Viime viikonlopun tapahtumat Saudi-Arabiassa ovat ällistyttäneet maan seuraajia, eikä suotta. Kruununprinssi Mohammed bin Salmanin suorittama puhdistus edustaa kenties merkittävintä muutosta maan ylimpään hallintojärjestelmään sitten Saudi-Arabian valtion perustajan Ibn Saudin kuoleman. Mistä on kyse?

Kuningas Abdullahin kuoleman ja hänen velipuolensa, nykyisen kuningas Salmanin valtaan astumisen jälkeen tammikuussa 2015 Saudi-Arabiassa on tapahtunut harvinaisen paljon. Konservatiivisesta politiikasta ja eliitin sisäisistä konsensuspyrkimyksistään tunnettu maa on uusien johtajien myötä aktivoitunut vahvasti niin ulko-, sisä- kuin sosiaalipolitiikan saralla. Jo vuoden 2015 maaliskuussa Saudi-Arabian johtama sotilaallinen liittouma aloitti Jemenissä Hutheja vastaan suunnatut sotilaalliset operaatiot, joille ei toistaiseksi näy loppua. Talouspolitiikassa uuden kuninkaan ja erityisesti hänen poikansa, tuolloisen varakruununprinssi Mohammed bin Salmanin (joka tunnetaan myös kirjainlyhenteellä MbS), toukokuussa 2016 lanseeraama Vision 2030 -uudistusohjelma heijasteli maan ylimmän johdon kunnianhimoisia tavoitteita kasvattaa maan yksityistä sektoria ja monipuolistaa taloutta öljysektorin ulkopuolelle. Kesäkuussa 2017 globaaleihin otsikoihin nousivat Saudi-Arabian ja sen liittolaisten (Bahrain, Egypti, Yhdistyneet arabiemiirikunnat) poikkeukselliset – ja edelleen jatkuvat – toimet Qatarin eristämiseksi.

Saudi-yhteiskunnan sosiaalisella puolella ansaittua huomiota sai kuninkaan päätös syyskuun lopulla myöntää ajo-oikeus naisille ensi kesästä lähtien. Pian tämän päätöksen jälkeen kruununprinssi bin Salman linjasi uutta, 500 miljardin dollarin talousaluetta koskevassa haastattelussaan haluavansa palauttaa Saudi-Arabian sosiaalisesti vuotta 1979 edeltävään, suvaitsevampaan ja avoimempaan aikaan. Viittaus vuoteen 1979 jakolinjana johtuu tuolloin tapahtuneesta Mekan suurmoskeijan valtauksesta, mikä pakotti kuningas Khaledin pönkittämään kuningaskunnan uskonnollista kredibiliteettiä ja kitkemään länsimaisiksi miellettyjä vaikutteita.

Viime kesästä lähtien isoissa otsikoissa ovat olleet myös erinäiset poliittisiksi mielletyt eliittiin kohdistuneet pidätykset. Entisen kruununprinssi Mohammed bin Nayefin syrjäytystä ja kotiarestia kesäkuussa seurasi syyskuussa vähintään 16 kuningashuoneen kriitikoikseen mieltämän ihmisen pidätys. Pidätetyistä suurin osa oli uskonnollisia johtajia.

Nämä olivat kuitenkin vasta alkusoittoa ennen näkemättömän tapahtumarikkaalle päivälle viime lauantaina, 4. marraskuuta. Päivä sisälsi vahvasti Saudi-Arabiaan kytkeytyneen Libanonin pääministeri Saad al-Haririn Riadissa yllättäen antaman ja Irania syyttäneen eroilmoituksen, Huthien laukaiseman ja Saudien torjuman raketti-iskun kohti Riadin lentokenttää ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä laajimman Saudi-eliittiin kohdistuneen pidätysoperaation maan lähihistoriassa. Viimeisimpien tietojen mukaan 201 henkilöstä muodostuva pidättyjen lista on kuin paikallisista linnan juhlista – merkittäviä liikemiehiä, entisiä ministereitä ja ylempiä prinssejä al-Saudin kuningassuvusta. Kotiarestin ”kotina” toimii niin kevällä presidentti Trumpia kuin vain muutama viikko sitten kansainvälistä sijoitusseminaaria isännöinyt luksushotelli Ritz-Carlton. Synkeän julmaa ironiaa ei vähennä se seikka, että osa sijoitusseminaarin osallistujista on myös pidätyslistalla.

Huomion listalla herättää useampi henkilö, joista tärkeimpinä kansalliskaartin johtaja ja edesmenneen kuningas Abdullahin poika prinssi Miteb bin Abdullah, tämän veli, Riadin maakunnan kuvernööri prinssi Turki bin Abdullah, alueellisesti toimivan MBC-mediayhtiön omistaja Waleed al-Ibrahim sekä Rotana-mediayhtiön ja lukuisten länsimaisten pörssiyritysten osaomistajana (mm. Apple, Citigroup, Twitter) tunnettu prinssi Alwaleed bin Talal. Näistä viimeisin on sijoitustensa ohella tunnettu Twitter-väittelystään Donald Trumpin kanssa, joka on ilmaissut tukensa samaisessa mediassa Saudi-hallinnon suorittamille pidätyksille. Bin Talal on aiemmin ilmaissut tukensa Vision 2030 ja on historiallisesti mielletty epäpoliittiseksi toimijaksi.

Pidätykset tehtiin korruptiosyytösten saattelemina, ja ne suoritettiin vain muutama tunti sen jälkeen kun korruption vastainen toimikunta, johtajanaan kruununprinssi, perustettiin kuninkaallisella käskyllä. Kärjistäen voisi todeta, että pidättäminen tässä kontekstissa on – kuuluisaa elokuvaa vapaasti lainaten – sama kuin jakaisi nopeussakkoja F1-kisoissa. Substanssia pidätyksille epäilemättä korruption osalta löytyy – Saudi-Arabia, kuten muut Persianlahden kuningaskunnat, ei ole tunnettu läpinäkyvyydestään, mitä kuningashuoneen ja eliitin rahanlähteisiin ja -käyttöön tulee.

Pidätyslistalla on kuitenkin siinä määrin kuninkaan ja kruununprinssin vallankeskittämisen tiellä olleita henkilöitä (osa varmuudella, osa mahdollisesti), että on mahdotonta tulkita pidätyksiä ainakaan puhtaasti korruptionvastaisiksi. Epäilyn pidätysten poliittisesta suunnitelmallisuudesta aiheuttaa erityisesti Miteb bin Abdullahin nimi listalla; hänen johtamansa kansalliskaarti oli viimeinen Saudi-Arabian turvallisuuskoneiston osa, joka ei ollut kruununprinssi bin Salmanin käsissä.

Maan historiasta ei löydy tapauksia, joissa kuningashuoneen sisällä vallitsevat erimielisyydet olisivat nousseet pintaan näin syvästi maan poliittista järjestelmää muuttavalla tavalla. Jotta muutoksen laajuuden voi ymmärtää, on tarkasteltava lyhyesti Saudi-Arabian pääpiirteiltään vuoteen 2015 asti muuttumattomana säilynyttä poliittista järjestelmää ennen Kuningas Salmanin ja nykyisen kruununprinssi Mohammed bin Salmanin valtakautta.

Perinteinen järjestely

Saudi-Arabian perinteinen hallintojärjestelmä on perustunut kuningashuoneen (al-Saud) ja wahhabismia noudattavan ulaman eli uskonnollisen eliitin yhteishallintaan. Tässä järjestelyssä ulamalle jäi päätösvalta uskonnollisiksi tulkittavilla sektoreilla (esimerkiksi koulutuksessa) ja rooli kuningashuoneen uskonnollisena ”konsulttina”. Tämä on varmistanut, että maan johto tekee päätöksiä islamilaisten periaatteiden puitteissa, ja ulaman antama uskonnollinen kritiikki on lähtökohtaisesti aina ollutkin kulissien takana tapahtuvaa, ei julkista. Kuningashuone puolestaan on vastannut ja vastaa kaikista kuningaskunnan väestön turvallisuutta ja hyvinvointia koskevista asioista, eli käytännössä hallitsee maata.

Tuhansista jäsenistä koostuvassa kuningashuoneessa vallan tasapainon säilyttäminen eri sukuhaarojen ja näiden edustajien välillä on ollut tärkeä sisäisen vakauden tae. Saudi-Arabian turvallisuuskoneisto oli tähän asti yhtäältä osa kuningassuvun eri haarojen läänitystä, minkä ideana oli, ettei valta kasautuisi liiaksi yhdelle haaralle. Lisäksi koneisto oli hajautettu kolmeen osaan suojaamaan sotilasvallankumouksen riskiltä. Noustuaan viime kesäkuussa kruununprinssiksi ja ollessaan jo valmiiksi (armeijasta vastaava) puolustusministeri Bin Salman keskitti alaisuuteensa sisäministeriön turvallisuuselimet. Kansalliskaarti, joka on perinteisesti toiminut kuningashuoneen turvallisuudesta vastaavana pretoriaanikaartina, kului edesmenneen kuningas Abdullahin sukuhaaran piiriin. Tämän läänityksen ollessa nyt poissa, on bin Salman isänsä tuella keskittänyt maan koko turvallisuuskoneiston alaisuuteensa. Uuden toiminnan valossa myös ulaman konsultatiivinen rooli vaikuttaa entistä merkityksettömämmältä.

Onko luvattuja uudistuksia nyt helpompi toteuttaa?

Entä väitetyn korruption rooli uudistusten tiellä (henkilöistä huolimatta); olisiko kruununprinssin povaamilla uudistuksilla huomattavasti parempi mahdollisuus onnistua jos korruptio onnistuttaisiin kitkemään kokonaan luvatuilla tulevilla pidäyksillä?

Mielenkiintoista on, että tutkimuksen valossa institutionaaliset rajoitteet (hajautunut valtiorakenne ja klientelismi) ovat selkeästi korruptiota tai nepotismia merkittävämmässä asemassa. Saudi-Arabian valtiollisen rakenteen peruspiirteenä on Steffen Hertogin nimeämä segmentoitunut klientelismi. Käytännössä tämä tarkoittaa öljypohjaisen talouden tuotteena luotuja erillisiä saarekkaita tai organisaatioyksikköjä, joilla on rahoituksen hankkimisen pohjalta vertikaalinen kytkös päätöksenteon ylätasoille (vanhemmat prinssit), mutta joilla ei koskaan ole yhteistyötä vastaavien yksikköjen kanssa horisontaalisella tasolla. Tämän seurauksena eri yksiköt eivät juurikaan pääse koordinoimaan toimintaansa johdonmukaisen politiikan vaatimalla tavalla.

Jos siis katsomme bin Salmanin kaavailemien uudistusten toteutumista, on selvää, ettei vallan keskittyminen entisestään ylimmällä tasolla ratkaise alemman virkamiestason ongelmia.

Riskejä on otettava?

Niin toiminnoillaan kuin lausunnoillaan kruununprinssi on ajanut isänsä tuella aggressiivisesti läpi uudistuksia maallisen tai uskonnollisen eliitin protesteista (jo ilmaistuista tai odotetuista) välittämättä. Kynnys esteiksi miellettyjen vastustajien raivaamiseen on ollut matala, mikä ei ole ollut omiaan lisäämään kruununprinssin ja kuninkaan legitimiteettiä maan eliitin sisällä. Potentiaalisten vastustajien syrjäyttäminen valtapaikoilta ei takaa, etteikö eliitin sisäistä vastustusta isä-poika -hallitsijaparia kohtaan ole olemassa – kovat otteet huomioiden tilanne lienee pikemminkin päin vastoin. On myöskin vaikea uskoa, etteikö ulamalla ja sen ulkopuolisilla uskonnollisilla johtajilla tulisi olemaan nokan koputtamista sosiaalisten uudistusten tiimoilta.

Eliitin ulkopuolellakaan tilanne ei välttämättä ole kovin ruusuinen. Vaikka pidätykset ja erityisesti niiden raamitus korruption vastaisen taistelun osaksi nostanevat kruununprinssin suosiota osassa demografista enemmistöä pitävien nuorten kansalaisten keskuudessa, eivät ne kuitenkaan ehkäise keskipitkän ja pitkän tähtäimen riskejä. Henkilökeskeinen hallinto voi teoriassa olla tehokkaampi tapa uudistusten toteuttamisessa, muttei suinkaan ongelmaton. Samoin kuin onnistumiset, henkilöityvät myös mahdolliset epäonnistumiset suoraan yksittäiseen hallitsijaan – seikka, jonka esimerkiksi Tunisian entinen presidentti Ben Ali ja hänen egyptiläinen kollegansa Hosni Mubarak (ja myöhemmin Mohammed Mursi) ovat arabikevään tiimoilta joutuneet huomaamaan. Mikäli pidätettyjen joukkoon eksyy jatkossakin epäpoliittisiksi miellettyjä liikemiehiä ja toimijoita, voivat kovat otteet alleviivata mahdollisia talousuudistusten epäonnistumisia kansalaisten mielessä ja mielipiteissä. Korruption korjaaminen kovilla otteilla ei vielä työllistä nousevasta työttömyydestä kärsiviä saudeja, joista 70 prosenttia ovat alle 30-vuotiaita.

Avainkysymys onkin, onko mahdollisesti henkilökohtaisempaa hallintoakaan lähestyvällä Saudi-Arabialla tarpeeksi institutionaalista kapasiteettia – eli valtiollisten elinten, kuten ministeriöiden, kykyä toteuttaa, viedä loppuun ja jälkiarvioida strategisia päätöksiä – pitkään suunniteltujen muutosten, kuten Vision 2030 -ohjelman toteuttamiseen. Organisaatiokulttuurin näkökulmasta öljytulojen ja rentierismin vuosikymmenten aikana syvään uurtamien organisaatiorakenteiden ja käytäntöjen muuttaminen on äärimmäisen vaikeaa; isoksi kasvanut laiva kääntyy hitaasti ilman korruptiotakin. Vaadittujen talousuudistusten muodostaman haasteen kokoluokka on sanalla sanoen massiivinen, mikä myöskin selittää miksi jo 90-luvulta lähtien kriittisiksi nähdyt työmarkkinauudistukset ovat toistaiseksi jääneet tekemättä.

Selkeitä merkkejä Vision 2030 -ohjelman haasteista onkin jo näkynyt, kun sen yhteydessä lanseerattu National Transformation Plan (NTP) päivitettiin eteenpäin siirrettyine tavoitteineen ajan hengen mukaisesti ”versio 2.0”:ksi. Myös vision tärkeänä osana toimiva kruununjalokivi Saudi Aramcon suunniteltu pörssilistaus on aiheuttanut skeptisyyttä asiantuntijoiden parissa.

Varmaa on, ettei ”korruptionvastaisen taistelun” laannuttuakaan kruununprinssiltä lopu haasteet öljykeskeisen talouden kipeästi kaivatun uudistamisen ja Irania vastaan käytävän Lähi-idän kylmän sodan keskellä.