Jaa

Protestiliikkeen johtajasta pääministeriksi noussut Nikol Pashinian. Kuva: Yerevantsi, Wikipedia

Kuinka monta Azerbaidžanin lippua löytyy Armeniasta? Kolmekymmentä vuotta kestäneen, yli 30 000 ihmishenkeä vaatineen Vuoristo-Karabahin konfliktin takia valtioilla ei ole diplomaattisia suhteita. Armenia ja Azerbaidžan sotivat Vuoristo-Karabahin hallinnasta jo sata vuotta sitten, mutta nykyinen konflikti alkoi Neuvostoliiton viimeisinä vuosina, kun kartan merkityksettömät katkoviivat muuttuivat konkreettisiksi rajoiksi ja poliittinen valta siirtyi Moskovasta tasavalloille. Konfliktin ydin tiivistyy armenialaisenemmistöisen Vuoristo-Karabahin pyrkimyksiin irtautua Azerbaidžanista, ja 80-luvun lopussa alkanut sota päättyi tulitaukoon, mutta ei rauhaan vuonna 1994. Nyt maiden maaraja halkoo juoksuhautojen välille jäävää ei-kenenkään maata, jonka ylittävät vain luodit ja kranaatit.

Vuoristo-Karabahin tilanne ei ole vain valtioiden välinen konflikti, vaan viha on juurtunut syvälle molempien maiden kansalaisyhteiskuntiin. Nationalistinen vastakkainasettelu kuuluu politiikan työvälineisiin niin Armeniassa kuin Azerbaidžanissa. Armenian pääkaupungissa Jerevanissa brandya valmistavan Ararat-tehtaan uumenissa lepäävän “rauhan tynnyrin” vieressä seisoo molempien maiden liput. Brandyn aromeilta tuoksuvassa kellarissa kököttävä Azerbaidžanin lippu on ainakin tehtaan turistioppaan mukaan Armenian ainoa. Tulitaukosopimuksen allekirjoitusvuonna 1994 pullotettua brandya sisältävä tynnyri on tarkoitus korkata auki, kun konfliktiin on löytynyt ratkaisu.

Armeniassa ovat tänä keväänä puhaltaneet muutoksen tuulet, kun oppositiopoliitikko Nikol Pashinian nousi aloittamiensa mielenosoitusten saattelemana maansa pääministeriksi verettömässä vallankumouksessa. Korruption vastustuksella kansaan vedonnut Pashinian on aloittanut kautensa vetämällä tiukkaa nationalistista linjaa Vuoristo-Karabahin konfliktin suhteen.

Tällä hetkellä Armenian tukema Vuoristo-Karabahin tasavalta hallitsee kiisteltyä, noin Varsinais-Suomen kokoista aluetta, mutta alunperin konflikti eskaloitui laajamittaiseksi sodaksi, kun silloinen Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan kuulunut autonominen alue pyrki liittymään osaksi Armeniaa. Yksikään valtio ei ole tunnustanut Vuoristo-Karabahia itsenäiseksi, ja alue on täysin riippuvainen Armeniasta, jonka sotilasvoimat hallitsevat myös Karabahia ympäröiviä vuoristoisia alueita. Ennen valtaannousuaan Pashinian uhosi liittävänsä Vuoristo-Karabahin osaksi Armeniaa ja aloitti virkakautensa vierailemalla alueella alleviivaten tarkoitustaan ratkaista alueen kestämätön turvallisuustilanne keinoja kaihtamatta. Tähän saakka Armenia on pidättäytynyt Vuoristo-Karabahin liittämisestä itseensä kansainvälisten pakotteiden pelossa.

Armenian joukot pitävät Vuoristo-Karabahia ja sitä ympäröiviä alueita hallussaan, eikä konfliktin kumpikaan osapuoli ole valmis alueluovutuksiin. Kuva: Achemish, Wikimedia.

Pashinianilla on takanaan vankka tuki ja edessään vaikeat uudistukset

Armeniaa vuodesta 2007 johtanut Serž Sargsjan yritti vedota kansaan maltillisena uudistajana, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Turhautunut kansa tuli viimeksi kaduille kolme vuotta sitten, kun sähkönhinnan roimat korotukset nostivat energiamarkkinoiden korruption kansallisen huomion kohteeksi. Poliisi taltutti mielenosoitukset väkivaltaisesti, ja tyytymättömyys nykyeliittiin jatkoi kasvuaan. Presidentti Sargasjanin yritys venyttää valtakauttaan vaihtamalla presidentin virka pääministerin salkkuun, jonka valtaoikeuksia lisättiin parin vuoden takaisessa perustuslakiuudistuksessa, oli lopulta äänestäjille liikaa. Journalisti ja nykyeliittiä korruptiosta kritisoinnut Nikol Pashinian aloitti pienen tukijajoukon kanssa protestimarssinsa Sargsjanin poliittista peliliikettä vastaan maaliskuun lopussa. Parissa viikossa protestiliike kasvoi kymmenientuhansien mielenosoittajien kansanliikkeeksi ja yleislakkouhkauksilla tehostetut erovaatimukset saivat lopulta Sargsjanin eroamaan. Lyhyessä eropuheessa Sargsjan nöyrtyi myöntämään tappionsa: “Nikol Pashinian oli oikeassa, minä väärässä. Nykytilanteeseen ei ole montaa ratkaisua, enkä minä ole yksi niistä.”

Mielenosoittajien paineen alla Sargsjanin tasavaltalaispuolue äänesti muun parlamentin mukana Pashinianin maan uudeksi pääministeriksi toukokuussa. Ensimmäisessä äänestyksessä Pashinian ei saanut tarpeeksi ääniä, mutta suurmielenosoitukset ja uhkaukset yleislakosta saivat valtapuolueenkin edustajat hyväksymään vallanvaihdon. Parlamentti on yhä vanhan kaartiin hallussa, mutta Pashinianin takana on kansan vankka tuki. Toukokuussa suoritetun kyselytutkimuksen mukaan 98 prosentilla armenialaisista on myönteinen kuva Pashiniania tukeneesta kansanliikkeestä ja saman kyselyn mukaan Pashinianin johtama koalitio voittaisi määräenemmistön, jos parlamenttivaalit järjestettäisiin nyt. Kansa ei ole vetäytynyt kaduilta odottamaan kabinettipolitiikan tuloksia, vaan on jatkanut poliitikkojen painostusta mielenosoituksin. Mielenosoittajat ovat vaatineet esimerkiksi Jerevanin pormestarin eroa korruptiosyytösten takia. Protestijohtajasta pääministeriksi noussut Pashinian on toppuutellut mielenosoittajien intoa ja kehoittanut tukijoitaan vaihtamaan katujenvaltaukset kirjallisten valitusten kirjoittamiseen: “Epäonnistumme, jos yritämme ratkaista kaikki ongelmat kerralla. On hyvä, että kansalaiset hyödyntävät ilmaisunvapautta osoittaakseen tyytymättömyytensä, mutta meidän täytyy ymmärtää, että kaikkia ongelmia on mahdotonta ratkaista käden käänteessä.”

Nationalismilla kosiskelu puree sekä Armeniassa että Azerbaidžanissa

Mielenosoitusjohtaja Pashinian lupasi liittää Vuoristo-Karabahin virallisesti osaksi Armeniaa ja matkasi heti toisena pääministeripäivänään alueen pääkaupunki Stepanakertiin, jossa hän osallistui myös Toisen maailmansodan voitonpäivänä järjestettyyn sotilasparaatiin. Pashinian ei ole pääministerin virassaan puhunut enää alueen liittämisestä osaksi Armeniaa, mutta on jatkanut tiukalla linjalla. Kansainvälisiä rauhanneuvotteluita konfliktin ratkaisemiseksi on käyty vuodesta 1992 lähtien Etyj:n Minskin ryhmän johdolla. Ryhmään kuuluvat Armenian ja Azerbaidžanin ohella Yhdysvallat, Venäjä, Saksa, Ranska, Italia, Turkki, Ruotsi, Suomi ja Valko-Venäjä.

Vierailullaan kiistellyllä alueella Pashinian vaati, että Vuoristo-Karabahin tasavalta pitäisi ottaa osaksi neuvotteluita. Pashinian myös painotti, että Armenia ei ole valmis aluemyönnytyksiin Azerbaidžanille, koska Vuoristo-Karabahille “kuuluvia” alueita on Azerbaidžanin joukkojen hallussa. Jyrkkää linjaa korosti Pashinianin arvio, että neuvotteluita alueen asemasta ei kannata nykytilanteessa käydä Azerbaidžanin sotaisan retoriikan takia. Helmikuussa Azerbaidžanin presidentti Ilham Aliyev vaati historiallisten vääryyksien korjaamista ja azerbaidžanilaisten paluuta historiallisille alueilleen, joihin lukeutuu Armenian pääkaupunki Jerevan. Tiukat kannanotot olivat osa Aliyevin presidenttikampanjaa, mutta tiukat äänenpainot vetoavat äänestäjiin myös Armeniassa.

Syrjäytetty presidentti Sargsjan ja hänen edeltäjänsä ovat molemmat Vuoristo-Karabahista ja alueen verisen itsenäistymissodan veteraaneja. Stepanakertin klikki on ollut suhteettoman vaikutusvaltaisessa asemassa Armenian politiikassa viimeiset kaksikymmentä vuotta. Pashinianilla ei ole siteitä alueeseen tai veteraanitaustan tuomaa auktoriteettia, joten hänen on erityisen tärkeää osoittaa tukijoilleen olevansa vankka alueen puolustaja. Armenialaisten asenteet konfliktinratkaisuun ovat jyrkät. Kaukasus-instituutin tutkimuksen mukaan vain kahdeksan prosenttia armenialaisista on valmiita minkäänlaisiin myönnytyksiin Azerbaidžanille konfliktin ratkaisemiseksi, kun vielä viime vuosikymmenellä kompromissihakuiset olivat selvässä enemmistössä. Jyrkimpiä asenteiltaan ovat sotasukupolvi ja alle 25-vuotiaat, mutta sotilaallisiin ratkaisuihin on silti valmis vain pieni vähemmistö. Asenteet ovat selvästi kiristyneet kahden vuoden takaisten taisteluiden jälkeen, kun jännitteet eskaloituivat suurimmiksi taisteluiksi varsinaisen sodan päättymiseen jälkeen. Arkipäivän esimerkkinä Vuoristo-Karabahin koulujen liikuntatunneilla on ennen ollut tapana jakaa joukkueet armenialaisiin ja turkkilaisiin (armenialaiset nimittävät azerbaidžanilaisia usein turkkilaisiksi). Nyt etniset jännitteet eivät enää ole leikin asia, kun pelko uudesta sodasta on todellinen.

Armenia tukeutuu Venäjään, Azerbaidžan hivuttaa joukkojaan lähemmäksi etulinjaa

Pashinianin hallitus on viestinyt, että konfliktialueen tilanteeseen kuten Armenian sisäpolitiikan uudistuksiin pitää ottaa uusi, rohkea ote, mutta Vuoristo-Karabahin liittäminen osaksi Armeniaa johtaisi todennäköisesti uuteen sotaan. Azerbaidžanin viralliset reaktiot Pashinianin puheisiin ja vierailuun Vuoristo-Karabahissa ovat olleet pidättyväisiä. Bakussa näytetään suhtautuvan ainakin toistaiseksi pidättyväisesti Pashinianin retoriikkaan. Maan puolustusministeriö ja ulkoministeriö ovat odotetusti tuominneet Pashinianin vierailut alueelle, mutta varsinaisesti sotaisia virallisia kannanottoja Bakusta ei ole juuri kuulunut. Azerbaidžanin ulkoministeriön tiedottaja vähätteli toukokuussa Pashinian puheita “naivina pullisteluna” ja vaati rauhanomaista ratkaisua alueen tilanteeseen. Azerbaidžan muistuttaa kuitenkin naapuriaan mahdollisista seurauksista, jos tilanne alueella kärjistyy. Toukokuussa Azerbaidžanin joukot etenivät uusiin asemiin maiden välisellä ei-kenenkään-maalla Nahitševanin ekslaavin ja Armenian välisellä rajalla. Vain parin kilometrin päässä etulinjasta kulkee tärkein Etelä-Armenian ja Vuoristo-Karabahin Jerevaniin yhdistävä valtatie. Jos maiden välillä syttyisi laajempi sota, Azerbaidžan yrittäisi varmasti katkaista tien.

Öljyrikkaan Azerbaidžanin puolustusmenot ovat kolme kertaa suuremmat kuin Armenian, mutta Venäjän tuki on taannut Armenian kyvyn pitää ote hallitsemistaan alueista. Venäjällä on maassa yli 3000 sotilasta, ja se on myynyt Armenialle ballistisia Iskander-ohjuksia korottomalla lainalla. Azerbaidžan puolestaan vastasi Armenian ohjusinvestointeihin ostamalla vastaavia lyhenkantaman ballistisia ohjuksia Valko-Venäjältä ja Israelista. Asevarustelusta hyötyvät ulkovallat ja etenkin Venäjä, joka on käyttänyt Armenian riippuvuussuhdetta omien etujensa ajamiseen. Vuosikymmenen alkupuolella Armenia pyrki lähentymään kohti länttä ja vastusti Moskovan yrityksiä houkutella maa osaksi Euraasian talousunionia edeltänyttä tulliliittoa. Jerevanin mielipide talousintegraatiosta muuttui, kun Moskova leikkasi tukiaan Armenialle ja ilmoitti myyvänsä neljän miljardin dollarin edestä aseita Azerbaidžanille. Armenia liittyi Euraasian talousunioniin ja Venäjä on pysynyt maan ylivoimaisesti tärkeimpänä kauppakumppanina. Tärkeää liittolaissuhdettaan ylläpitääkseen pääministeri Pashinian riensi ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan Venäjälle tapaamaan presidentti Putinia ja vakuuttamaan, että Armenia on sitoutunut maiden väliseen strategiseen kumppanuuteen, ja että Armenian vallankumouksessa ei ole kyse ulkopoliittisista pyrkimyksistä lähentyä lännen kanssa.

Armenialla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin takertua ainoaan liittolaiseensa, joka geopoliittisista shakkipeleistään huolimatta takaa Jerevanin näkökulmasta maan turvallisuuden. Vuoristo-Karabahin konflikti estää läheisen integraation länsimaiden kanssa, ja länsinaapuri Turkki tukee konfliktissa avoimesti turkkilaiskansoihin lukeutuvaa Azerbaidžania. Armenian ja Turkin välinen raja on suljettu ja venäläisten sotilaiden valvonnassa. Suhteet Georgiaan ja Iraniin ovat yleisesti ottaen hyvät, mutta sotilaallisen voimatasapainon takaajiksi niistä ei ole.

Jännitteet kiristyvät eikä ratkaisua konfliktiin ole näköpiirissä

Armenialaiset ovat kyllästyneitä korruptioon ja Vuoristo-Karabahin pattitilanteeseen. Nationalistiset kannanotot vetoavat kansaan niin Armeniassa kuin Azerbaidžanissa, mutta kovista puheista huolimatta tilanteeseen ei ole näköpiirissä sotaista eikä rauhanomaista ratkaisua. Konfliktin molemmat osapuolet uskovat asiansa oikeutukseen ja peräänantamattomuus pönkittää molempien maiden kansallistunnetta.

Retoriikan kiristyessä yhteenottojen eskaloitumisen riski kasvaa. Molemminpuoliset tulitaukorikkomukset ovat osa maiden välisten raja-alueiden arkipäivää. Kaksi vuotta sitten konflikti yltyi kiivaiksi taisteluiksi, joissa sadat kuolivat, ja Azerbaidžanin asevoimat onnistuivat valtaamaan parikymmentä neliökilometriä maata siirtäen rajalinjaa ensimmäisen kerran varsinaisen Vuoristo-Karabahin sodan päättymisen jälkeen vuonna 1994. Nyt jännitteet alueella ovat kireimmillään pariin vuoteen ja väkivaltaisuuksien uhka on todellinen. Rauhan tynnyrin brandya hamuavien ei siis kannata rynnätä Jerevaniin turhaan.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa