Yhdysvallat luottaa terrorisminvastaisessa sodassaan yhä enemmän erikoisjoukkojen käyttöön. Terroristeja jahtaavien operaattorien rautaisesta ammattilaisuudesta on muodostunut jo käsite, mutta heidän roolinsa nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole ongelmatonta sodankäynnin normien ja kansainvälisen turvallisuusympäristön kehityksen kannalta.

Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen toiminta ja rooli globaalissa sodankäynnissä herättää julkista keskustelua yleensä epäonnistuneiden operaatioiden jälkeen, kuten tammikuussa 2017, kun erikoisjoukkojen sotilas ja useita siviilejä kuoli iskussa jemeniläiseen kylään. Viime lokakuussa neljä erikoisjoukkojen sotilasta kuoli Nigerissä, ja monet senaattorit kiistivät tienneensä Yhdysvaltojen joukkojen läsnäolosta maassa.

Julkilausuttu tietämättömyys vaikuttaa poliittiselta laskelmoinnilta, kun erikoisjoukkojen hyödyntäminen virallisten taisteluiden ulkopuolella näyttää huonosti varjellulta salaisuudelta. Erikoisjoukoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä Yhdysvaltojen asevoimien Special Operations Commandin (Socom) alaisia yksiköitä, joista tunnetuimpia ovat laivaston Devgru, eli Seal Team Sixina tunnettu yksikkö, ja maavoimien Delta Force- ja Rangers-joukot. Edellisten parin vuosikymmenen aikana erikoisjoukoista on rakennettu mielikuvaa ammattilaisina, jotka hoitavat vaivihkaa tehtävän kuin tehtävän.

Yhdysvaltojen aloittama terrorisminvastainen sota jatkuu toista vuosikymmentään – eikä loppua ole näkyvissä. Afganistanissa vihreät baretit olivat ensimmäisiä yhdysvaltalaisia, jotka iskivät Taliban-kohteita vastaan. Myös vuonna 2003 erikoisjoukot olivat ensimmäisinä paikalla Irakissa. Taistelut Afganistanissa ja Irakissa ovat edelleen ajankohtaisia, mutta näiden lisäksi Yhdysvallat on laajentanut terrorismin vastaista sotaansa ainakin Pakistaniin, Jemeniin, Somaliaan, Libyaan, Syyriaan ja Pohjois-Afrikkaan Sahelin alueelle.

Salaisia erikoistehtäviä ja arkista yhteistyötä

Yhdysvaltojen asevoimat jakautuvat maantieteellisiin alue-esikuntiin, kuten Euroopasta vastaavaan Eucomiin, ja toimintaperustaisiin esikuntiin, kuten ydinaseista vastaavaan Stratcomiin ja erikoisjoukko-operaatioiden Socomiin.  Socom-joukot poikkeavat tehtäviensä ja niiden kansainvälisen luonteen vuoksi merkittävästi armeijan muista joukoista, vaikka alueellisten esikuntien eliittijoukoilla on yhtäläisyyksiä, kuten sotilaiden tiukat valintaperusteet ja tavallista parempi varustus.

Muillakin sotilasmahdeilla, kuten Kiinalla ja Venäjällä, on erikoisjoukkoja, ja venäläisjoukot ovat hankkineet  taistelukokemusta viime aikoina Syyriassa. Yhdysvallat on kuitenkin erikoistapaus, koska sillä on välineet, keinot ja kokemusta: vuonna 2017 yhdysvaltalaisia erikoisjoukkojen sotilaita palveli 149 valtiossa, usein tehtävissä, jotka tähtäävät “ystävällismielisten valtioiden kansallisen toimintakyvyn kehittämiseen”. Tämä tarkoittaa yhteistyötä esimerkiksi Afganistanin ja Irakin erikoisjoukkojen kanssa ja kolumbialaisten joukkojen kouluttamista ja neuvomista niin sanotussa sodassa narkoterrorismia vastaan.

Socomin yksiköiden tehtävät voidaan karkeasti jakaa suoraa voimankäyttöä sisältävään toimintaan, kuten yöllisiin iskuihin Taliban-kohteita vastaan, ja pitkän aikavälin vaikuttamiseen, kuten yhteistoimintaan ulkomaisten joukkojen kanssa. Yleensä erikoisjoukkojen modus operandiksi mielletään salaiset ja vaaralliset tehtävät, mutta merkittävä osa erikoisjoukkojen toiminnasta on arkista kanssakäymistä kumppanimaiden sotilaiden kanssa – harjoittelua, koulutusta ja verkostojen rakentamista.  Pimeänäkölaitteilla ja äänenvaimennetuilla rynnäkkökivääreillä varustettujen sotilaiden yölliset iskut hallitsevat mielikuvia erikoisjoukoista, mutta toiminta on usein vähemmän jännittävää, kuten harjoittelua Suomen Lapissa.

Armeijan “kasvojen” kääntöpuoli

Erikoisjoukkoja käsittelevät populaarikulttuurin tuotteet kuten elokuvat ja pelit sekä ylistävät lehtikirjoitukset näistä sotilaista – tai operaattoreista, kuten heitä nykyisin nimitetään – ovat tehneet heistä asevoimien kuuluisuuksia, vaikka heidän tehtäviensä yksityiskohtia harvoin kerrotaan julkisuuteen. Julkisuuden hallinta on osoitus Pentagonin onnistuneesta viestintästrategiasta: kypäräkameralla kuvattujen videoiden julkaiseminen pian iskujen jälkeen pönkittää mielikuvaa avoimesta ja läpinäkyvästä tiedotuksesta, vaikka tehtävästä ei oikeastaan kerrota mitään olennaista.

Merkittävät operaatiot, kuten Osama bin Ladenin tappaminen ja somalimerirosvojen panttivankina pitämän kapteeni Phillipsin pelastaminen, nostetaan julkisuuteen auliisti, mutta komentosuhteet, tarkat tiedot erikoisjoukkojen toimista ja muut taustat jäävät usein peittoon. Erikoisjoukkoja ympäröivä salailun kulttuuri on perusteltua toiminnan erityisluonteen vuoksi, mutta hiljaisten sankarien narratiivin takana piilotellaan väitteitä kostoiskuista ja jopa mahdollisista sotarikoksista.

Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen toiminnan keskiössä on tällä hetkellä maailmanlaajuinen taistelu väkivaltaisia ääriryhmiä vastaan. Käytännössä näitä ovat al-Qaida, Isis ja muut jihadistiryhmät. Tämä taistelu ei suinkaan tapahdu maailmanpoliittisessa tyhjiössä: terrorisminvastainen sota vaikuttaa siihen, miten sodankäynnin normit muuttuvat.

Erityisesti Venäjän uskotaan hyödyntävän niin sanottua hybridisodankäyntiä, mutta vastaavaa Yhdysvaltojen harjoittamaa sodan ja rauhan välimaastoon sijoittuvaa harmaan alueen sodankäyntiä peräänkuulutetaan myös Socomin “SOF Support for Political Warfare” -julkaisussa. Julkaisun mukaan poliittinen sodankäynti on diplomaattisten, taloudellisten, epämuodollisten ja sotilaallisten keinojen yhdistelmä, jonka avulla valtio voi saavuttaa strategiset tavoitteensa. Tässä ajattelussa Socomin erikoisjoukoilla on erityinen rooli, koska heillä on erikoistaitoja, joista on hyötyä myös harmaan alueen sodankäynnissä. Erikoisjoukkojen korostunut asema Yhdysvaltalaisen sotilaallisen voimankäytön pääasiallisena työvälineenä tuskin vähenee, kun turvallisuusympäristö muuttuu.  

Erikoisjoukoista jokapaikanhöyliksi

Syyskuun 11. päivän 2001 terrori-iskujen jälkeen erikoisjoukoista vastaavan esikunnan rooli on kasvanut merkittävästi. Ennen lähinnä kumppanien kouluttamiseen keskittyneestä Socomista tehtiin vuosien saatossa globaalin terrorisminvastaisen sodan keihäänkärki. Henkilöstön määrä kasvoi 43 000:sta 70 000:een ja budjetti kolmesta miljardista dollarista kymmeneen miljardiin. Samaan aikaan muualla asevoimissa tehtiin budjettileikkauksia. Erikoisjoukkojen itse määrittelemä more with less -lähestymistapa näyttää sopineen erityisesti presidentti Barack Obaman ulkopoliittisiin tavoitteisiin. Yksi Obaman keskeisistä tavoitteista oli vähentää Yhdysvaltojen sotilaiden määrää ulkomailla Irakin miehitysvuosien aihettaman sotaväsymyksen takia.

Presidentti Donald Trump on yrittänyt purkaa Obaman poliittisia saavutuksia systemaattisesti, mutta painopisteen siirtyminen erikoisjoukkojen korostuneeseen käyttöön näyttää jatkuvan nykyhallinnon kohdalla jopa entistä suuremmassa mittakaavassa. Tämä jatkuvuus tuskin johtuu presidenttien jaetusta näkemyksestä asevoimien käytön periaatteista kansallisten etujen turvaamisessa, vaan taustalla on mitä ilmeisimmin puolustusministeriön ja sotilaspiirien yhteinen näkemys toiminnan jatkamisesta totuttuun tapaan.

Erikoisjoukkojen käyttö on tarjonnut taktisia onnistumisia toistuvasti, mutta menestys ei ole kääntynyt strategiseksi voitoksi taistelussa ääriryhmittymiä vastaan. Tässä mielessä Yhdysvaltojen ylin johto on toistamassa Vietnamin sodan virhepäätelmää: suuret resurssit ja vapaat kädet eivät riitä kääntämään sotaa voitoksi, vaikka yksittäiset taistelut olisivat voitokkaita. David Petraeus, entinen CIA:n johtaja ja Afganistanin joukkojen komentaja on sanonut, että yhdysvaltalaisten pitäisi varautua pitkään sotaan Afganistanissa.

Pitkän sodan vaikutukset näkyvät maailmanpolitiikassa

Vietnamin sodan päättymiseen vaikutti sodanvastaisen liikkeen vahvistuminen: lopulta Yhdysvaltojen poliittisen johdon oli pakko huomioida liikkeen vaatimukset. Samanlaista painetta ei ole syntynyt sen jälkeen kun Yhdysvaltojen viimeiset miehitysjoukot vetäytyivät Irakista vuonna 2011. Obaman valtakauden loppupuolella vakiintunut “kevyen jalanjäljen” politiikka on harhaanjohtavaa, koska yhdysvaltalaiset erikoisjoukot jalkineineen eivät ole hävinneet konfliktialueilta minnekään, oli kyse sitten virallisista sotatoimialueista tai ei. Erikoisjoukkojen jatkuva hyödyntäminen näkyy erikoisjoukkojen sotilaiden keräämien ansiomitalien ja taisteluissa kaatuneiden sotilaiden määrissä.

Päättymättömältä vaikuttava sota ei näytä vaikuttavan samalla tapaa julkiseen mielipiteeseen kuin Vietnamin tapauksessa. Merkittävin syy lienee se, että nykyään historiallisen harva amerikkalainen on tekemisissä armeijan ja vielä harvempi erikoisjoukkojen kanssa. Koko Socomin henkilöstö on viisi prosenttia armeijan henkilöstöstä, ja armeijassa palvelee noin prosentti aikuisväestöstä. Asevoimia ja niiden käyttämistä on helppo kannattaa isänmaallisuuden osoituksena, koska suorat kustannukset väestölle ovat olemattomat: yleistä asevelvollisuutta ei ole, ja pienen soturikastin tappiot eivät aiheuta poliittisia seurauksia samalla tapaa kuin asevelvollisten kuolemat.

Erikoisjoukkojen käyttämistä on oikeutettu vuoden 2001 voimankäyttövaltuutuksella. Valtuutus annettiin alkujaan al-Qaidaa ja Talibania vastaan. Nykyään samaa valtuutus on laajennettu kattamaan myös sotatoimet Isistä vastaan Syyriassa sekä toiminnan Somaliassa, Jemenissä, Filippiineillä ja muualla. Sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen ja turvallisuuden näkökulmasta Yhdysvaltojen tapa hyödyntää harmaata aluetta on ongelmallista, vaikka hyväksyisikin terrorisminvastaisen sodan tavoitteet. Kuten kansainvälisen oikeuden professori Rosa Brooks on todennut, taustalla olevien motiivien mahdollisesta hyväksyttävyydestä huolimatta Yhdysvaltojen salainen ja yksipuolinen voimankäyttö pelaa häikäilemättömien sortohallintojen pussiin. Valtioiden suvereniteettia koskeviin normeihin ja Geneven sopimuksiin viittaaminen on yhtä tyhjän kanssa, jos merkittävin sotilasvalta maailmassa rikkoo niitä säännönmukaisesti.