Jaa

Kuva: Wikimedia commons

Päämiesvetoisia liikemieslaahuksia, yrityskauppoja ja Euraasian manteretta halkovia ratakiskoja – näistä on Euroopan ja Kiinan suhteet tehty. Kiinan kaupan ja kiinalaisen pääoman merkitys Euroopalle on kasvamassa. Kiinan rahapussin nyörejä kuitenkin kiristää Kiinan ainakin retorisesti tiukentuneet ehdot Kiinan “ydinintressien” kunnioittamisesta. Eurooppalaisten valtioiden on aika pysähtyä kysymään itseltään, kuinka pitkälle omista arvoista on syytä joustaa Kiinan ehtoihin mukautumiseksi.

Kiinasta on viimeisen kymmenen vuoden aikana kuoriutunut eurooppalaisten uusi eldorado. Kun lähes maailmanlaajuiseksi levinnyt vuosien 2007–2009 pankki- ja rahoituskriisi ajoi läntisen maailman polvilleen, Kiinassa talouskasvu jatkoi porskuttamistaan. Vientivetoisille eurooppalaisille maille Kiinan kysynnän painoarvo kansantalouden moottorina vahvistui markkinanäkymien muualla ollessa heikot. Talouskehitys on sittemmin parantunut muuallakin, mutta Kiinan merkitys säilyy, jopa vahvistuu. Nopeasti kaupungistuva ja keskiluokkaistuva Kiina vaikuttaa pohjattomalta mahdollisuuksien keitaalta, jonka lähteille kansallisina kaupparatsuina toimivia eurooppalaisia päämiehiä ja ministereitä laajimmillaan satapäisine yritysdelegaatioineen pyrkii jopa enemmän kuin mitä Kiina pystyy ottamaan vastaan.

Ovi on käynyt tiuhaan myös toiseen suuntaan. Eurooppalaisten rahakirstujen ammottaessa tyhjyyttään, kiinalaiset sekä valtiolliset että yksityiset sijoittajat ovat innokkaasti rientäneet paikkaamaan noin 330 miljardin euron investointivajetta, jonka finanssikriisi arvioiden mukaan jätti jälkeensä. Vuoden 2010 jälkeen Kiinan investoinnit Eurooppaan ovat kasvaneet huikeat 1500 %.

Euroopassa valtaosa kiinalaisista suorista sijoituksista on ollut yritysostoja, mutta Kiinan ostoskärryihin on päätynyt paitsi lukuisia korkean teknologian yrityksiä, myös muun muassa Kreikassa sijaitseva Pireuksen satama ja muutama jalkapallojoukkue. Kiinalaista pääomaa on vähintäänkin lupailtu myös lukuisiin Kiinan ja Euroopan välisiä yhteyksiä parantaviin infrastruktuurihankkeisiin erityisesti Euroopan unionin itäisissä jäsenmaissa ja Euroopan unionin laitamilla, kuten Balkanilla, jossa Kiinan lippulaivahankkeena on Belgradista Budapestiin ulottuvan rautatieyhteyden modernisointi.

Kiinalle kurotus Eurooppaan on osa maan pyrkimystä parantaa kaupanteon edellytyksiä tärkeimmän kauppakumppaninsa, Euroopan unionin, kanssa. Yritys on saanut lisäpuhtia presidentti Xi Jinpingin vuonna 2013 lanseeraamasta historiallista silkkitietä mukailevasta Belt and Road – aloitteesta. Eurooppalaisia yrityksiä hankkimalla Kiina pyrkii myös kohentamaan omaa asemaansa kansainvälisissä arvoketjuissa, sekä tukemaan kiinalaisten yritysten kansainvälistymistä.

Kiinan markkinan suhteellisen merkityksen vahvistuminen sekä kiinalaisen rahan virtaaminen Eurooppaan on herättänyt kysymyksiä talouden ja politiikan välisistä yhteyksistä. Euroopan ulkopuolellahan Kiina on jo vuosia mällännyt halvoilla lainoilla rahoitetuin infrastruktuurihankkein esimerkiksi Keski-Aasiassa ja Afrikassa. Vastikkeeksi Kiina on havitellut pääsyä alueen raaka-aineisiin, uusia markkina-alueita kiinalaisille tuotteille sekä ymmärrystä omalle yhteiskuntamallilleen ja ulkopoliittisille intresseilleen.

Länsimaiden rahahanoja kuristaviin ihmisoikeus- ja demokratia-vaateisiin kyllästyneille autoritääristen maiden päämiehille kiinalainen vaihtoehto onkin tarjonnut tiettyjä vetovoimatekijöitä. Kukapa ei haluaisi Kiinan kaltaista kehitystä vieläpä ilman mukautumista vanhojen siirtomaaisäntien ehtoihin. Sivutuotteena maille on sopinut oivasti puoltaa Kiinan kantoja esimerkiksi kansainvälisissä järjestöissä.

Ja tähän presidentti Xi Jinpingin luottaa. Marraskuussa Pekingissä kokoontuneessa Kiinan kommunistisen puolueen järjestyksessään 19. puoluekongressissa kävi selväksi, että Kiina on aiempaa tietoisemmin ja hanakammin muokkaamassa kansainvälistä järjestelmää näköisekseen. Kokouksessa Xi totesi ensimmäistä kertaa varsin painokkaasti kiinalaistyyppisen sosialismin sopivan kehitysmalliksi myös muille maille. Mallin vientivahvuutena Xi pitää sen houkuttelevuutta valtioille, jotka Kiinan esimerkin mukaisesti haluavat nopeaa taloudellista kehitystä ilman että kehitys edellyttäisi kansakunnan erityispiirteistä luopumista ja mukautumista länsimaisiin arvoihin.

Mutta mitä kiinalaisen rahapussin aukeaminen tarkoittaa Euroopalle? Kiinan menestystarinan ihannoijia löytyy toki jo Euroopastakin, vaikka sinänsä yksipuoluejärjestelmälle perustuva Kiinan malli ei ole myyntivaltti Euroopassa. Seurauksitta ei silti ole jääty. Myös Euroopassa ”Renminbi-diplomatiasta” on tullut Kiinalle tehokas keino edistää sen poliittisia intressejä. Taloudellisen riippuvuuden lisääntyminen on vaikuttanut selvästi sekä Euroopan unionin että sen jäsenmaiden ulkopoliittisiin päätöksiin.

Raha puhuu toki jo yksinäänkin. Kiina on kuitenkin oppinut tehostamaan paksun lompakkonsa vaikutusta häikäilemättömillä painostuskeinoilla. Mainekolauksia ja Kiinan intressien loukkauksia pyritään estämään ennaltaehkäisevällä kovistelevalla diplomatialla ja varpaille astumisesta kostetaan.

I’ll tell you what not to do…

Kuten millä tahansa suurvallalla myös Kiinalla on kansallisia intressejä, joita se pyrkii eri tavoin edistämään kaikessa kansainvälisessä toiminnassaan. Kiinalle kaikkein tärkeimpiä ovat maan niin sanotut ydinintressit, eli kysymykset, joista Kiina ei ole valmis neuvottelemaan. Valtioille tyypillisten kansallisen suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden säilyttämisen lisäksi Kiina ydinintresseihin lukeutuvat muun muassa kansallisen yhtenäisyyden palauttaminen ja Kiinan poliittisen järjestelmän ja yhteiskunnallisen vakauden säilyttäminen sekä kestävän taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen takaaminen.

Käytännössä ydinintressit ovat kulminoituneet erityisesti muutamiin Kiinan kannalta keskeisiin kiistakysymyksiin kuten Taiwanin, Tiibetin ja Xinjiangin asemaan sekä ihmisoikeuskysymyksiin. Se, mitä Kiina tarkkaan ottaen näkee ydinintresseihinsä kuuluvan, on viime vuosina tupannut olla laajenemaan päin ja termiä on väläytelty myös Itä- ja Etelä-Kiinan meren aluekiistojen yhteydessä. Mahdotonta ei ole, että Kiina niin halutessaan voisi lukea ydinintresseihinsä myös sen taloudellisten intressien, kuten investointien suojelun ulkomailla.

Diplomatian keinot kansallisten intressien suojelemiseksi ja edistämiseksi ovat luonnollisesti moninaiset. Ulkosuhteissaan perinteisesti rauhanomaisen rinnakkaiselon ja win-win suhteiden nimeen vannovalle Kiinalle sen kasvava talousmahti on tuonut erinomaisen painostuskeinon laittaa kapuloita rattaisiin, mikäli asiat eivät suju Kiinan tahdon mukaisesti.

Itä-Aasiassa muun muassa Japani ja Etelä-Korea ovat saaneet tuntea lompakoissaan, miltä Kiinan varpaille astuminen tuntuu. THAAD-ohjuspuolustusjärjestelmän sijoittamisen Etelä-Koreaan tultua julki heinäkuussa 2016, Kiina on hyvin aggressiivisesti suunnannut Etelä-Koreaan taloudellisia kostokeinoja aina kiinalaisten turistien pakettimatkojen myynnin kieltämisestä korealaisten kulutustuotteiden kaupustelun ja korealaisten TV-sarjojen esittämisen kieltämiseen Kiinassa.

Euroopassa Kiinan ärhentelyn laukaisijana ovat olleet ennen kaikkea Kiinan ihmisoikeustilanteeseen liittyvät kysymykset. Ehdoton punainen vaate kiinalaisille on muun muassa Tiibetin hengellisen johtajan Dalai Laman tapaaminen korkealla virallisella tasolla. Kiinalaisten mielissä Dalai Lama kun on ”separatisti”, jonka tavoitteena on Tiibetin erottaminen Kiinasta. Pienet eurooppalaiset valtiot, kuten Viro (2011), Itävalta (2012) ja Slovakia (2016) ovat saaneet kokea, miltä ”Dalai Lama -vaikutus” tuntuu.

Dalai Laman tapaaminen on poikkeuksetta johtanut poliittisten suhteiden viilenemiseen ja kahdenvälisen vierailuvaihdon totaaliseen tyrehtymiseen. Keskusjohtoisessa Kiinassa valtiollisilla toimijoilla on merkittävä rooli kauppasuhteiden edistämisessä ja korkealla poliittisella tasolla vedetyt yritysdelegaatiot ovat usein tarpeen uusien kaupallisten mahdollisuuksien avaamiseksi ja vauhdittamiseksi. Mikäli vierailuja ei ole, on turha haaveilla ainakaan uusista näyttävistä avauksista taloussuhteiden rintamalla. Itävallan tapauksessa myös Schönbrunnin eläintarhan pandapariskunnan uudelleenvuokraus joutui vaakalaudalle.

Viron, Itävallan ja Slovakian kohdalla jopa vuosiin venynyt hiljaiselo päättyi lopulta kulisseissa neuvoteltuun kirjelmään, jossa kukin maa vakuutti kunnioittavansa Kiinan yhden Kiinan politiikkaa ja tunnustavansa Tiibetin osana Kiinaa. Samankaltaiseen, suhteet normalisoivaan julkilausumaan päättyi lopulta seitsemän jäisen vuoden jälkeen myös Kiinan ja Norjan kiista, joka alkoi Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä kiinalaiselle toisinajattelijalle, Liu Xiaobolle joulukuussa 2010. Julkilausumassa Norja toteaa ”kunnioittavansa täysin Kiinan kehityspolkua ja sosiaalista järjestelmää” sekä ”pitävänsä tärkeinä Kiinan ydinintressejä ja pääasiallisia huolenaiheita”.  Lausuma ei edellytä vastaavaa sitoutumista Kiinalta.

Selkkauksia on ollut muitakin. Vuonna 2013 Espanja sai osansa Pekingin jäisestä kohtelusta, kun espanjalainen tuomioistuin paikalliseen lainsäädäntöön perustuen nosti syytteen Kiinan entistä presidenttiä, Jiang Zeminiä kohtaan Tiibetin kansanmurhasta. Sama lainkohta johti aikoinaan Chilen entisen diktaattori Augusto Pinochetin pidätykseen Briteissä vuonna 1998. Kiinalaisen johtajan kohdalla syyte kuitenkin kariutui, kun Espanja vain muutaman kuukauden jälkeen päätyi muuttamaan kansallista lainsäädäntöään. Kiina oli aiemmin Espanjan talouskriisin ollessa pahimmillaan ostanut valtion velkakirjoja ja Espanjassa pelättiin lainakulujen nousua.

Ja jo paljon vähemmästäkin saa kuulla kunniansa. Julkisia nolauksia karttavan Kiinan tapa juoksuttaa diplomaattejaan rähisemässä eurooppalaisissa pääkaupungeissa milloin mistäkin erheestä, kuten osallistumisesta Kiinan tilannetta käsittelevään YK:n ihmisoikeusneuvoston julkilausumaan, on nykyään arkipäivää. Tutuksi on tullut myös Kiinan yhä järjestelmällisempi tapa ennakoida mahdollisia kompastuskiviä. Korkean tason vierailujen epäonnistumisella uhkailevat, ”jos…, niin…” -kovisteluun turvautuvat kiinalaiset ovat saaneet eurooppalaiset varpailleen.

Trendi on selvä. Yhä useammat maat pidättäytyvät asettumasta julkisesti poikkiteloin suhteessa Kiinaan, koska pelkäävät erimielisyyksien vaikuttavan negatiivisesti taloussuhteisiin Kiinan kanssa. Esimerkiksi vuoden 1989 Tiananmenin tapahtumisen muistopäivänä (4.6.) yhä harvemmat maat ovat juljenneet kommentoida muistopäivää julkisesti. Vuonna 2017 eurooppalaisista valtioista näin teki ainoastaan Saksa.

Myös kulisseissa kriittiset sanat tuppaavat jäädä eurooppalaisten poliitikkojen kurkkuun. Ikävien asioiden esiin nostaminen on paitsi kiusallista, myös jopa turhauttavaa, erityisesti mikäli kiinalainen keskustelukumppani on jo ikään kuin varmuuden vuoksi vetänyt pohjalle varttitunnin monologin kiinalaisin erityispiirtein maustetun kehityksen lähtökohdista ja länsimaalaistyyppisen poliittisen järjestelmän sopimattomuudesta kehittyvälle Kiinalle.

Täysin oma lukunsa eurooppalaisella kentällä ovat silti suorastaan irvokkaasti Kiinan suuntaan kumartavat Kreikka ja Unkari. Unkarin pääministeri Orbán on jo pidemmän aikaa alleviivannut, ettei arvopohjaisen politiikan ja EU:n demokratiaviennin tulisi Kiinankaan kohdalla mennä taloudellisten intressien edelle. Kiinalaisille Orbán tarjoilee Kiinan kanssa yhteistyötä 16+1 -formaatin puitteissa tekevää itäistä Keski-Eurooppaa, ja Unkaria sen veturina, alueena missä poliittiset esteet eivät hankaloita taloudellista yhteistyötä.

Maiden Kiina-mielistely on lamauttanut jo ennestään takkuilevan Euroopan unionin yhteisen ulkopolitiikan suhteessa Kiinaan.  Kesäkuussa Kreikka esti Euroopan unionin saamasta aikaan yhteistä julkilausumaa YK:n ihmisoikeusneuvostossa. Unkari taas blokkasi aiemmin keväällä EU:n liittymisen kiinalaisten asianajajien kidutusta koskevaan kirjeeseen. Antamatta jäi myös EU:n julkilausuma Tiananmenin muistopäivänä. Kiina ei voisi olla tyytyväisempi.

Itsetutkiskelun paikka Euroopalle

Vuonna 2017 on hyvin selvää, että vastoin Francis Fukuyaman ennustusta historia ei niin sanotusti loppunutkaan kylmän sodan päättymiseen. Demokratian väistämättömältä näyttänyt globaali voittokulku on tyssännyt, eikä länsimaalainen liberaali-demokraattinen arvopohja tunnu myyvän edes sen syntysijoilla. Kiinan aggressiivisemmaksi muuttunut politiikka kansainvälisen normipohjan muovaamiseksi lähemmäs Kiinan omaa arvopohjaa ei tee tilannetta yhtään helpommaksi. Eurooppalaisilla on todella nyt itsetutkistelun paikka. Kuinka pitkälle Kiinan ehtoihin mukautumisessa tai jopa Kiinan mielistelyssä on syytä mennä, jotta politiikkamme on vielä kestävällä pohjalla? Kai Euroopallakin saa olla sen omat ydinintressit, joita Kiinan tulee kunnioittaa?

Toistaiseksi suurin erävoitto Kiinalle on ollut uhkailuun ja kiristämiseen perustuvan politiikan psykologinen vaikutus. Itsesensuurista on tullut toimintapa myös silloin kun mitään ilmiselvää tarvetta sille ei edes olisi. Useiden eurooppalaisten valtioiden aktiivinen työ ruohonjuuritasolla kuitenkin osoittaa, että ihmisoikeuskysymyksissäkin voi olla toimelias, ilman että sillä olisi välittömiä taloudellisia vaikutuksia. Julkiset nolaukset ovat se, mitä Kiina eniten karsastaa.

Kyseenalaista on myös, kuinka paljon pokkuroinnilla todella saavutetaan tavoiteltuja tuloksia. Itäisen Keski-Euroopan kohdallakin lupauksia on enemmän kuin tekoja. Useat hehkutetut investoinnit ovat jääneet toteutumatta. Lopulta yhä merkittävämpi osa myös Kiinan investoinneista ja kaupankäynnistä tapahtuu puhtaasti liiketoiminnallisista lähtökohdista. Oleellisempaa lieneekin keskittyminen Euroopan yleisten kilpailukykytekijöiden kehittämiseen, joihin muuten myös vakautta luova demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä on perinteisesti kuulunut.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa