Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Kuva: UNMISS / Eric Kanalstein, Flickr.

Vieraskynän kirjoittaja Elli-Alina Hiilamo on kehityskysymyksistä kiinnostunut toimittaja. Hän on kehityksen- ja konfliktintutkimuksen maisteri Lontoon School of Oriental and African Studies -yliopistosta. Hiilamo on myös opiskellut viestintää Helsingin yliopistossa ja kansainvälistä politiikka Hongkongin yliopistossa. Hän on työskennellyt mm. MTV Uutisissa, Suomen Pakolaisavulla Ugandassa ja YK:n väestörahastossa Kööpenhaminassa.


Humanitaarisen avustustyön tekijöihin kohdistuu väkivaltaa yhä useammin ja se on entistä näkyvämpää. Iskut viestivät humanitaarisen avun politisoitumisesta ja siitä, että avun kontrolloiminen on usein myös sodankäynnin väline. Näin on esimerkiksi Etelä-Sudanissa, joka on yksi maailman vaarallisimmista maista avustustyöntekijöille. Humanitaaristen avustustoimijoiden linnoittautuminen omiin yhteisöihinsä ei tuo ratkaisua tilanteeseen.

Eräänä lauantaiaamuna viime vuoden maaliskuussa kuusi kehitysyhteistyöjärjestö GREDOn työntekijää aloitti matkan Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta kohti maan koillisosassa sijaitsevaa Piboria. Työntekijöiden oli tarkoitus rakennuttaa Piboriin Unicefin tuella nuorten keskus entisille lapsisotilaille. Avustustyöntekijät eivät kuitenkaan koskaan päässeet Piboriin saakka. Matkalla he joutuivat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi ja kaikki autossa olleet kolme eteläsudanilaista ja kolme kenialaista avustustyöntekijää tapettiin. On yhä epäselvää, kuka heidät tappoi. Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiirin sotilaat syyttävät kapinallisjoukkoja, jotka taas syyttävät maan armeijaa.

Vastaavia tapauksia tapahtuu valitettavan usein. Yhteistä avustustyöntekijöihin kohdistuvalle väkivallalle on se, että ne alleviivaavat humanitaarisen avustustoiminnan puolueettomuuden kriisiä, joka juontuu ennen kaikkea avustustoiminnan politisoitumisesta – apu ei ole vain apua, vaan siihen sekoittuu lahjoittajien intressejä sekä turvallisuus-, ihmisoikeus- ja kehitystavoitteita. Iskut myös osoittavat, että humanitaarinen avustustoiminta on kohde, johon iskemällä tekijät voivat hyötyä.

Mistä iskujen määrän kasvu johtuu?

Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna avustustyöntekijöihin kohdistuvat väkivallanteot ovat tilastojen perusteella lisääntyneet. Aid Worker Security –tilaston mukaan vuonna 1997 erilaisia väkivallantekoja kohdistui 73 avustustyöntekijään, kun vastaava luku vuonna 2016 oli 289.

Yksi syy lisääntyneisiin iskuihin voi olla sotien muuttunut luonne. Kylmän sodan jälkeisiä konflikteja värittää osapuolien sekoittuminen, siviilien kontrollointi ja kauhun levittäminen (Kaldor, 1999). Lääkärit ilman rajoja -järjestön alulle panema #NotATarget-kampanja muistuttaa, että sodassakin on säännöt. Nykypäivän pitkittyneissä ja monimutkaistuvissa konflikteissa niitä ei selvästi kuitenkaan noudateta.

Iskujen lisääntymistä selittää myös se, että avustustyöntekijöiden määrä on kasvanut huimasti. Humanitaarinen avustustoiminta on suurempi ala kuin koskaan aikaisemmin. Arvioiden mukaan 2000-luvun alusta hätäapuun käytetyt varat ovat yli nelinkertaistuneet ja avustustyöntekijöiden määrä kolminkertaistunut. Myös avun tarve on ennätyksellisen suuri.

Saatavilla oleva tilastotieto avustustyöntekijöihin kohdistuvasta väkivallasta ei kuitenkaan ole yhtenäistä, ja esimerkiksi seksuaalinen väkivalta jää usein raportoimatta. Selvää kuitenkin on, ettei yksiselitteisesti voi väittää avustustyöntekijöihin kohdistuvan väkivallan riskin kohonneen globaalisti. Avustustyöntekijöihin kohdistuva väkivalta ei ole uusi ilmiö. Avustustyöntekijät ovat olleet iskujen kohteina mm. Biafran sodassa 1967-1970, Etiopian sisällissodassa 1980-luvulla, Afganistanissa läpi 1980- ja 90-lukujen ja Tšetšeniassa 1990-luvun puolivälissä.

Se, miten avustustyöntekijät ja heidän organisaationsa suhtautuvat väkivallan riskiin on kuitenkin muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Näin kirjoittavat tutkijat Arnaud Dandou ja Marc-Antoine Pérouse de Montclo, joiden mukaan liioiteltu ja usein hatariin tilastoihin perustuva puhe “uudesta avustustoimijoihin kohdistuvasta uhasta” on johtanut moraaliseen paniikkiin ja avustustoiminnan militarisoitumiseen ruohonjuuritasolla. Mark Duffield puhuu avustustoimijoiden bunkkeriyhteisöistä – äärimmäinen köyhyys nähdään jo itsessään turvallisuusuhkana ja kuilu avunantajien ja saajien välillä kasvaa, kun ulkomaalaiset avustustyöntekijät linnoittautuvat omiin aidattuihin yhteisöihinsä. Tämän seurauksena avustustoimijoiden uskottavuus apua tarvitsevien keskuudessa voi kärsiä.

Kohteena uhrin sijaan yleisö

Avustustoiminnan politisoitumista ja militarisoitumista pidetään pääsyinä avustustoimijoihin kohdistuviin väkivallantekoihin. Joidenkin tutkijoiden mukaan iskut ovat seurausta suuresta hämmennyksestä – enää ei ole selvää, keitä avustustyöntekijät palvelevat ja mitkä ovat heidän tavoitteitaan. Avustustoimijoiden neutraali ja puolueeton maine on siten kärsinyt, eivätkä humanitaariset periaatteet anna suojaa.

Antropologi Laura Hammond  kuitenkin huomauttaa, että yksinkertainen oletus siitä, että suuri hämmennys johtaisi väkivaltaan voi viedä vääriin johtopäätöksiin. Jos ymmärrämme avustustyöntekijöihin kohdistuvan väkivallan vain erheenä ja täten järjettömänä ja merkityksettömänä tekona, olemme Hammondin mukaan vaarallisilla vesillä. Avustustyöntekijöihin ei hänen mukaansa hyökätä sen takia, että humanitarismin rooli olisi heikompi kuin ennen, päinvastoin. Iskujen tekijät tunnistavat humanitarismin arvon, ja hyökkäämällä sen symboleihin he pyrkivät saamaan valtaa itselleen.

Avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa voidaan ymmärtää tarkastelemalla väkivaltaa performanssina, joka pitää sisällään symbolisia merkityksiä sekä poliittisia ja ideologisia motiiveja. Antropologi David Richesin (1984) mukaan väkivalta muodostaa kolmion väkivallan tekijän, uhrin ja katsojan välille. Keskeistä ei niinkään ole itse teko, vaan se, että väkivalta huomataan ja nähdään. Usein terrorismia tarkastellaan ja määritellään samoin periaattein. Esimerkiksi professori Richard Jackson painottaa, että terrorismin kohde ei välttämättä ole teon uhri vaan sen yleisö. Uhrit ovat välineitä, joiden kautta tekijät levittävät paitsi poliittista tai ideologista viestiään myös pelkoa.

Avustustyöntekijöihin kohdistuva väkivalta voidaan ymmärtää performanssina, jonka kohteen on uhrien sijaan yleisö
Humanitaarisen avun kontrollointi osa sisällissotaa

Maailman vaarallisin paikka avustustyöntekijöille on Aid Worker Security -tilaston mukaan tällä hetkellä Etelä-Sudan, jonka sisällissota alkoi joulukuussa 2013. Yksistään viime vuonna Etelä-Sudanissa tapettiin 28 avustustyöntekijää. Humanitaarista apua tai tarkemmin sen kontrolloimista käytetään Etelä-Sudanissa konkreettisena sodankäynnin välineenä. YK:n raportin mukaan hallituksen joukot ovat esimerkiksi pitkäjänteisesti estäneet hätäavun perille pääsemisen tietyille alueille ja ihmisryhmille, joiden he ovat tienneet olevan hallitusvastaisia.

Etelä-Sudanin hallituksen toimet maan humanitaarisen tilan kutistamiseksi kertovat myös siitä, miten se pyrkii hallitsemaan apua ja vaikeuttamaan sen pääsyä perille. Humanitaarisella tilalla tarkoitetaan avustustoimijoiden ja apua tarvitsevien pääsyä siihen fyysiseen tilaan ja alueeseen, jossa avustustoiminta tapahtuu. Termi viittaa myös niihin periaatteisiin, joihin avustustoimijat sitovat työnsä – inhimillisyyteen, tasapuolisuuteen, puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen. Sen lisäksi, että Etelä-Sudanin heikko infrastruktuuri ja turvallisuus rajoittavat maan humanitaarista tilaa, on hallitus vaikuttanut humanitaarisen tilan kutistumiseen lainsäädännöllä. Kesällä 2015 Etelä-Sudanin hallitus hyväksyi lakiehdotuksen, joka rajasi avustusjärjestöjen ulkomaalaisten työntekijöiden määrää rankasti. Viime vuonna Etelä-Sudanin viranomaiset ilmoittivat korottavansa kaikkien ulkomaalaisten työntekijöiden työlupamaksua 100 dollarista jopa 4000 dollariin

Avustusjärjestöjen syynäämistä ja niihin kohdistuvia iskuja ei voida erottaa Etelä-Sudanin sisällissodan poliittistaloudellisesta tilanteesta: Kun puolustusmenot kasvavat ja tulonlähteet ovat romahtaneet, kilpailu maan ehkä tuottavimmasta tulolähteestä eli humanitaarisen avun kontrolloimisesta käy kovana. Apuhanoihin haluavat päästä käsiksi paitsi hallituksen ja opposition joukot, myös lukuisat paikalliset ja aseistautuneet kapinallisryhmät. Hallitukset joukot ovat esimerkiksi hyökänneet Ugandasta tuleviin ruoka-apua kuljettaviin avustussaattueisiin ja tyhjentäneet Maailman ruokaohjelman varaston pääkaupungissa Jubassa.

Etelä-Sudanin sisällissodan taistelevat osapuolet ovat nähneet humanitaarisen avun paitsi tärkeänä resurssina myös puolueellisena toimintana. Kesällä 2016 armeijan sotilaat hyökkäsivät avustustyöntekijöiden asuttamalle tontille Jubassa. Rauhanturvaajat eivät vastanneet avustustyöntekijöiden avunpyyntöihin ja lopulta sotilaat tappoivat paikallisen toimittajan ja joukkoraiskasivat sekä pahoinpitelivät useita kansainvälisiä avustustyöntekijöitä. Silminnäkijä kertoo sotilaiden huutaneen ”te pilaatte tämän maan, te autatte kapinallisia”. Kuten sitaatti osoittaa, erilaiset harhaluulot siitä, että avustustoiminta hyödyntäisi vain toista osapuolta jylläävät vahvoina, eikä avustustoimijoita tunnusteta puolueettomiksi toimijoiksi.

Kuten Riches ja Jackson painottavat, iskujen kohteena eivät ole vain niiden uhrit vaan yleisö. Etelä-Sudanissa tekijät osoittavat kontrolloivansa tiettyä aluetta ja populaatiota hyökkäämällä juuri avustustoimijoihin. Ne ovat merkittävä kohde, sillä nämä tapaukset saavat runsaasti huomiota myös maan rajojen ulkopuolella. Teon voima moninkertaistuu: iskut levittävät laajemmin pelkoa ja nostattavat uhkakuvia, joilla on jo sellaisinaan vakavia seurauksia – järjestöt vetäytyvät ja apua ei saada perille sinne, missä sitä kipeimmin tarvittaisiin.

Väkivallan ja sen uhalla on ollut Etelä-Sudanissa merkittäviä avustustoiminnan perillepääsyä heikentäviä seurauksia. Esimerkiksi maan koillisosassa sijaitsevalla Greater Upper Nilen alueella yli kolmannes humanitaarisista hankkeista lakkautettiin vuosien 2014 ja 2015 välillä. Vaikka avustustyöntekijöiden ja rahoituksen määrä Etelä-Sudanissa lisääntyi, työntekijät keskittyivät yhä enemmän pääkaupunkiin. Monissa muissa kriisimaissa avustustoimijat vastaavat väkivallan uhkaan tekemällä toiminnasta paikallisempaa – mutta Etelä-Sudanissa paikallisten työntekijöiden lisääminen ei ole ratkaisu, sillä sisällissodan etninen luonne vaikuttaa myös avustustyöntekijöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Lähes 80 prosenttia avustustyöntekijöihin tehdyistä iskuista kohdistui vuosina 2011-2016 paikallisiin, jotka valikoituvat uhreiksi usein etnisen taustansa vuoksi.

Humanitaarisen avun kontrolloimista käytetään Etelä-Sudanissa konkreettisena sodankäynnin välineenä
Väkivallan ehkäisy vaatii luottamuksen lujittamista

Humanitaarisen avun rahoittajat ja avustusjärjestöt ovat olleet huolissaan avun politisoitumisesta jo vuosikymmeniä ja toisaalta voi myös kyseenalaistaa sen, onko neutraalia ja täysin puolueetonta avustustoimintaa koskaan ollut olemassakaan. Avustustoimijat myös suhtautuvat humanitaarista apua ohjaavaan puolueettomuuden periaatteeseen eri tavoin. Siinä missä Punainen Risti alleviivaa puolueettomuutta, Lääkärit ilman rajoja arvostelee kriittisesti valtioita ja konfliktien osapuolia. Kuitenkin molempien järjestöjen työntekijät ovat olleet yhtä lailla väkivallan kohteena.

Avustustoimijat voivat vastata väkivallan uhkaan ainakin keräämällä kattavaa tietoa iskuista, ymmärtämällä väkivallan muotoja ja sen mahdollisia merkityksiä. Mutta miten avustustoimijoiden tulisi toimia taatakseen avun jatkuvuuden riskialueilla?

Yksi vaihtoehto on turvallisuuspalveluiden lisääminen. Vuonna 2009 julkaistun kyselytutkimuksen mukaan merkittävimmät avustustoimijat ovat käyttäneet aseistettuja turvamiehiä ainakin yhdessä operaatiossaan. Kyselyn mukaan yli 40 prosenttia avustusjärjestöistä oli vuoden 2008 aikana ostanut turvallisuuspalveluita yksityisiltä yrityksiltä. Nykyään yksityisten turvallisuuspalveluiden käyttö on todennäköisesti tätäkin yleisempää. Tällaisessa bunkkeriyhteisöjen vahvistamisessa on isoja ongelmia, kuten alan löyhä sääntely. Epäselvää on, kuka ottaa vastuun, jos turvallisuuspalvelun henkilöstö syyllistyy esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksiin.

Toinen vaihtoehto bunkkeroitumisen sijaan on keskittyä lujittamaan luottamusta avuntarvitsijoiden keskuudessa. Luottamus ei synny segregaatiolla vaan läpinäkyvyydellä, empatialla ja avuntarvitsijen tarpeisiin vastaamisella. Se ei myöskään synny nopeasti – tästä syystä avustustoiminnan rahoituksen tulisi olla taattu pitkällä aikajänteellä. Avustustoimintaa valitettavasti tarvitaan Etelä-Sudanissakin vielä pitkään, sillä sovinto – ja motivaatio sen saamiseksi – konfliktin osapuolien välillä puuttuu yhä.

 

Onko neutraalia ja täysin puolueetonta avustustoimintaa koskaan ollut olemassakaan?
Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa