Euroopan nykytila oli tiedossa jo vuonna 1996 – tai ainakin Eurooppa-asiantuntijat osasivat sen ennustaa.  Brittiläinen historioitsija Tony Judt julkaisi kyseisenä vuonna teoksen A Grand Illusion?, jossa hän tunnustautui ”Eurooppa-myönteiseksi europessimistiksi”. Judt tunnusti tukevansa ajatusta eurooppalaisesta yhteistyöstä, mutta hän näki yksinkertaisesti mahdottomana ajatusta yhtenäisestä Euroopasta. Hän arvioi teoksessaan 1990-luvun kiihtynyttä integraatiota ja povaa sen ennen kaikkea lietsovan vain eurooppalaisten valtioiden nationalismin ja alueellisten itsenäisyyspyrkimysten nousua.

Eurooppa-tutkimuksen suurnimi Stanley Hoffman arvioi Judtin teoksen samana vuonna ja huomautti Judtin näkemyksessä erään tärkeän puutteen: Hoffmannin mukaan Judt ei kiinnittänyt huomiota euron uhkaan. Yhteinen eurooppalainen valuutta toisi mukanaan Euroopassa taloudellisia ongelmia, joiden myötä eurooppalainen äärioikeisto saisi tuulta siipiensä alle.

Kumpikaan näistä arvostetuista tutkijoista ei ole enää näkemässä vuoden 2017 Eurooppaa. Selvää on kuitenkin, että miehet olivat kaukonäköisiä: Espanjan ja Katalonian tilanteen kärjistyessä ennakoidaan myös Italian hajoamista samaan aikaan kun Iso-Britannia on eroamassa EU:sta ja Skotlanti uhkaa itsenäistyä säilyäkseen EU:ssa. Saksan parlamentissa on edustajia äärioikealta, ja äärioikeisto oli vähällä voittaa presidentinvaalit sekä Itävallassa että Ranskassa samana vuonna. Toisin sanoen vuoden 1996 ennustukset ovat käyneet pelottavasti toteen. Miksi näin kävi, jos johtavat asiantuntijat varoittivat tästä selkeästi jo yli 20 vuotta sitten?

Vastauksia yllä esitettyyn kysymykseen on monia, mutta katsoipa kysymystä mistä suunnasta tahansa, vastaus sisältää aina erään elementin, joka lienee pienin yhteinen nimittäjä EU:n kohdistuvassa kritiikissä: eliitin hanke ei saanut aina ja riittävästi EU:n kansalaisten kannatusta. Puhuttiinpa ilmiöstä teknisesti demokratiavajeena tai kriittisesti liiallisena uusliberalismina tai kansallismielisesti kansallisen suvereniteetin alasajona, kritiikki on sama: EU:n johto otti suunnan, johon äänestäjät eivät johtajiaan mielellään, tai ainakaan aina seuranneet.

 

Demokratia vs. teknokratia, idealismi vs. käytäntö

Ranskalainen filosofi Pierre Manent näkee euroskeptisyyden nousun syynä sen, että EU:n johtajat eivät ole dialogissa Euroopan kansojen kanssa. Vaikka EU:sta olisikin oikeasti hyötyä ihmisille heidän arjessaan, tavalliset ihmiset eivät näe hyötyä ja mielekkyyttä sellaisessa, minkä he näkevät suljetun eliitin projektina. Tämä kuulostaa sinänsä minkä tahansa toripopulistin puheelta, mutta Manentin argumentin takana on kysymys ideaalista ja toimivasta demokratiasta ja kansallisvaltion roolista siinä. Manentille pelkkä keskinäinen kommunikaatio ei ole riittävä tae demokratiasta: aito demokratia kumpuaa kansalaisyhteiskunnasta, jonka välittäjänä kansallisvaltio toimii. Ylikansallinen demokratia voi toki toimia modernin kommunikaation turvin, mutta Manent tähdentää, että EU ei ole määritellyt itseään poliittisesti, ja on täten vaikeasti määriteltävä liike eikä yhteisö. Tämän takia unioni ei ole ankkuroitunut tähän ihmisten eniten tarvitsemaan, yhteisölliseen kansalliseen tasoon, vaan sen perusteet ovat ylikansallisella ja alueellisella tasolla.

Kansallisen tason ohittaminen ei ole mikään yllätys ottaen huomioon sen, että Euroopan unionin alkuperäinen idea oli uuden maailmansodan välttäminen vähentämällä kilpailevien valtioiden nationalismia yhdistämällä niiden taloudet. Toisaalta alkuperäinen yhteistyö oli hyvin käytännöllistä eikä tavoitteissaan läheskään niin idealistista kuin mihin 1990-luvun EU lopulta päätyi. 1960-luvulla ei ollut kysymystä siitä, onko kansallisvaltio tärkeä vai ei – se oli, mistä Charles de Gaullen lähtökohtaisesti Eurooppa-myönteinen mutta ehdottoman Ranska-keskeinen presidenttiys on oiva esimerkki. Eurooppalaisen integraation alkuperäinen idea oli idealistinen tavoite rauhasta, joka saavutettaisiin talouden käytännöllisin keinoin.

Lisäksi EU:n perustajia yhdisti uskonnollinen vakaumus ja vahva usko Euroopan kristillisin juuriin. Toisin sanoen alkutekijöissään EU:lla oli selvä pasifistinen missio yhdistettynä rationaaliseen talouspolitiikkaan – nationalismia oli hallittava, mutta tämä tapahtuisi kansallisvaltioiden yhteistyön voimin, ja kansallisvaltioita yhdistäisi yhteinen kristillinen kulttuuriperimä. Konrad Adenauer halusi luoda Saksaan sosiaalisesti oikeudenmukaisen valtion korvatakseen kaiken kattavan ateistisen natsi-ideologian, ja tässä projektissaan hän ammensi katolisen kirkon sosiaalisesta opetuksesta. Tämän saman oikeudenmukaisuuden aatteen Adenauer myös halusi nähdä eurooppalaisella tasolla. Toisin sanoen EU ei pyörinyt alussa niin paljon markkinatalouden ympärillä kuin nykyään ajatellaan.

EU:n ensisijainen ongelma onkin kautta historian ollut se, että lähtöasetelma toimi vain ponnahduslautana, josta EU:n kehitys lähti liikkeelle ajopuuna. EU kehitti nopeasti pasifismin rinnalle toissijaisen mission kommunismin vastustajana, ja tästä kumpuaa suurelta osin tarve nopealle laajentumiselle ja liberaalin talouden kannatukselle. Kiihtyvä globalisaatio 1980-luvulta lähtien toi EU:hun yhä enemmän uusliberaalia talouspolitiikkaa, jossa sääntelyä muutettiin Euroopan sisäisen kilpailun edistämiseksi. 1990-luvulla EU:alkoi nähdä itsensä talousblokkina, joka oli yksi maailman kilpailukykyisistä talouskeskuksista Yhdysvaltojen ja Kiinan välissä. Identifioituminen kommunismin vastustajana johti sotilaalliseen riippuvuuteen Natosta, mikä taas jarrutti EU:n oman armeijan perustamista.

Vaikka armeijaa ei perustettu, päätettiin silti perustaa suoraan valittu parlamentti. EU alkoi saada enenevässä määrin federalistisia piirteitä ilman, että siitä olisi varsinaisesti päätetty, ja samaan aikaan EU jatkoi muissa asioissa itsenäisten valtioiden löyhänä yhteistyönä.

 

Kadonnutta identiteettiä etsimässä

Samaan aikaan kun EU:sta kehittyi vuosien mittaan erilaisten instituutioiden ja ideologioiden kirjo, yhdessä asiassa sillä oli selvä trendi: kansallisvaltioiden rooli menetti merkitystään Brysselin saadessa lisää valtaa. Yleiseurooppalaisen identiteetin synty oli projekti, jonka ajamiseksi valjastettiin erilaisia keinoja, joista osa menestyi ja osa ei – harva lienee lukenut EU-supersankarisarjakuvaa, mutta moni yliopisto-opiskelija on ollut Erasmus-vaihdossa toisessa EU-maassa. Tavaroiden ja työvoiman vapaa liikkuvuus ei ollut pelkästään uusliberaali unelma, vaan se oli myös unelma uudesta eurooppalaisesta kansojen sulatusuunista. Talous ja unelma Pan-Euroopasta kulkivat yhdessä.

Tämän kehityksen myötä pitkäaikainen kysymys Turkin mahdollisesta EU-jäsenyydestä vaikutti yhä realistisemmalta – täyttihän se EU:n agendat demokratian ja vapaakaupan laajentamisesta sekä laajentuvista markkinoista. Turkin jäsenyys kohtasi kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman siinä, että se herätti kysymyksen Euroopan identiteetistä: mikä tekee Euroopan unionista eurooppalaisen? Koska mantereen määrittely on ongelmallista jo sinänsä, vastausta etsittiin kreikkalais-roomalaisesta perinteestä ja juutalais-kristillisyydestä. Vuosikymmenien mittaan Eurooppaan kohdistuva siirtolaisaalto muutti jäsenmaiden etnistä koostumusta siinä määrin, että valtioiden oman kansallisen identiteetin määrittely osoittautui hankalaksi, koko unionin identiteetistä puhumattakaan. Tämä kysymys kulminoitui EU:n perustuslaiksi kaavailtuun Lissabonin sopimukseen, jonka johdannosta päätettiin jättää pois viittaus EU:n kristillisiin juuriin.

2000-luvulle tultaessa EU:lla näytti olevan kaksi selkeätä ja johdonmukaista piirrettä: markkinatalouden kasvattaminen ja kansallisvaltioiden vallan vähentäminen. Palatakseni Manentin argumenttiin, EU:hun kohdistuva populistinen kritiikki osasi iskeä juuri tähän. Kun identiteetti on pirstaloitumassa yhä pienempiin ja subjektiivisempiin elämän osa-alueisiin, oli kyseessä sitten ruokavalio tai seksuaalisuus, kansallisvaltion rooli nousee esiin yhteiskunnan eri osien ”markkinapaikkana”. Näin ollen EU, joka syntyi nationalismin viikatemieheksi, herätti nationalismin entistä voimakkaampana henkiin kahdella tavalla: ohittamalla sen vakiintuneen tason, jolla kansalaiset ovat tottuneet käymään dialogia, sekä suosimalla alueita kansallisvaltioiden kustannuksella. ”Alueiden Eurooppa” oli EU:n aloite herättää suorat välit jäsenvaltioiden alueiden kesken Brysselin välittämänä. Subsidiariteettiperiaatetta noudattava idea oli, että esimerkiksi viinintuottaja-alueet Ranskassa ja Portugalissa voivat asioida ja suunnitella parempia käytäntöjä keskenään ilman, että prosessi vaatisi kansallista tasoa. Jälleen kerran talous hyötyi samaan aikaan kun kansallisvaltion suvereenius väheni.

Lopputuloksena valtioiden alueelliset erot tulivat selviksi ja muita kehittyneemmät alueet saivat rohkaisua itsenäistymishaaveilleen. Skotlanti näytti mallia, Katalonia seurasi perässä, ja Lombardia jatkaa trendiä. Lisäksi itälaajentumisen myötä kävi hyvin nopeasti selväksi, että EU:ssa on nettomaksajia ja nettosaajia ja että työvoiman vapaa liikkuvuus olikin laajempaa kuin oli alun perin tarkoitettu. Näin ollen heräävät alueelliset identiteetit saivat rinnalleen myös kansallisella tasolla heräävää hyvinvointivaltionationalismia sekä suoranaista rasismia. Hoffmannin ennustama euroalueen kriisi täydensi bingorivin, ja tie äärioikeiston nousulle oli auki.

 

Integraation pakkosyöttö

Britannian päätös lähteä EU:sta oli suuri shokki maailmalle, mutta päätös ei syntynyt tyhjiössä. Yksi Brexitin kannattajien eniten käyttämistä argumenteista oli, että maa ei liittynyt kulttuuriseen ja poliittiseen yhteisöön vaan taloudelliseen. Argumentti tiivistää tämän esseen punaisen langan: EU kehittyi rationaalisesta talousyhteisöstä kaiken kattavaksi poliittiseksi yhteisöksi ilman, että siitä olisi koskaan virallisesti ja yhteisymmärryksessä päätetty. EU:n kehitys on sarja sen oman johtajiston, eli lähinnä komission ja Eurooppa-myönteisten valtionjohtajien, mielipiteiden täytäntöönpanoa. Päätökset olivat  välillä funktionalistisia, välillä utopistisia, välillä rationalistisia ja välillä keskenään ristiriidassa. EU:n suurin ongelma on, että vaikka kaikki eivät selvästikään olleet tyytyväisiä tähän kehitykseen, johto sai tahtonsa läpi joka tapauksessa. Ranska, Alankomaat ja Irlanti torjuivat EU:n perustuslain, mutta se saatettiin silti voimaan Lissabonin sopimuksena. Kielteiset kansanäänestystulokset olisivat voineet myös herättää harkitsemaan kurssin vaihtoa, mutta sen sijaan niiden jälkeen päätettiin peruuttaa loput kaavaillut kansanäänestykset sopimuksen läpimenon takaamiseksi. Kaiken kaikkiaan EU:n integraatio on tarina siitä, kuinka eliitti ja kansa erkaantuivat samalla kun Eurooppa hävitti identiteettinsä. Johto painoi kaasua samaan aikaan kun kansa veti hätäjarrua, ja lopuksi ei edes tiedetty, missä kulkuneuvossa istutaan ja mihin se vie.

Brexit oli kova isku, mutta Junckerin johtama EU väittää ainakin jatkavansa alati lähentyvän unionin tietä nyt, kun perinteisin este integraatiolle, eli Britannia, on ulkona. Tämän ajatuksen ongelma vain on, että vanhan jarrun tilalle on tullut uusia. Visegrad-valtiot ovat toinen toisensa perään valinneet euroskeptisiä hallituksia, uusimpana Tšekki, jolla on perinteisesti alueen liberaalein maine. Itävallassa keskustaoikeisto voitti vaalit kaappaamalla äärioikeiston agendan, ja Saksassa Merkel lupasi kuunnella äärioikealle äänensä antaneita. Ranskassa Macron yrittää luoda nahkansa EU:n uutena visionäärinä, mutta hänen kannatustaan syövät harvinaisen vahvat vasemmistolaiset ja oikeistolaiset äärimielipiteet, jotka eivät ole EU-myönteisiä. Vielä 10 vuotta sitten Merkel ja Macron olisivat voineet johtaa EU:n vaikka kohti federaatiota – nyt molempien kädet ovat sidotut kansallisella tasolla.

 

Onko EU:n hautajaisten aika?

Kansallisvaltio ja nationalismi ovat tehneet paluun politiikkaan. Ne eivät varsinaisesti ole koskaan hävinneet, vaan 1990- ja 2000-luvun laajentumiseuforian ja kiihtyvän globalisaation voima on laantunut. Uudet poliittiset puolueet ja niiden äänestäjät pyrkivät kansallisen suvereniteetin palauttamiseen.

Tähän haluun voi olla syynä terrorismi, globalisaatioväsymys, taloudellinen ahdinko, halu kiintyä paikalliseen tai Manentin mainitsema tarve harjoittaa yhteisiä asioita kansallisella tasolla. He eivät suinkaan ole absoluuttinen enemmistö: moni eurooppalainen edelleen näkisi mieluusti EU:n kukoistavan. Kansallisen suvereniteetin nostalgikkoja on kuitenkin tarpeeksi Euroopan poliittisen kentän mullistamiseksi. Kuten nationalismin teoreetikko Benedict Anderson kysyi 1980-luvulla: ”Kuka kuolisi Euroopan yhteisön puolesta?” Oman kansakuntansa puolesta kuolleita sen sijaan riittää. Toisin sanoen EU ei ole missään vaiheessa kyennyt emotionaalisesti sitomaan kansalaisiaan unioniin, vaan identifioituminen tapahtuu edelleen kansallisella tai paikallisella tasolla.

Ongelma on, että vailla ihmisistä kumpuavaa halua integraatioon on vaikeata edistää samaan aikaan sekä integraatiota että demokratian harjoittamista yleiseurooppalaisella tasolla. Tämän onnistuminen vaatisi pan-eurooppalaista nationalismia, mutta tällaisesta tunteesta ei ole merkkejä. Joko eliitti ajaa integraatiota itse tai sitten integraatio pysähtyy kansalaisten intohimon puuttuessa. Nykyinen integraatioväsymys ei korjaannu EU:n aikaisemmalla metodilla, eli eurofiilin eliitin vetämänä.

Kun EU halusi laajentaa unionia mantereen käsittäväksi demokraattiseksi yhteisöksi, se antoi avaimet äänestäjiensä käsiin – eikä tulos ollut aina mieluisa. Esimerkki tästä on se, että vuoden 2014 vaaleissa valituista eurokansanedustajista ennätysmäärä on euroskeptisiä. Euroopan parlamentti ei suostunut antamaan heille parlamentin tärkeitä virkoja, vaikka äänimäärältään he olisivatkin roolit ansainneet. Toisin kuin unionin virkamiesjohtoisella alkutaipaleella, nyt äänestäjillä on mahdollisuus osallistua EU:n tulevaisuuteen. Nykyinen ongelma unionin kannalta on pikemminkin se, että kansalaiset eivät harjoita oikeuttaan aivan sillä tavalla kuin kuviteltiin.

On siis selvää, että EU on nyt tärkeiden valintoja edessä, ja se joutuu määrittelemään, mitä se oikeastaan haluaa. Ehkä EU:n tulevaisuus löytyy sen menneisyydestä. 1950-luvulla idea yhtenäisestä Euroopasta syntyi, kun vaikeiden aikojen ja verilöylyn jälkeen haluttiin luoda rauhaa ja kukoistusta. Nykyisin äänestäjät eivät välttämättä ymmärrä tätä tärkeätä missiota, joka EU:lla on. Mikä huolestuttavinta, nykyiset EU:n lainsäätäjätkään eivät välttämättä muista tai ymmärrä, miksi EU on ylipäänsä olemassa. Ehkä Brexitin ja uusien poliittisten asetelmien myötä ihmiset saavat – toivottavasti paljon pienemmässä mittakaavassa kuin toisen maailmansodan aikaan – kokea, mitä Eurooppa olisi ilman unioniaan. Mutkistunut matkustaminen ja byrokratia, vähentyneet koulutus-, kauppa, ja uramahdollisuudet sekä kalliimpi ja taloudellisesti tiukempi elämä – nämä asiat lienevät edessä lähitulevaisuudessa, kun EU:n vaikutus vähenee. Ehkä sen jälkeen nykyiset äänestäjät alkavat kaivata uutta integraatiota, ja euroskeptisten liikkeiden vetovoima pienenee. Ennen sitä unionin johtajiston pitäisi miettiä, miksi EU on ylipäänsä olemassa ja kenen etua se ajaa.