Jaa

Kuva: Wikimedia

Viime aikoina Pohjois-Koreaa käsittelevä uutisvirta on kertonut pääasiassa useista ohjuskokeista, Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin “Armadasta” ja oletetusta Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-unin järjestämästä salamurhasta. Näiden ohella Kiina antoi helmikuussa ristiriitaisin tuntein vastaanotetun lupauksen laittaa käytäntöön YK:n turvallisuusneuvoston asettamat pakotteet. Toisaalla on arvioitu Kiinan kärsivällisyyden viimein loppuneen rajanaapurinsa toimiin, kun taas skeptisemmät kommentit sanovat kyseessä olevan yksi tyhjä lupaus pitkässä sarjassa. Mitä vaikutuksia Kiinan päätöksellä voisi olla, ja miksi Kiina ylipäänsä sietää oikukasta naapuriaan?

Yksipuolinen vientitalous

Ainakin paperilla kauppasaarto näyttäisi onnistuessaan ankaralta toimenpiteeltä. Päätöksessään YK:n turvallisuusneuvosto asettaa vuosittaiset rajat hiilen viennille Pohjois-Koreasta joko määrän tai arvon mukaan riippuen siitä, kumpi arvo saavutetaan ensimmäisenä. Jopa 40 prosenttia Pohjois-Korean viennistä koostuu hiilestä. Loppuosa vientikentästä on hyvin sirpaleista koostuen vähäisestä vaate-, ruoka-, malmi- ja taloustavarateollisuudesta. Kokonaisviennistä Kiinaan on arvioitu suuntautuvan jopa 83 prosenttia. YK:n sopimuksen asettama rajoitus pienentäisi maan hiiliviennin noin puoleen. Mikäli Kiina lopettaisi lupauksensa mukaisesti hiilen tuonnin loppuvuodeksi, kokonaisvaikutus voisi olla jopa suurempi Kiinan suuren vientiosuuden vuoksi.

Pakotteiden kannalta luvut kuulostavat vakuuttavilta ja länsimaissa on nähty viime vuosina, mitä viennin supistuminen yli 15 prosenttia aiheuttaa maan poliittiselle ilmapiirille. Esimerkiksi Kreikassa viennin arvo romahti yli kuudenneksen vuosina 2008-2009 ja parissa vuodessa työttömyys kasvoi noin 10 prosentista yli 25 prosenttiin. Täten voisi kuvitella, että nyt koittaisi viimein hetki, jolloin Pohjois-Korean johto alistuisi ja hillitsisi suuruudenhullua ydinohjelmaansa. Valitettavasti talouden ja yhteiskuntarauhan välinen dynamiikka ei ole samanlainen kuin länsimaissa. Asevoimat eivät ole leikkauslistalla ensimmäisenä, vaan pahimmat iskut ottaisivat vastaan pääkaupungin ulkopuolella asuvat, nälänhätää jo nyt kärsivät kansalaiset. Pahimmillaan nurkkaan ajaminen saattaa jopa lisätä uhmakkuutta ja ennakoimattomia liikkeitä, koska ydinase on ainoa keino, jolla maa voi kuvitella herättävänsä pelkoa ympärillään (ja kuten Sacha Baron Cohenin Diktaattori-elokuva meille opetti, ohjuksien on oltava teräväkärkisiä).

Sota ei kuitenkaan ole Jyväskylän yliopiston maailmanpolitiikan professorin, Pekka Korhosen mukaan Pohjois-Korean intressien mukaista: “Pohjois-Korean johdolle tilanne lienee hiukan liian jännittävä ja kireä, mutta noin yleisemmin sen legitimiteetti on rakennettu jatkuvan potentiaalisen sotatilan varaan, joten kohtuullinen määrä ulkoista uhkaa on sen kannalta vain ihanteellinen olotila.”

Skeptisyyttä on ilmassa myös Kiinan lupauksen toteutumisen suhteen. Maa lupasi liittyä jo aikaisemmin viime vuonna solmittuun kauppasaartosopimukseen, mutta salli kaupankäynnin, mikäli se edesauttoi ”viejän tai tuojan humanitääristä hyvinvointia”. Käytännön vaikutus jäi siis toteutumatta. Lisäksi jo nyt on esitetty Kiinan tuovan Pohjois-Koreasta malmeja, jotka ovat myös YK:n pakotelistalla. Täysin syyttömiä eivät ilmeisesti myöskään ole eteläkorealaiset yritykset, joista osa hyödyntää pohjoiselta naapurilta saatavia halpoja tuotteita rajoituksista huolimatta.

Kiinan puskurivyöhyke

Vaikka hiilellä on suuri merkitys Pohjois-Korean taloudelle, olisi Kiinalla valta laittaa maan talous oikeasti polvilleen lopettamalla kaupankäynti kokonaan. Hiilikaupan lopettaminen oli sille poliittisesti helppo päätös, koska ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun myötä tuontihiilen tarve on laskenut luonnostaan kaikista tuontimaista (kuten Australiasta), sillä kotimaisessa hiilituotannossa on ylijäämää. Muutenkin kaupankäynti Pohjois-Korean kanssa on pääasiassa epäsuoraa tukea poliittisesti tärkeälle naapurille.

Maiden keskinäisellä yhteistyöllä on pitkä historia. Kiinan “ruorimiehen”, Mao Zedongin lähettämät tukijoukot käytännössä pelastivat Pohjois-Korean miehitykseltä Korean sodan loppuvaiheessa. Kiinan politiikan perustana on edelleen Maon ajatus Pohjois-Korean tärkeästä roolista puskurivyöhykkeenä imperialistisia naapureita vastaan. Korhosen mukaan tänä päivänä naapurimaa palvelee Kiinan pyrkimystä pitää yhdysvaltalaisjoukot mahdollisimman kaukana sen omista rajoista. Vahvasta perustasta huolimatta Kiinan presidentti Xi Jinping ei suhtaudu erityisen lämpimästi ydinaseilla mahtailevaan Kim Jong-uniin, koska alueellinen epävakaus ei edesauta Kiinan tavoitteita vaikutusvaltansa kasvattamiseksi. Kuitenkin nykyisessä tilanteessa pelkkä maan olemassaolo tuottaa Kiinalle enemmän hyötyä kuin totaalinen luhistuminen tai länsimaistuminen.

Paikallisesti Kiinan motiivi ylläpitää nykyistä järjestelmää on pelko hallitsemattomasta pakolaisvirrasta sen rajojen yli, mikäli paheneva humanitäärinen kriisi ajaisi Pohjois-Korean kansan liikkeelle joko kapinan tai nälänhädän vuoksi. Kiina ei myöskään halua tarkoituksella suututtaa mahdollista ydinasetta hallussaan pitävää oikukasta hallitsijaa.

Suurin hyöty Pohjois-Koreasta on kuitenkin toimijana, joka vaatii jatkuvaa huomiota Yhdysvalloilta ja sen aasialaisilta liittolaisilta, mikä taas tuo Kiinalle sen tarvitsemaa liikkumavaraa länsimielisten naapureiden keskellä. Esittämällä poliittisesti yhtenäistä linjaa YK:n päätösten kanssa Kiina pystyy sysäämään syyn tilanteen kärjistymisestä Yhdysvaltojen niskaan, koska kaikista eniten Pohjois-Korean johto pelkää Yhdysvaltojen johtaman liittouman hyökkäystä. Pelko ei sinänsä ole aiheeton, mutta myöskään rauhanomaisen ratkaisun hakeminen ei vaikuta olevan Kiinan pääprioriteetti. Samalla Kiina pystyy Pohjois-Korean varjolla tekemään Yhdysvalloille poliittisesti vaikeaksi Etelä-Korean aseellisen tukemisen. Korhonen katsoo Kiinan kuitenkin olleen keskustelun rakentavin osapuoli: “se on onnistunut saamaan Pohjois-Koreassa käyntiin muutoksen kohti markkinatalouteen pohjautuvaa järjestelmää, mikä on jo varsin pitkällä, vaikka se eteneekin paljon hitaammin kuin Kiinassa tai Vietnamissa.”

Yhdysvallat pyrki vielä vuosituhannen alussa pysäyttämään Pohjois-Korean ydinaseohjelman neuvottelupöydässä, mutta lopullisen kuoliniskun tavoitteelle antoi presidentti George W. Bush Axis of Evil -puheillaan. Yhdysvallat on toistaiseksi sietänyt Pohjois-Koreaa ja tyytynyt vahvistamaan Etelä-Korean puolustusta, mutta ballististen ohjusten kantaman lähestyessä maan länsirannikkoa kysytään kärsivällisyyttä päivä päivältä enemmän. Barack Obaman kauden Pohjois-Korea-politiikkaa kuvailtiin termillä “strateginen kärsivällisyys” (strategic patience), mutta Trump on jo lyhyellä presidenttiurallaan onnistunut luomaan mielikuvan “strategisen kärsimättömyyden” politiikasta (strategic impatience), joka jatkaa edeltäjänsä linjaa, mutta vihjailee suoraan sotatoimilla. Kiinan suhtautumisen lisäksi innokkuutta sotilasoperaatioon on lieventänyt alkeellisenkin ydinaseen luoma pelotevaikutus, ja etenkin Etelä-Korean potentiaalisesti kärsimät valtaisat tappiot, mikäli sen kaupunkeja vastaan hyökättäisiin edes tavanomaisin asein.

Aiheeseen liittyykin tekijä, jonka arvellaan parhaimmillaan muuttavan Kiinan suhtautumista Pohjois-Koreaan. Kiinan turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden piirissä on nimittäin virinnyt keskustelua Pohjois-Korean heikentävästä vaikutuksesta Kiinan turvallisuuteen. Esiin on nostettu lausuntoja, joiden mukaan Pohjois-Korean uhittelu on antanut Yhdysvalloille perustellun syyn sijoittaa Etelä-Koreaan THAAD-ohjuspuolustusjärjestelmä, joka heikentää myös Kiinan ydinasepelotetta, sekä lähettää alueelle lentotukialusosasto. Korhonen muistuttaa myös, että Pohjois-Korean tilanteella Yhdysvallat on kyennyt oikeuttamaan vuosittain 2-3 kuukautta kestävät sotaharjoitukset Kiinan lähialueella. Lisäksi Washingtonilla on ollut syy ylläpitää käytännön toimintakykyä sotilaallisten liittolaistensa Etelä-Korean ja Japanin kanssa.

Ei odotettavissa nopeaa ratkaisua

Vaikka talouspakotteista ei olisikaan kriisin käännekohdaksi, on Kiinan lupaus yhtenäisestä pakotepolitiikasta varovaisen positiivinen merkki etenkin, kun ystävyys Pohjois-Korean kanssa näyttäisi käyvän entistä epäsuotuisammaksi. Vaikka sen paremmin Yhdysvallat kuin Kiinakaan ei halua konfliktia Koreoiden välillä, olisi kuitenkin yltiöpositiivista odottaa tilanteeseen nopeaa rauhanomaista ratkaisua. Diktatuurien resilienssi taloudellista painostusta vastaan on ollut perinteisesti korkea (vrt. Iran ja Kuuba), sillä vaikutukset kohdistuvat poliittisen eliitin sijaan usein tavallisiin kansalaisiin.

Nurkkaan ahdistettuna öykkärit turvautuvat entistä herkemmin väkivaltaan, joten olisi yritettävä etsiä muita tapoja vaikuttaa johtajiin, esimerkiksi vastapropagandan, lahjonnan ja humanitäärisen avun kautta, jolloin maan valtaeliitin ja pääkaupungin keskiluokan hallitseminen muuttuisi hankalammaksi. Toki pelikirjaa rakennetaan varmasti myös kansainvälisen koalition suorittamaa sotilaallista interventiota varten, mutta toisaalta kukaan ei haluaisi ottaa kontolleen 25-miljoonaisen nälkää näkevän kansan jälkihoitoa. Huolimatta virallisesta yhdistymistä ajavasta politiikasta etenkin nuoret eteläkorealaiset ovat enenevissä määrin sitä vastaan, koska uuden valtion pohjoispuoli olisi rakennettava käytännössä uudelleen sekä kulttuurisesti että infrastruktuurillisesti. Lisäksi Pohjois-Korean tilannetta käytetään Etelä-Koreassa sisäpoliittisena lyömäaseena etenkin oikeiston keskuudessa.

Korhosen arvio on, että tilanne jatkuu nykyisen kaltaisena vielä pitkään, koska status quo on käytännössä optimaalinen, tai ainakin vähiten huono tilanne kaikkien alueen toimijoiden kannalta. Pohjois-Korea on sisäisesti suhteellisen stabiili ja vaurastuu vähitellen, joskin 20 vuoden aikajänteellä maan johtaminen saattaa käydä haastavaksi, mikäli se pysyy jatkuvasti naapureitaan köyhempänä. Korhonen näkee maan ydinaseohjelman loppuunsaattamisen ratkaisevaksi tekijäksi diplomaattisten neuvotteluiden käynnistämiseksi, koska ydinkokeet ärsyttävät alueen toimijoita ja YK:ta. Kenneth Waltzin ajatukset ydinaseiden maltillisen leviämisen stabiloivasta vaikutuksesta ovat pitäneet toistaiseksi paikkaansa.

Toisaalta Yhdysvallat näytti Syyriassa olevansa valmis myös aseelliseen voimankäyttöön. Kuten Syyriassa, kaikki realistiset vaihtoehdot edellyttäisivät kuitenkin suurvaltojen välistä yhteistyötä ja jonkinasteista konsensusta tavoitteiden suhteen. Kiinan ja USA:n presidenttien tapaamisen perusteella yhteistä tiekarttaa Pohjois-Korean suhteen ei ole nähtävissä. Kiina lupasi amerikkalaisille taloudellisia myönnytyksiä Aasian markkina-alueella toivoen kasvaneiden jännitteiden lientymistä ja palaamista “normaalitilaan”. Trump taas on toistanut linjaansa, jossa lupaa USA:n toimivan tarvittaessa omatoimisesti, mikäli Pohjois-Korea uhkaa heidän liittolaistensa turvallisuutta. Toistaiseksi Kim Jong-unin uhmakkuus ei ole vähentynyt Yhdysvaltojen lähettämien lisäjoukkojen myötä, mutta oletettavasti kynnys hyökätä suoraan amerikkalaisia vastaan on vielä melko korkea. Kimin asema ei kuitenkaan vaikuta olevan yhtä itsestään selvä kuin isänsä, ja sisäisen valtataistelun merkkejä on nähtävissä esimerkiksi näyttävien teloitusten muodossa, mikä epävakauttaa tilannetta. Ratkaiseva kysymys onkin, kuinka pitkään Trump sietää Pohjois-Korean provokaatioita? Sitä rajaa hän tuskin tietää vielä itsekään.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa