Jaa

 

Vuonna 2015 järjestetyissä #Feesmustfall-mielenosoituksissa protestoitiin korkeita lukuvuosimaksuja vastaan, jotka haittaavat erityisesti pienituloisten mahdollisuuksia opiskella. Kuvassa mielenosoittajia Pretoriassa. Kuva: Paul Saad, Flickr.

Kapkaupungin yliopiston kampusalueella on vaikea kuvitella, että on saapunut yhteen maailman epätasa-arvoisimmista maista. Ympäröivät opiskelijoiden ryhmät ovat kuin malliesimerkki siitä monikulttuurisesta ja tasa-arvoisesta sateenkaarikansakunnasta, jota arkkipiispa Desmond Tutu ja presidentti Nelson Mandela Etelä-Afrikasta visioivat ensimmäisten demokraattisten vaalien jälkeen vuonna 1994. Tuolloin kaksi vuosisataa jatkunut rotuerottelu ja valkoinen vähemmistövalta vaihtuivat demokraattiseksi valtiojärjestelmäksi Afrikan kansalliskongressin (ANC) johdolla.

Sittemmin etnisesti ja kulttuurisesti rikkaassa maassa on järjestetty neljät vapaat vaalit, ja valta on vaihtunut rauhaisasti kolme kertaa joskin saman puolueen sisällä. Myös 198090-lukujen vaihteen sisällissodan kaltaiselta poliittiselta väkivallalta on myöhemmin vältytty. Etelä-Afrikan siirtymävaihe suljetusta vähemmistövallasta demokraattiseen järjestelmään onkin sujunut varsin vakaasti verrattuna moneen muuhun maahan. Tästä näkökulmasta katsottuna Etelä-Afrikan demokratisoitumisprosessia voi hyvästä syystä pitää menestystarinana.

Viimeistään kampuskuplasta poistuessa ja Kapkaupungin eri kapunginosien läpi kulkiessa Etelä-Afrikan taloudellisen epätasa-arvon todellisuus iskee kuitenkin nopeasti vasten kasvoja. Nelson Mandelan ja Desmond Tutun toiveikkuuden tilalle onkin viime vuosina noussut kansalaisten tyytymättömyys taloudellisen kehityksen epätasaiseen jakautumiseen.  Etelä-Afrikka on kansainvälisten tilastojen valossa yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista. Esimerkiksi niin sanottu palma-kerroin, joka mittaa maiden rikkaimman kymmenen prosentin tulojen osuutta bruttokansantulosta suhteessa köyhimmän 40 prosentin tuloihin, asettaa Etelä-Afrikan epätasa-arvoisimpien maiden kärkeen.

Arvioiden mukaan Etelä-Afrikan rikkain kymmenes omistaa 90-95 prosenttia kaikesta maan varallisuudesta. Kehityksen epätasa-arvoisesta jakautumisesta kertoo myös se, että vaikka maa kuuluu bruttokansantuloltaan ylemmän keskitason maihin, sen monet sosiaaliset indikaattorit, kuten lapsikuolleisuus ja koulutuksen laatu, ovat lähempänä BKT:ltaan alemman keskitason tai jopa matalan tuloluokan maiden tasoa.

Taloudellisen eriarvoisuuden lisäksi tyytymättömyys yli 20 vuotta maata johtanutta ANC:tä kohtaan on kasvanut eteläafrikkalaisten keskuudessa. Vaikka presidentti Zuman hallitus on pyrkinyt alleviivaamaan rooliaan taistelussa taloudellista epätasa-arvoa vastaan, yhä useampi kansalainen kokee juuri maan ylimmän johdon olevan osasyy tilanteen heikkenemiseen. Vuoden 2016 paikallisvaalit toivat ANC:lle historiallisen huonon tuloksen: se ylsi edelleen maan suurimmaksi puolueeksi, mutta menetti merkittäviä alueita oppositiopuolueille. Kun seuraavat presidentinvaalit häämöttävät noin kahden vuoden päässä, on aiheellista kysyä, mitä Afrikan talousjätille oikein on tapahtumassa.

Taloudellisen apartheidin uudet, vanhat jakolinjat

Hyvinvoinnin kuilu on Etelä-Afrikassa niin syvä, että siihen on alettu viitata jopa sanaparilla taloudellinen apartheid. Ilmiöstä on hyvä ymmärtää ainakin kaksi seikkaa. Ensinnäkin jyrkkä taloudellinen epätasa-arvo rakentuu Etelä-Afrikassa yhä useammin väestöryhmien sisällä. Tämä seikka luo epäsuhtaa erityisesti pienituloisen ja työttömyydestä kärsivän mustan eteläafrikkalaisväestön ja hyvätuloisten mustien eteläafrikkalaisten välille. Tämä kuilu yhdistettynä uutisiin ANC:n ylimmän johdon ylellisyyksistä sekä sen kytköksistä esimerkiksi rikkaisiin kaivosyhtiöihin on vieraannuttanut puoluetta monista perinteisistä kannattajistaan.    

Toiseksi, ja edellisestä huolimatta, apartheidin aikaisia poliittisia valtasuhteita ilmentävä eriarvoisuus on Etelä-Afrikassa yhä arkipäivää. Etelä-Afrikan väestöryhmät jaetaan historiallisesti mustiin, valkoisiin, intialaisiin ja niin sanottuihin värillisiin. Rakenteellisesta epätasa-arvosta eri ryhmien välillä kertoo esimerkiksi se, että maan valkoisen vähemmistön, jonka osuus väestöstä on noin yhdeksän prosenttia, ansiotulot ovat edelleen keskimäärin kolme kertaa suuremmat kuin mustan valtaväestön. Mustien eteläafrikkalaisten tulotaso on maan muihin väestöryhmiin verrattuna selvästi huonompi, mitä selittää erityisesti työttömyyden epätasainen jakautuminen: noin 40 prosenttia mustista eteläafrikkalaista on työttömänä.

Kansanryhmien välinen eriarvoisuus oli läsnä esimerkiksi huhtikuussa järjestetyssä #BlackMonday -mielenilmauksessa. Mielenilmauksen tarkoituksena oli kritisoida presidentti Zuman hallituksen uudelleenjärjestelyjä ja niiden kielteisiä taloudellisia seurauksia. Monet mustat eteläafrikkalaiset eivät osallistuneet mielenilmaukseen, koska sen katsottiin edustavan valkoisen taloudellisen eliitin piittaamattomuutta rakenteellisesta epätasa-arvosta. Moni sosiaalisen median keskusteluihin osallistuneista koki, että maan eliitti huolestuu taloudellisesta tilanteesta vasta siinä vaiheessa, kun se uhkaa koskettaa eliitin omaa varallisuutta. Sen sijaan etenkin mustia eteläafrikkalaisia koskettavat ongelmat, kuten apartheidin perua olevat epäoikeudenmukaiset maanomistusoikeudet, koettiin unohdetun.

Eteläafrikkalaisten tyytymättömyydestä muistuttivat myös huhtikuun alkupuolella Zumaa vastaan järjestetyt mielenosoitukset, jotka levittäytyivät ympäri maata. Mielenosoittajat vaativat Zumaa eroamaan ja syyttivät tätä sekä korruptiosta että epäonnistuneesta talouspolitiikasta. Vaikka mielenosoituksiin liittyi kymmeniätuhansia ihmisiä kaikista kansanryhmistä, valkoiset eteläafrikkalaiset olivat protesteissa selvästi yliedustettuina. Kuten #BlackMonday -mielenilmauksenkin kohdalla, osa kansasta koki jälleen, että mielenosoitukset keskittyivät jo etuoikeutetussa asemassa olevien haasteisiin. Samalla maan todellinen ongelma, eli kasvava kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä, unohtui jälleen. Eräs mielenosoituksia kommentoinut ilmaisi niiden ongelmallisuuden näin: ”Zumaa vastaan järjestettyjen mielenosoituksen surullinen realiteetti on se, että ensin marssitaan yhdessä solidaarisuuden nimissä, ja sitten erkaannutaan takaisin eri todellisuuksiin”.

Apartheidin, kolonialismin ja epäsuoran hallinnon perintö

Vaikka Etelä-Afrikan tämänhetkinen hallitus näyttääkin epäonnistuneen syvän eriarvoisuuden kitkemisessä, maan nykyisen tilanteen juuret löytyvät kauempaa historiasta. Kolonialismin ja apartheidin perintönä voidaan nähdä niin luonnonvarojen ja muiden resurssien keskittyminen harvojen käsiin kuin maaseudun paikallishallinnon moninaiset ongelmat, kuten korruptio ja koulujärjestelmän heikkous.

Nykyisen Etelä-Afrikan alueella kolonialismi tarkoitti ennen kaikkea Ison-Britannian siirtomaavaltaa sekä siihen liittyvää rotuerottelupolitiikkaa. Siirtomaavallan perintöön vaikutti myös niin sanottu epäsuora hallintomuoto, jota siirtomaaisännät käyttivät Etelä-Afrikassa valkoisten siirtokuntien ulkopuolella. Epäsuora hallinto merkitsi käytännössä sitä, että “alkuasukkaille” asetettuja “reservejä” hallittiin yhteistyöhön suostuneiden – tai siihen painostettujen – afrikkalaisyhteisöjen perinteisten johtajien välityksellä. Eteläisen Afrikan kuningaskunnille ja muille paikallisyhteisöille epäsuora hallinto tarkoitti paitsi poliittisen ja taloudellisen itsenäisyyden menettämistä, myös olemassa olevien hallintojärjestelmien muuttumista. Sitä mukaa kun paikallisten johtajien vastuu siirtomaavallan intresseistä kasvoi, tuli tavallisille xhosa-, zulu-, ja tswana -yhteisöille ja muille ryhmille yhä vaikeammaksi pitää johtajiaan vastuussa maanviljelysmaita tai muuta yleistä hyvinvointia koskevista asioista.

Etelä-Afrikan itsenäistymistä seurannut, valkoisen vähemmistön valta-aseman turvaamiseksi rakennettu apartheid-järjestelmä omaksui brittien rotuerottelupolitiikan ja vei tämän entistä pidemmälle. Apartheidin perustana olivat kymmenen eri puolille maata perustettua ”mustien kotimaata”, joiden virallisena tarkoituksena oli taata eriytynyt ja itsenäinen kehitys eteläafrikkalaisille yhteisöille. Todellisuudessa apartheid tarkoitti yli kolmen miljoonan eteläafrikkalaisen pakkoasuttamista kotimaihin ja mustan valtaväestön käytössä olevan maan rajaamista suhteettomasti. Apartheid-politiikan seurauksena oli myös työikäisten mustien eteläafrikkalaisten painostaminen halvaksi siirtotyövoimaksi kasvavan kaivosteollisuuden käyttöön. Bantustaneiksi kutsuttujen mustien kotimaiden asioista, kuten maanviljelys- ja laidunmaiden käytöstä ja rajoista, veroista ja palveluista päättivät epädemokraattisesti ja usein ylhäältä käsin asetetut paikalliset johtajat.

Vuonna 1912 rotusortoa vastustamaan perustettu ANC peri lopulta valtaan noustuaan yhteiskuntajärjestelmän, jossa kansan enemmistöllä oli tiukasti rajatut poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet. Kolonialismi ja apartheid eivät pelkästään rajoittaneet poliittisia oikeuksia, vaan loivat myös eriytyneet koulutusjärjestelmät ja määrittivät eteläafrikkalaisten mahdollisuuksia epätasa-arvoisesti esimerkiksi työnsaannin suhteen. Lisäksi esimerkiksi 1800-luvulta lähtien löydetyt mineraalivarat ja muut rikkaudet valuivat harvojen eurooppalaisten ja myöhemmin eteläafrikkalaisten taskuihin.

Lähes kolme vuosikymmentä Mandelan vapautumisen jälkeen ANC:n johtama hallinto ei ole onnistunut purkamaan apartheidin eriarvoistavia vaikutuksia. Erityisen räikeästi tämä näkyy entisten “kotimaiden”, kuten Itä-Kapissa sijaitsevien Transkein ja Ciskein alueilla, jotka ovat edelleen Etelä-Afrikan köyhimpiä seutuja. Itä-Kapin väestöstä noin 13 prosenttia elää maan virallisten tilastojen mukaan äärimmäisessä köyhyydessä ja noin neljänneksellä provinssin väestöstä ei ole käytettävissään puhdasta vettä. Näillä alueilla myös työttömyys on erityisen korkeaa ja koulutuksen laatu huono.

Paikallis- ja aluetason hallinnon heikkous onkin asiantuntijoiden mukaan yksi pahimmista esteistä Etelä-Afrikan hyvinvoinnin jakautumisen tiellä. Kuten tutkijat Picard ja Mogale toteavat demokraattisen Etelä-Afrikan haasteita analysoidessaan, apartheidin ajalta juontavat virkamiesten ja päättäjien heikko toimintakyky, vieraantuminen hyvän hallinnon periaatteista sekä riittämättömät taloudelliset resurssit haittaavat maan paikallishallintoa edelleen. Eräs haastattelemistani asiantuntijoista nimesi paikallishallinnon Etelä-Afrikan suurimmaksi ongelmaksi erityisesti siihen liittyvän korruption vuoksi. Sen sijaan, että teiden, koulujen tai viemäröintijärjestelmän parantamiseksi palkattaisiin asiantuntevin ja kustannustehokkain toimija, toimeksiannot tarjotaan liian usein esimerkiksi poliittisten suhteiden perusteella.

Taloudellisen epätasa-arvon seuraukset

Etelä-Afrikan taloudellisen epätasa-arvon rinnalla ovat kasvaneet siihen yhdistetyt vakavat yhteiskunnalliset seuraukset. Maan jo entisestään korkeat rikosluvut ovat viime vuosina kääntyneet yhä entisestään nousuun. Rikollisuuden lisäksi niin sanotut peruspalveluprotestit ovat lisääntyneet tasaisesti ja tulleet joillakin alueilla lähes arkipäiväisiksi. Erityisen huolestuttavaa on näiden protestien väkivaltaistuminen, joka näyttäisi olevan kasvussa.

Lisäksi maankäyttöoikeuksiin ja erityisesti kaivoshankkeisiin liittyvät konfliktit ovat heikentäneet vakautta monella paikkakunnalla. Niissä on usein kyse yhteisöjen ja perinteisten johtajien sekä kaivosyhtiöiden välisistä pitkittyneistä riitatilanteista, jotka ovat joissakin tapauksissa väkivaltaistuneet. Konfliktien taustalla on maankäyttöön liittyvä jatkuva epätasa-arvo ja epäselvyydet esimerkiksi siitä, kuinka ja kenen tulisi päättää paikallisyhteisöille kuuluvista maista. Monet paikallisyhteisöt kokevat, että esimerkiksi kaivoshankkeet ovat tuoneet heille lähinnä negatiivisia ympäristövaikutuksia luvattujen taloudellisten etujen sijaan.

Viime vuosina kansainvälisiin uutisotsikoihin ovat nousseet myös Etelä-Afrikassa tapahtuneet väkivaltaiset hyökkäykset, jotka ovat kohdistuneet muualta Afrikasta töiden perässä tulleisiin maahanmuuttajiin. Etelä-Afrikassa niin kuin muuallakin maailmassa talousvaikeudet ja eriarvoisuus näyttävät johtavan helposti muualta tulleiden syyllistämiseen.

Etelä-Afrikan unelma yhtenäisestä ja tasa-arvoisesta sateenkaarikansakunnasta sekä sen merkittävät saavutukset demokratian ja taloudellisen kasvun saralla ovatkin kasvavassa määrin uhattuina. Asiantuntijat kuvaavat maan saapuneen tienristeykseen, josta maan vakauden ja kehityksen takaamiseksi tulisi kääntyä uuteen suuntaan. Seuraavat vaalit ja näitä mahdollisesti edeltävä ANC:n johdon vaihtuminen saattavat muuttaa maan poliittisia valtasuhteita puolueiden välillä ja sisällä merkittävästi. Huolimatta siitä, kuka vaalit lopulta voittaa, Etelä-Afrikan taloudellisen epätasa-arvon ja tämän taustalla vaikuttavien rakenteiden purkaminen tullee jatkossakin olemaan vaivalloista.

Etelä-Afrikan kolonialismin ja apartheidin värittämästä historiasta ja nyky-yhteiskunnan rakentumisesta kiinnostuneet löytävät lisäluettavaa esimerkiksi täältä ja täältä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa