Jaa

kommenttikuva Jussi Heinonkoski

Kyllästyminen korruptioon, poliittisen eliitin kyvyttömyys ja julkisten palveluiden kriittinen tila nousivat etno-sektaarisuutta isommaksi teemaksi Irakin parlamenttivaaleissa. Voittaja näissä vaaleissa näyttää olevan Muqtada al-Sadrin liike.

Irakissa on tapahtunut paljon sitten viime parlamenttivaalien huhtikuussa 2014. Jo pian viime vaalien jälkeen Mosulin vallannut ja maan asevoimat polvilleen pistänyt Isis on vihdoin, lähes neljän vuoden kampanjan jälkeen onnistuttu ajamaan pois valtaamiltaan alueilta. Avainasemassa tämän saavuttamisessa on ollut maan nykyinen pääministeri Haider al-Abadi, joka on onnistunut luovimaan kautensa loppuun haastavasta poliittisesta ympäristöstä huolimatta. Haasteista sisäpoliittisesti suurin on ollut Isisin vastaiseen taisteluun asevoimien romahduksen jälkeen perustetut kansanjoukot (hashd al-shaabi). Tämä Isisin vastaisessa taistelussa tärkeään asemaan noussut, usean kymmenen aseellisen ryhmän katto-organisaatio on pyrkinyt betonoimaan saavutetut etunsa muuttumalla poliittiseksi järjestöksi. Parlamenttivaaleissa tämä näkyi hashdin muodostamana Fateh-vaaliliittona, joka koostui ennen muuta Irania lähellä olevista kansanjoukkojen elementeistä.

12. toukokuuta käydyistä vaaleista odotettiin pitkälti tulosta, joka palkitsisi al-Abadin ykköspaikalla hyvästä työstä Irakin vakauttamiseksi. Alustavat vaalitulokset povaavat kuitenkin merkittäviä yllätyksiä. Näistä pienempi on alhaisin äänestysprosentti Saddam Husseinin jälkeisessä Irakissa, 44.5 prosenttia.  Suurempi on itse tulos, jonka perusteella al-Abadin johtama Nasr-vaaliliitto olisi jäämässä vasta kolmannelle sijalle, Fatahin taakse. Vaalien voittaja näyttäisi olevan Muqtada al-Sadrin johtamien sadristien ja Irakin kommunistisen puolueen mudostama Sairoon-vaaliliitto.

Vaikka tulos olikin jossain määrin yllättävä, ei Sadristien ja Irakin kommunistisen puolueen Sairoon-vaaliliiton johtohahmo Muqtada al-Sadr suinkaan ole uusi tai tuntematon tekijä. Merkittävään uskonnollisen sukuun kuuluva al-Sadr on tehnyt viime vuosien saatossa käännöksen Yhdysvaltain läsnäoloa ja Irakin hallitusta aseellisesti vastustavan ryhmän johtajasta eliitin korruptiota vastustavaksi ja syrjääntyneiden asemaa korostavaksi poliitikoksi. Kommunistisella puolueella (perustettu 1932) puolestaan on tätäkin pidemmät perinteet maan politiikassa, vaikkakin puolue oli Baath-hallinnon aikana (1963-2003) erittäin ahtaalla. Viime aikoina puolue on kuitenkin ollut korruptiota vastustavien sekä työpaikkoja ja parempia julkisia palveluja vaativien mielenosoitusten kärkijoukoissa. Nämä mielenosoitukset ovat olleet piirre Irakin politiikassa vähintäänkin edellisestä pääministeristä lähtien ja ovat jatkuneet myös al-Abadin pääministerikaudella. Liittouma kommunistien kanssa toi näin ollen sadristeille uskottavuutta vaihtoehtona valtaeliitille, jonka omia jäseniä al-Sadr torppasi vaalilistalta.

Vaalien tulos ja erityisesti alhainen äänestysprosentti kielii äänestäjäkunnasta, joka ei ole tyytyväinen Saddam Husseinin ja Baath-puolueen jälkeiseen poliittiseen kenttään. Monen äänestäjän lieneekin ollut vaikea nähdä, miksi vallan kahvassa tavalla tai toisella vuodesta 2003 ollutta eliittiä olisi pitänyt palkita äänillä Isisin kitkemisestä, kun eliitin edustajat ovat itse olleet luomassa niitä heikon valtion puitteita, joiden myötä Mosul ja 40 prosenttia maan pinta-alasta saatettiin menettää.

Parlamenttivaalien alustava tulos on tärkeä muistutus siitä, että usein vallalla ollut näkemys Irakista (ja sen kansalaisista) ikiaikaisena sektaarisena taistelukenttänä on vähintäänkin hyvin puutteellinen. Poliittisen kentän sirpaloituminen – viimeisimpänä Irakin demografista enemmistöä edustavien shiiojen keskuudessa – on mahdollistanut aidon ideoiden demokraattisen kilpailun, jossa pelkkä sektaarisuus tai sen kylkeen liitetty epämääräinen lupaus turvallisuudesta ei enää riitä. Etno-uskonnolliseen ryhmään kuuluminen kun ei kuitenkaan luo työpaikkoja tai talouskasvua. Kaikki vaalien menestyjät kampanjoivat poikkisektaarisilla (l. uskonnolliset rajat ylittävillä) vaalilistoilla, siinä missä esimerkiksi entisen pääministeri Nuri al-Malikin Dawlat al-Qanun -vaaliliitto kampanjoi yhtenäisyyttä korostavasta vaaliretoriikasta huolimatta varsin homogeenisellä listalla.

Mitä vaaleista sitten seuraa? Alustavat neuvottelut uuden hallituksen kokoonpanosta ovat jo alkaneet, mutta mikäli vanhat ennusmerkit pitävät paikkansa, voi lopullisen muodon löytämisessä mennä pidempikin tovi. Vuoden 2010 parlamenttivaalien jälkeisen hallituksen muodostamiseen meni kahdeksan kuukautta ja viime vaalien jälkeenkin lähes puoli vuotta. Näin ollen uuden hallituksen koostumusta on vaikea varmuudella ennustaa. Al-abadin ja al-Sadrin vetämä hallitus, jossa ensin mainittu jatkaisi pääministerinä on hyvin mahdollinen – yhteistä näkemystä vähemmän sektaarisesta Irakista löytyy. Al-Abadi kuvattiinkin tulosten valjettua onnittelemassa al-Sadria; harvinainen ele maassa, jossa poliittisia vastustajia on kohdeltu myös hyvin toisella tavalla.

Odotuksia ei kuitenkaan kannata virittää liian korkealle. On vielä epäselvää, miten – Iranin pettymykseksi ja Yhdysvaltain iloksi – toiseksi tullut Fatah-vaaliliitto tulee sulattamaan kakkospaikkansa, mikäli se jää uuden hallituksen ulkopuolelle. Tämän ohella perin poteroitunut institutionaalinen korruptio (jossa käytännössä kaikki hallituspuolueet ovat osallisina) läänitettyine julkisine resursseineen tulee olemaan varsin vaikea kitkettävä. Selvää kuitenkin on, että vähemmän sektaarisuutta ja enemmän kansalaisuutta painottaneet vaalit ovat positiivinen askel. Toivottavaa olisi, että äänestäjien (ja äänestämättä jättäneiden) signaali kääntyy – kenties öljyn hiljattaisen hinnannousun avittamana – korruptiota kitkeväksi sekä peruspalveluja ja infrastruktuuria parantavaksi toiminnaksi.

Inshallah.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa