Jaa

Eero Aho ja Jussi Vatanen näyttelevät Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa Rokkaa ja Koskelaa. Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

 

Moni jatkosodan myytti murtuu Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa. Silti usea akateemisen tutkimuksen kumoama tulkinta elää vahvana suomalaisten historiankäsityksissä. Dosentti André Swanström uskoo tuoreempien näkemysten yleistyvän vasta, kun nuoret historianopettajat opettavat suomalaiskoululaisille ajantasaisia tulkintoja.

Linnan ja Louhimiehen sotakuvaus

Kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas vuonna 1954 ilmestyi, sodasta oli vähemmän aikaa kuin Lordin euroviisuvoitosta on nyt. Kirjan kuvaus rintaman tapahtumista poikkesi huomattavasti vallalla olleista runebergsodan ihanteista, joita vielä 1940-luvun alussa oli iskostettu suomalaisten päähän.

Tuntemattoman sotilaat eivät enää olleet yhdestä muotista veistettyjä sventuuvamaisia kauniisti joukkonsa eessä kaatuvia urhoja, vaan herroille naljailevia, purnaavia ja usein pelkääviä. Hävityn sodan jälkeen kiihkoisänmaallinen teos olisi tuskin saavuttanut samanlaista asemaa kuin Linnan Tuntematon. Koko Suomi oli täynnä kolmekymppisiä sodan traumatisoimia miehiä ja naisia, sekä pakolaisia Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.

Suomalaisten käsitykset toisesta maailmansodasta jäädytettiin pitkäksi aikaa Tuntemattoman ilmestymisen aikoihin, sillä vallassa olevan eliitin tuli löytää ajopuunsa lasketellessaan menneisyyden päätösten ja silloisten realiteettien välillä. Kylmän sodan aikana oli poliittisesti tärkeää tehdä pesäeroa natsi-Saksaan ja korostaa suomalaisten kykyä selviytyä yksin epätoivoisessakin tilanteessa. Toisesta maailmansodasta tuli suomalaisille sankaritarina, jossa pieni Suomi seisoi yksin suurta Neuvostoliittoa vastaan. Talvisodan herkullinen Daavid ja Goljat -asetelma on jättänyt varjoonsa Ruotsilta saadun merkittävän avun, sotilaallisen liittoutumisen Saksan kanssa, Suur-Suomi-pyrkimykset sekä ihmisoikeusrikokset vankileireillä Suomessa ja keskitysleireillä Itä-Karjalassa. 

Aku Louhimiehen elokuvassa jatkosodan kyseenalaisempi puoli on esillä. Sitä ei erikseen alleviivata, vaan esitetään osana ajankuvausta. Natsiliput liehuvat Helsingin kaduilla, kuten Kuukausiliitteessä huomattiin. Sotilaat laulavat sisällissodan aikaista valkoisten joukkojen Vöyrin marssia, jonka yksi säkeistö kuuluu Pikkuryssät Pietarissä näkee pahaa unta / Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta. Vallatussa Petroskoissa suomalaissotilas parittaa kollegoilleen vähintäänkin puoliväkisin prostituoiduiksi ajautuneita venäläisnaisia. Suomalaiset sotilaat ovat juovuksissa ja aggressiivisia, mikä todellisuudessa varsinkin Petroskoin valtauksessa yhteydessä jatkui useamman päivän. Marssilla napsitaan pervitiiniä eli metamfetamiinia piristeeksi. Kaoottinen vetäytyminen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta näyttää elokuvassa kaikelta muulta kuin “torjuntavoitolta”.

Akateeminen tutkimus vuosia yleistä mielipidettä edellä

“Saksa ja Neuvostoliitto sopivat etupiirijaosta loppukesällä 1939. Seuraavana talvena Suomi joutui taistelemaan puna-armeijan hyökkäystä vastaan säilyttääkseen itsenäisyytensä ja välttääkseen tulemasta Neuvostoliiton miehittämäksi. Jouduimme tekemään tämän yksin, ilman merkittävää ulkopuolista apua. — Meille maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan.”

Näin sanaili presidentti Tarja Halonen puheessaan Ranskan ulkopoliittisen instituutin tilaisuudessa vuonna 2005. Puheet erillissodasta saivat osakseen kritiikkiä sekä Suomessa että ulkomailla. Teema nousi jälleen esille Halosen kokoonkutsumassa presidenttifoorumissa vuonna 2008. Valtaosa historiantutkijoista kannatti termistä luopumista ja oli sitä mieltä, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen. Keskeisenä keskustelunavaajana oli historioitsija Oula Silvennoisen väitöskirja ja sen pohjalta vuonna 2008 julkaistu teos Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944.

Kansalaisten menneisyydenkäsityksistä poikkeavat tulkinnat herättävät tunteita, kuten suomalaisia SS-vapaaehtoisia tutkinut kirkkohistorian dosentti André Swanström sai muutama viikko sitten havaita. Swanströmin mukaan jopa 45 prosenttia suomalaisista SS-miehistä olisi fasisteja. Tämä poikkeaa huomattavasti professori Mauno Jokipiin 1960-luvulla esittämästä näkemyksestä “panttipataljoonasta”, jossa Swanström arveli olleen poliittisia tarkoitusperiä. Jokipii pyrki näyttämään fasismin selvästi vähemmistön puuhana, mikä kylmän sodan aikana oli myös Suomen ulkopolitiikan kannalta hyödyllistä. Swanström sen sijaan arvelee suomalaisten SS-miehien osallistuneen myös juutalaisten teloittamiseen, joskin aikalaislähteiden valossa varsin vastentahtoisesti.

“Liittoutuminen Saksan kanssa oli jossain määrin ulkopoliittinen välttämättömyys: vaihtoehdot olivat pirun vähissä. Tiedettiin jo silloin, että liittolaissuhde oli ongelmallinen”, Swanström toteaa. Hän ei halua jälkiviistastella tai kategorisesti tuomita natsi-Saksan liittolaiseksi ajautumista. Toisaalta Suomessa löytyy Swanströmin mielestä edelleenkin haluja liittolaissuhteen valkopesuun ja tietyissä piireissä jopa ihannointiin.

Swanström sai paljon palautetta kerrottuaan tutkimustuloksistaan Ylen aamu-tv:ssä. Akateemisissa piireissä aiheeseen suhtauduttiin lähinnä mielenkiinnolla, mutta suurelta yleisöltä tuli myös henkilöön kohdistuvaa kritiikkiä. Tähän Swanström oli tosin osannut varautua, sillä natsi-Saksan kanssa liittoutumisesta löytyy edelleen kipupisteitä. Etenkin Lauri Törni tuntuu olevan monelle arka paikka.
“Kirkkohistorian tutkija saa aika harvoin huomiota osakseen julkisuudessa, mutta SS-pastorit ovat tietysti oma lukunsa”, Swanström naurahtaa.

Viime vuosina menneisyyden luurankoja on käsitelty rohkeammin myös populaarissa historiankirjoituksessa. Neljä vuotta sitten historioitsija Ville Kivimäki voitti Tieto-Finlandian suomalaissotilaiden mielenterveysongelmia käsitelleellä teoksellaan Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kivimäen mukaan yhtä Mannerheim-ristin ritaria kohtaan oli sata psykiatriseen hoitoon päätynyttä. Sotahistorian uudet tulkinnat myös kiinnostavat suomalaisia, vaikka esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen alkoholin liikakäyttöön suhtaudutaan iltapäivälehdistössä edelleenkin hieman “pojat on poikia” -hengessä

Vasta hiljattain on alkanut keskustelu sotavankien kohtalosta ja suomalaisten sotilaiden toiminnasta sodan etiikan harmaalla alueella. Vuonna 2013 valmistui Mirka Danielsbackan väitöstutkimus venäläisten sotavankien kohtalosta Vankien vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941–1944. Danielsbacka kuvaa suomalaisten välinpitämättömyyttä venäläisvankien henkeä ja terveyttä kohtaan, mitä selittää ihmisluonnon taipumus itsepetokseen, vastuun välttelyyn, muukalaiskammoon ja vihollisen epäinhimillistämiseen. Hän kuitenkin toteaa ihmisen luonnostaan vaalivan lähellä oleviensa henkeä, mikä huolestutti suomalaista sodanjohtoa.

Swanströmin mukaan historiassa on usein ollut tiettyjä murroskohtia, joiden pohjalta on noussut sankarimyyttejä. Esimerkiksi Napoleon Bonaparte oli tällainen sankarihahmo, jonka ihannointi jatkui pitkään. Toinen maailmansota täyttää Suomessa selvästi tietynlaista myyttisen tarinan roolia, ja marsalkka Mannerheim nousi jo elinaikanaan kansallisen sankarin asemaan.

Swanström ei puhu niinkään näiden myyttien murtamisesta vaan historiankuvan monipuolistamisesta. Alkoholi, piristeet ja mielenterveysongelmat ovat hänen mielestään jo “mainstreamia” myös populaarissa historiakirjallisuudessa. Toinen maailmansota alkaa olla käsitelty varsin monesta näkökulmasta. Toisaalta Suomessa vaikuttaa vahvana tietynlainen militariaharrastajien porukka, jolle tehtaillaan teoksia nimenomaan sankarimyytin näkökulmasta. Vaikka sankaruutta ei edes kyseenalaistaisi, jopa historiantulkintojen monipuolistuminen on Swanströmin mukaan monelle arka paikka: “Se sankarikuva tuntuu olevan hirveän hauras. Ei se kestä paljon raaputtamista ilman, että pitää kyseenalaistaa tutkijan motiiveja ja poliittisia kantoja.”

Swanström näkee suomalaisessa sodan muistamisessa yhteisiä piirteitä sekä venäläisen voitonpäivän juhlinnan ja sankarimyytin pönkittämisen että toisaalta saksalaisen häpeän kanssa. Silti muistamiskulttuuri on Suomessa pitkälti omintakeista.
“Vakavuus, jopa hartaus, kiitollisuus ja kunnioitus ovat vahvasti läsnä”, Swanström summaa.

Kuva toisesta maailmansodasta muuttuu, mutta hitaasti. Swanströmin mielestä tuoreempiin akateemisiin tulkintoihin perehtyneiden historianopettajien siirtyminen työelämään on keskeisessä roolissa. Myös pidempään alalla olleiden käsitykset muuttuvat, sillä monet seuraavat tuoreita tutkimustuloksia. Koulussa opitut asiat vaikuttavat vahvasti suomalaisten historiankäsityksiin, joten ammattikunnan näkemyksillä on merkitystä.

Suomi ja hyvä sota

Suomalainen toisen maailmansodan menneisyydenhallinta jäi lasten kenkiin kylmän sodan ajaksi. Menneisyyskäsityksen sisään jäi jännite jatkosodan tappion kokemuksesta Saksan joukoissa ja talvisodan oikeutetusta ja sankarillisesta puolustustaistelusta. Tästä dilemmasta syntyi ainutlaatuinen käsite “torjuntavoitto”, joka on muiden maiden historiankirjoituksessa tuntematon käsite. Sodan jälkeisten vuosikymmenten historiankirjoitus valjastettiin ulkopoliittiseen tilanteeseen sopivan menneisyyskäsityksen rakentamiseen, jonka tehtävänä oli etäännyttää Suomea Saksan liittolaisuudesta. Näin suomalaisen historiantulkinnan avainkokemukseksi jäi hyvän sodan myytti ja kansakunnan selviytyminen.

Suomen selviytyminen sodasta ilman yhteiskunnan romahtamista on ainutlaatuinen luku toisen maailmansodan historiassa – eurooppalaisista sotaa käyvistä maista vain Iso-Britannialla oli vastaava onni. Ehkä tämä ristiriita totaalisen sodan kokemuksesta vahvistaa rintamalla taistelleiden sotilaiden myyttisyyttä ja auttaa kotirintamaa palautumaan nopeammin arkeen.

Suomalaisuudelle ominaiseen tapaan sankareita olivat sisukkaat ja urheat tavalliset kansalaiset, erityisesti epäitsekkäästi henkensä Suomelle antaneet sankarivainajat. Sankarivainajien kunnioitus on Suomessa poikkeuksellisen vahvaa, sillä talvisodan alkaessa vastoin armeijan ohjesääntöä vainajia ruvettiin tuomaan pastori Johannes Sillanpään aloitteesta haudattavaksi kotipitäjiin. Näin syntyi vahva muistamisen perinne ja kunnioitus sodassa kaatuneiden ympärille.

Halosen presidenttifoorumin jälkeisessä keskustelussa poliittisen historian professori Seppo Hentilä tiivistikin suomalaisen menneisyydenhallinan tilan osuvasti kysymykseen: “Me emme olleet huonompia kuin muut, mutta miksi meidän tulisi olla parempia?”

Suomi 100 ja Tuntematon sotilas

Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta on keskittynyt vahvasti toisen maailmansodan muistamiseen. Tämä on tavallaan luonnollista, sillä se oli ensimmäinen kansakunnan yhdistävä kokemus suomalaiset kahtia repäisseen sisällissodan jälkeen. Kiinnostavaa on kuitenkin se, kuinka sodan muistaminen alkoi vasta kylmän sodan päättymisen jälkeen. Vasta presidentti Martti Ahtisaaren myötä tuli tavaksi kutsua Mannerheim-ristin saaneet veteraanit tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Samoin Ylen perinne esittää Edvin Laineen vuoden 1955 ensifilmatisointi televisiossa itsenäisyyspäivänä alkoi vasta vuonna 2000 – ennen kylmän sodan päättymistä elokuva oli nähty televisiossa neljä kertaa.

Tuskin onkaan sattumaa, että Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta ajoittuu lähelle Suomen juhlavuoden itsenäisyyspäivää. Myös Kristian Smedsin näytelmä tuotettiin Suomen 90-vuotisjuhlia varten. Kiinnostavasti Louhimies asettuu myös noin 30 vuoden välein toistuvaan Tuntemattoman filmatisointirytmiin. Ehkä jokainen sukupolvi tarvitsee yhä omansa?

Kerronnan keinoissa Louhimies liikkuu kuitenkin turvallisilla vesillä verrattuna Smedsin kohu-esitykseen tai muutaman vuoden takaiseen tummaihoiseen Mannerheimiin. Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan kuvasto on tuttua nykyajan ison maailman sotaelokuvista, eikä tarjoa katsojalle yllätyksiä. Pohjavire on vahvasti tunteellinen ja paikoin pateettisuuden puolelle lipsuva. Voimme edelleen nähdä valkokankaalla ne kansakunnan vaalimat “velikullat”.

Silti elokuva on osittainen irtiotto siihen kiiltokuvamaiseen Suomen sotahistorian muistamiseen, jota isänpäivän lähestyessä kirjakaupat taas mainostavat. Yleinen historiankäsitys toisesta maailmansodasta siirtyy elokuvan myötä taas himpun verran lähemmäs akateemista historiantutkimusta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa