2017 on ollut poikkeuksellinen vuosi, sillä kolme Afrikan pitkäaikaisimmista presidenteistä on viimeinkin vaihtunut. Johtajien siirtyminen sivuun antaa parhaimmassa tapauksessa Angolalle, Gambialle ja Zimbabwelle tilaisuuden demokraattiseen ja taloudelliseen muutokseen. Rakenteellinen muutos vie kuitenkin aikansa ja vaatii perustavanlaatuisia toimia uusilta presidenteiltä. Riittääkö heillä siihen tahtoa ja rahkeita?

Afrikassa moni valtionjohtaja on pysynyt vallassa vuosikymmeniä. Vielä viime vuonna viisi presidenttiä oli hallinnut yhtäjaksoisesti yli kolme vuosikymmentä: Teodoro Obiang Päiväntasaajan Guineassa, José Eduardo Dos Santos Angolassa, Robert Mugabe Zimbabwessa, Paul Biya Kamerunissa sekä Yoweri Museveni Ugandassa. Kahdenkymmenen vuoden rajapyykin olivat ohittaneet Yahya Jammehin lisäksi Sudanin, Tsadin, Eritrean sekä Ruandan valtionjohtajat. Kuluneen vuoden sisällä kolme näistä presidenteistä on vaihtunut.

Gambian, Angolan ja Zimbabwen tapahtumilla on vaikutusta paitsi maiden kansalaisille itselleen, myös mantereen muille pitkäaikaisille presidenteille, jotka saattavat kokea liikkumatilansa kapenevan. Länsi-Afrikassa naapurivaltiot olivat valmiita puuttumaan sotilaallisesti Gambian vaalituloksen ylläpitämiseksi. Zimbabwessa taas Afrikan unioni ei ole luokitellut maan tapahtumia vallankaappaukseksi, vaikka yhteisön periaatteena on ollut, ettei se tunnusta sotilaallisen vallankaappauksen kautta valtaan tulleita hallintoja. Angolan tapahtumat osoittavat, ettei vapaaehtoinen sivuun siirtyminen ja samanaikainen vallan säilyttäminen sekään toimi.

Jammeh, Mugabe ja Dos Santos siirtyivät syrjään erilaisilla tavoilla: yksi vaaliuurnien kautta, toinen armeijan ulossavustamana ja kolmas vapaaehtoisesti, kuitenkin sillä oletuksella, että säilyttäisi valta-asemansa. Gambiassa viime joulukuun presidentinvaaleissa kilpailivat istuva presidentti Yahya Jammeh ja oppositiohaastaja Adama Barrow. Tulos oli shokki, sillä Barrow voitti vaalit noin kymmenen prosenttiyksikön marginaalilla. Jammeh kieltäytyi luopumasta vallasta tammikuun puoliväliin saakka, kunnes hän pakeni maasta länsiafrikkalaisen sotilaallisen intervention uhalla. Zimbabwessa armeija kaappasi vallan marraskuussa, jonka jälkeen keskiöön ilmestyi virastaan muutama viikko aikaisemmin erotettu varapresidentti Emmerson Mnangagwa. Heti kun Mugabe oli virallisesti eronnut tehtävästään, valtapuolue ZANU-PF nimitti Mnangagwan jatkamaan Mugaben keskeneräisen presidenttikauden loppuun. Angolassa vallanvaihto tapahtui näennäisesti vaaleilla. Dos Santos ei asettunut elokuun presidentinvaaleissa ehdolle, mutta oli valinnut seuraajakseen puolustusministerinsä Joao Lourençon ja pysyi itse valtapuolue MPLA:n puheenjohtajana. Oppositiopuolue UNITA:lla ei ollut kummoisia mahdollisuuksia vaaleissa, joita muun muassa EU kieltäytyi tarkkailemasta. Dos Santos yliarvioi kuitenkin pahasti vaikutusvaltansa seuraajaansa ja on menettänyt valta-asemaansa merkittävästi.

Demokratiakehitys vahvinta Gambiassa, vaikeinta Angolassa

Gambia on erilainen verrattuna Zimbabween ja Angolaan, sillä valta vaihtui aidosti vaaleilla kaikista esteistä huolimatta. Opposition johtajia vangittiin, kansainväliset vaalitarkkailijat kiellettiin ja jopa internet suljettiin ennen vaaleja. Ensimmäistä kertaa oppositiolla oli vaaleissa yhteinen kandidaatti: Barrow edusti seitsemän puolueen koalitiota. Presidentinvaihdoksen jälkeen maassa on testattu demokratiaa toistamiseen parlamenttivaaleissa. Edellisiä vaaleja vuonna 2012 oppositio boikotoi, mutta tänä vuonna vaaleihin osallistui yhdeksän puoluetta. Presidentinvaaleista poiketen parlamenttivaaleja tarkkailivat niin Afrikan unioni ja Euroopan unioni kuin myös alueellinen yhteisö Economic Community of West African States (ECOWAS). Barrow’n peräänkuuluttama perustuslakiuudistus eteni kesällä, kun maan oikeusministeri ilmoitti aloittavansa kahden vuoden konsultaatiot perustuslain uudistamiseksi. Barrow’n keskeinen kritiikki oli, ettei perustuslaki nykyisellään rajaa presidentin valtakausia kahteen.

Angolassa uusi presidentti Lourenço on tehnyt radikaaleja toimia, mutta lähinnä edeltäjänsä vallan horjuttamiseksi. Vaaleissa sivuun siirtynyt Dos Santos ei oikeastaan astunut sivuun, vaan on jatkanut hallitsevan MPLA-puolueen puheenjohtajana. Lourençon liikkumavara vaikutti alkuun erittäin vähäiseltä, sillä Dos Santoksen perhe kontrolloi maan suurimpia tulonlähteitä, esimerkiksi kansallista öljy-yhtiötä Sonangolia. Ennen elokuun vaaleja oli myös tehty lakimuutos, jonka oli tarkoitus estää uutta presidenttiä erottamasta armeijan, poliisin tai tiedustelupalvelun johtoa seuraavien kahdeksan vuoden aikana. Lourençolla on kuitenkin ollut rahkeita yllättäviin toimiin: marraskuun puolivälissä hän erotti edeltäjänsä tyttären Isabel Dos Santoksen Sonangolin johtotehtävistä. Hän myös viis veisasi uudesta lakimuutoksesta ja erotti armeijan ja poliisin johdon. Tämän lisäksi Lourençon toimet ovat keskittyneet omien liittolaisten nimittämiseen, mitä ei voi vielä kutsua demokratiakehitykseksi. Maassa ei esimerkiksi ole vieläkään itsenäistä mediaa, sillä uusi presidentti ehti myös vaihtaa kansallisten mediatalojen johdon nimittäen tilalle omia liittolaisiaan.

Zimbabwessa rakenteellinen muutos on kiven takana

Zimbabwen demokratiakehityksestä voi olla hitusen optimistisempi kuin Angolan, mutta Mugaben syrjäyttäminen ei itsessään johda muutokseen. Mugaben luoma poliittinen kulttuuri, hänen seuraajansa tausta sekä armeijan ja hallitsevan puolueen ZANU-PF:n rooli vallankaappauksessa määrittelevät maan suuntaa. Mugabe hallitsi Zimbabwea kovalla kädellä, ja hänen hallintoaan leimasi väkivallan kulttuuri maatilojen pakkolunastuksista opposition pidätyksiin ja vähemmistöön kohdistuvaan verilöylyyn. Uusi presidentti Emmerson Mnangagwa taas kuului Mugaben läheisimpiin liittolaisiin ja toimi ministerinä sekä maan tiedusteluhallinnossa suurimman osan viimeisestä yli kolmesta vuosikymmenestä. Lisäksi hänen on epäilty suunnitelleen Mugaben hallinnon aikana tapahtuneita veritöitä. Mnangagwaa on kuvailtu vallanhimoiseksi, korruptoituneeksi sekä sorron mestariksi.

Armeija oli vallankaappauksen takana. Sen lisäksi, että se asetti Mugaben kotiarestiin, se myös pidätti Mnangagwan vastustajia, joiden olinpaikoista ei ole tietoa. Aikaisemmin puolustusministerinä toimineella Mnangagwalla on läheiset suhteet armeijan päällikköön, mikä huolestuttaa oppositiota. ZANU-PF järjesteli Mnangagwasta Mugaben seuraajan, muttei sääntöjen mukaan, jos tarkkoja ollaan. Jos demokraattisen vallan yksi pilari on itsenäinen oikeuslaitos, ei sitä Zimbabwessa ole, kiitos ZANU-PF:n. Human Rights Watch on kuvaillut, kuinka puolue on täyttänyt oikeuslaitoksen omilla puoluetovereillaan ja muuttanut maan poliisivoimat kuin osaksi puoluetta.

Seuraavat vaalit ovat Zimbabwen demokratiakehityksen todellinen testi. Elokuussa 2018 olisi lain mukaan järjestettävä uudet presidentinvaalit, sillä kesken kauden valittu presidentti saa ainoastaan jatkaa edeltäjänsä kauden loppuun. Oppositio on pitkään peräänkuuluttanut uudistuksia vaalilakiin. Olisi tärkeää, että Mnangagwa keskittyisi lakimuutoksiin, vaikka vaalit viivästyisivät. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä, ellei kansainvälinen yhteisö tee demokraattisista uudistuksista taloudellisen tuen ehtoa. Pitkällä aikavälillä silmänkääntötemput elokuun vaaleissa eivät auta Mnangagwaa, sillä Zimbabwe on riippuvaisempi kansainvälisestä yhteisöstä kuin esimerkiksi öljymaa Angola.

Taloudellinen muutos on kiinni hyvästä hallinnosta ja demokratiakehityksestä

Taloudellisen ja inhimillisen kehityksen saralla kaikilla kolmella maalla on suuria haasteita edessä. YK:n inhimillisen kehityksen indeksissä Angola on sijalla 150, Zimbabwe sijalla 154 ja Gambia sijalla 173. Taloudellinen kasvu on todennäköisempää, mikäli uudet hallitsijat noudattavat hyvän hallinnon periaatteita kuten hallinnon läpinäkyvyyttä, makrotalouden tasapainottamista ja oppimistulosten parantamista.

Angola on Nigerian jälkeen Afrikan toiseksi suurin öljyntuottaja ja huomattavasti rikkaampi kuin moni muu mantereen maa, mutta sen talous on riippuvainen öljystä ja suojaton öljyn hinnan heilahdellessa. Taloutta on monipuolistettava, ja sitä Lourenço onkin painottanut ulkomaanmatkoillaan. Tässä vaiheessa on hankalaa sanoa, onko hän tosissaan. Investointien houkuttelemiseksi hänen tulisi kitkeä korruptiota urakalla. Transparency International laskee Angolan maailman korruptoituneisimpiin valtioihin – vuonna 2016 se oli viidentoista huonoimman joukossa. Kaksi kolmasosaa Angolan väestöstä elää alle kahdella dollarilla päivässä, kun taas entinen öljypomo Isabel Dos Santos on Afrikan rikkain nainen. Lourenço on puhunut korruption kitkemisestä, mutta jää nähtäväksi, luoko hän vain uudet korruption verkostot omilla nimityksillään valtion johtovirkoihin.

Gambia ja Zimbabwe ovat molemmat maailman köyhimpiä maita ja tarvitsisivat talouden perusteellista rakennemuutosta. Molempien talous nojaa maatalouteen. Gambiassa myös turismi on suuri tulonlähde. Barrow’lle ja Mnangagwalle on tärkeää kansainvälisten kumppaneiden luottamuksen palauttaminen, koska maat ovat riippuvaisia ulkopuolisesta rahoituksesta. Zimbabwella on maksamattomia velkoja lähes kahden miljardin dollarin edestä, minkä vuoksi se ei ole pystynyt lainaamaan kansainvälisiltä tahoilta sitten vuoden 1999. Sekä Barrow että Mnangagwa ovatkin painottaneet talouden elvyttämistä. Jälkimmäinen puhui valtaan tultuaan ensi töikseen työpaikkojen luomisen tärkeydestä, suhteiden palauttamisesta Zimbabwen ja länsimaiden välillä sekä investointien houkuttelemisesta maahan. Kansainvälisten toimijoiden luottamus tuskin palautuu, mikäli Mugaben aikainen hallintokulttuuri jatkuu.

Zimbabwessa seuraava testi ovat presidentinvaalit ja se, millaisissa olosuhteissa ne järjestetään. Gambiassa keskeistä on perustuslain uudistaminen, joka onnistuessaan turvaisi demokratiakehityksen pitkäksi aikaa. Angolassa on tärkeää seurata, minkälaista agendaa uusi presidentti lähtee ajamaan nyt, kun hän on saanut edeltäjänsä valta-asemaa horjutettua. Vaikka demokratiakehitystä saataisiinkiin Zimbabwessa ja Angolassa odottaa, on tapahtumilla vaikutuksia toisaallakin. Zimbabwen vallankaappauksen jälkimainingeissa Ugandan Yoweri Museveni tviittasi nostavansa virkamiesten, sotilaiden ja opettajien palkkoja. Ajoitus ei ehkä ollut täysin yhteensattumaa.