimerkki teknologian massakontrollista löytyy Kiinasta, missä kansalaisia pisteytetään käytöksen perusteella. Seurannan hoitaa kaikkialla läsnäoleva kasvojentunnistus. Kontrollointiin ei tarvita aseellisia joukkoja, kun kamerat hoitavat työn.

Oman vaikutuspiirin laajentamiseen ei kansainvälisen finanssikapitalismin ja informaatioteknologian maailmassa tarvita enää entiseen tapaan maantieteellisten rajojen laajentamista. Teknologian kehitys on tuonut mukanaan uudenlaista suorituskykyä, jolla voidaan tarvittaessa aiheuttaa mittavaa vahinkoa vastustajalle ilman perinteistä sotilaallista voimaa. Kyky hallita yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisiä tietoverkkoja ja muuta infrastruktuuria kaventaa tarvetta rajoja siirtelevälle ekspansiivisuudelle. Lisäksi, pääsy markkinoille on valtaa. Se voittaa, jolla on laajin “market access”. Aikaisemmin hallitsevan ja nousevan suurvallan välinen kasvava jännite johti lähes aina sotaan. Nyt se on johtanut Yhdysvaltojen ja Kiinan väliseen kauppasotaan, jossa teknologia näyttelee keskeistä roolia. Sille on vaikea nähdä loppua vielä vuosikymmeniin.

“It’s a republic if you can keep it”, kuuluu Benjamin Franklinin kuuluisa lause.

Totalitarismi uhkaa saada yhteiskunnassa jalansijaa, jos kansalaisten välillä vallitseva yhteys murenee ja sosiaaliset suhteet heikkenevät. Globalisaation tuottaman hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen ja käynnissä olevien sotien tuoma paine jakaa hyvinvointia sitä tarvitseville on luonut kitkaa, joka sytyttää helposti populismia.

Vahvan johtajan ja kansanliikkeen tarjoama helpottava tarina ja ideologia voi ottaa tällöin vallan. Se selittää ihmisten epäonnen ja ongelmat pelkästään ulkoisilla syillä. Jos sen valta vakiintuu yhteiseksi ajattelumalliksi, kiistely ja keskustelu eivät ole enää suotavaa. Ei voida enää kiistellä tai keskustella, on vain yksi tapa ajatella.

Jatkuvasti valehtelevaan ja törkeyksiä laukovaan presidentti Trumpiin on hyvin vaikeaa suhtautua vakavasti. Hänen sanojensa seuraaminen on puuduttavaa. Suhtautuminen presidenttiehdokas Trumpiin oli helpompaa. Vastustajat ottivat puheet kirjaimellisesti, mutta eivät kovin tosissaan. Trumpin mahdollisuuksia nousta maailman merkittävimpään poliittiseen virkaan pidettiin heikkoina. Kannattajat suhtautuivat Trumpiin puolestaan vakavasti, mutta hänen sanojaan otettiin kirjaimellisesti vain valikoiden. Pahimmat puheet sivuutettiin vitseinä, väärinä tulkintoina ja pukukoppipuheena.

On vaarallista ajatella, etteivät Trump tai muut demokraattisesti valitut demagogit lopulta niin pahoja ole. Tai, että Trumpin puheiden puolustaminen ja vähättely olisi jollakin tavalla “raikasta” kaiken kritiikin keskellä. On helpointa olla huolestumatta liikaa, sivuuttaa tapahtumat ja keskittyä omiin kiireisiin. Välinpitämättömyydessä on suuri vaara. Se antoi tilaa fasismin nousulle 1930-luvulla. “It’s a republic if you can keep it”, kuuluu Benjamin Franklinin kuuluisa lause. Tasavaltainen demokratia ei ole itsestään pystyssä pysyvä monoliitti.

Trumpin ja monien muiden maailman johtajien piittaamattomuus demokratian perusarvoja kohtaan sekä vihapuheen lietsonta voivat johtaa vakaviin seurauksiin, olivat ne sitten tahattomia tai eivät. Puheet on turvallisinta ymmärtää sekä vakavasti, että kirjaimellisesti.

Max Weber totesi poliittisen vastuun olevan ennen kaikkea elämistä omien päätösten aiheuttamien tahattomien seurausten kanssa. Vastuu koskee johtajien ohella myös äänestäjiä. On hyvin mahdollista, että Trumpia äänestäneet amerikkalaiset vielä katuvat äänestyspäätöstään.

Poliittiset päätöksentekojärjestelmämme eivät läheskään aina onnistu tekemään yhteiskuntien ja ihmiskunnan kannalta oikeita pitkän aikavälin päätöksiä. Ilmastonmuutoksen eteneminen, hidas puuttuminen teknologian kehityksen haasteeseen sekä me vastaan muut -ajattelun nousu ovat tästä hyviä esimerkkejä. Kansalaisia houkutellaan äänestämään menneisyyden mielikuvilla, paluulla entisiin hyviin aikoihin. Taannuttava muisti nostetaan suurempaan rooliin kuin uudet visiot ja rohkeus tarttua tulevaisuuteen.

Ihminen on muistanut valitettavan usein katkerana itsensä ja oman kansansa kärsimää pahaa. Tärkeintä olisi muistaa uudelleen ja uudelleen, mitä siitä voi pahimmillaan seurata. 1900-luvun historia kertoo siitä meille järkyttävän tarinan.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa