Jaa

Mackinderin sydänmaa. Kuva: The Geographical Journal (4/1904).

Geopolitiikka on käsite, johon törmää usein julkisessa keskustelussa ja jota avataan harvoin. Suomalaisesta näkökulmasta geopolitiikka on erityisen merkittävää, koska sen pohjalta on viime aikoina analysoitu Venäjän ulkopolitiikkaa ja koska se on saanut uutta nostetta myös kotimaisessa julkisessa keskustelussa. Geopolitiikan puolustajien mukaan se on paras lähestymistapa valtioiden välisten suhteiden selittämiselle.

Tämä kirjoitus erittelee klassisen geopoliittisen ajattelun keskeisiä piirteitä ja pohtii tämän pohjalta, missä määrin geopolitiikka on hyödyllinen saati tieteellinen viitekehys kansainvälisen politiikan ymmärtämiselle. Lyhyt vastaus on, että geopolitiikka ei ole kovinkaan tieteellistä saati hyödyllistä. Sen perusteet on kuitenkin hyvä ymmärtää koska siihen perustuvat argumentit ovat edelleen yllättävän yleisiä.

Mitä on geopolitiikka?

Geopolitiikka on poliittisen ajattelun perinne, joka kehittyi 1800–1900 -lukujen taitteessa. Sen mukaan maantieteellä on erittäin merkittävä rooli valtioiden välisten suhteiden ymmärtämisessä. Tämän lisäksi geopoliittisten ajattelijoiden mielestä valtioiden välisiä suhteita määrittää ensijaisesti kamppailu maantieteellisesti epätasaisesti jakautuneista resursseista. Maantiede tarjoaa rakenteelliset reunaehdot, jotka määrittävät vahvasti tämän vääjäämättömän kamppailun kannustimia, kulkua ja lopputuloksia. Ei liene yllättävää, että ajatukseen kansainvälisestä politiikasta pysyvänä kamppailuna niistä resursseista, jotka mahdollistavat selviytymisen, liittyi usein militaristinen, imperialistinen ja jopa rasistinen pohjavire.

Geopoliittinen ajattelu ei ole yhtenäistä. Sen sisäisten painotuserojen hahmottamiseksi voidaan erottaa kolme variaatiota.

Ensimmäisessä ja maltillisimmassa variaatiossa painopiste on yleisessä argumentissa siitä, että maantieteellä on väliä valtioiden välisten suhteiden ymmärtämiseksi. Näkemyksen avulla voi selittää esimerkiksi sitä, miksi Japanin 1930-luvun ekspansionismi ei huolettanut Suomea toisin kuin kylmät suhteet suureen itäiseen naapuriin.

Toisessa variaatiossa maantiede määrittää kansainvälistä politiikkaa vielä vahvemmin. Se ei pelkästään painota maantiedettä kohtalonkysymyksenä vaan myös sitä, että valtioiden välistä politiikkaa määrittää alituinen kamppailu resursseista. Ensimmäisen ja toisen geopoliittisen perinteen keskeisimmän oletuksen perusteella voimme päätellä, että esimerkiksi vierekkäisten suurvaltojen kahdenvälistä suhdetta määrittää alituinen kamppailu resursseista. Toisin sanoen tämän geopolitiikan valtavirtakäsityksen mukaan esimerkiksi pysyvä konflikti Saksan ja Ranskan välillä on vääjäämätöntä niin kauan kuin nämä maat ovat olemassa.

Geopoliittisen ajattelun kolmas ja kaikkein radikaalein variaatio tulkitsee, että maantiede voi luoda tietylle valtiolle erityisen kohtalon. Näin ollen esimerkiksi Saksan kohtalona on joko tuhoutua tai laajentaa elintilaansa itään päin. Tai esimerkiksi Venäjän maantieteellisenä kohtalona on dominoida koko Euraasian “sydänmaata”, koska tämä mahdollistaa merellisen ja liberaalin englanninkielisen potentiaalisen globaalihegemonian vastustamisen.

Geopolitiikan klassikot

Ennen kuin voimme arvioida geopoliittisen perinteen hyödyllisyyttä tai tieteellisyyttä kansainvälisen politiikan ymmärtämisen viitekehyksenä, on syytä pureutua perinteen klassikoihin. Missä historiallisessa kontekstissa perinne kehittyi, ja millaiseksi geopolitiikan keskeisimmät ajattelijat ymmärsivät kansainvälisen politiikan luonteen?

Geopoliittisen ajattelun perinne kehittyi 1800–1900 -lukujen vaihteessa. Aikaa määritti eurooppalaisten suurvaltojen koveneva kilpailu siirtomaista Euroopan ulkopuolisessa maailmassa sekä syventyvä vastakkainasettelu Euroopassa. Molempia trendejä ruokki etnisyyteen perustuva nationalismi sekä rasismi. Siirtomaavalta Euroopan ulkopuolella perustui ajatukseen valkoisten eurooppalaisten ylivertaisuudesta. Maanosan sisäistä kovenevaa poliittista ilmapiiriä ja kasvavaa asevarustelua ruokki käsitys oman kansakunnan tai siihen rinnastettavan kuvitellun laajemman etnisen ryhmän – kuten germaanien tai slaavien – ylivertaisuudesta verrattuna muihin eurooppalaisiin.

Tässä kontekstissa kuuluisa ruotsalainen valtio-opin professori Rudolf Kjellen lanseerasikin “geopolitiikan” käsitteen vuonna 1899. Kjellen tarkoitti geopolitiikalla sitä, mitä yleisesti ymmärrämme valtion ulkopolitiikaksi. Kirjoittajan biologisen vertauskuvan mukaan valtio on elämänmuoto, jonka “vartalon” muodostaa tämän maa-alue. Ajatus johti siihen, että Kjellenin mukaan valtiot, kuten muutkin oliot, saattoivat kuolla sodan kautta.

Kjellenin ajattelu pohjautui vahvasti saksalaisen Friedrich Ratzelin kirjoituksiin. Ratzelin mukaan valtioiden välisiä suhteita määrittää kamppailu elintilasta (Lebensraum). Valtio elämänmuotona saattoi kasvaa territoriaalisen ekspansion kautta, jonka vaihtoehtona on näivettyminen. Maa-alueen suurentaminen oli ehdottoman tärkeää, koska Ratzel näki maatalouden kaiken varallisuuden perustana. Kolonialismi ja sodankäynti olivat positiivisia kansakunnan luonteen kehittämiselle. Suurilla valtioilla oli paremmat mahdollisuudet selvitä kansainvälisessä politiikassa. Ratzel sovelsi kansainväliseen politiikkaan sekä Thomas Malthusin ajatusta maa-alan rajallisuudesta kasvavana ongelmana väestön kasvaessa että Charles Darwinin teoriaa luonnonvalinnasta, joka perustui lajien sisäiseen ja väliseen jatkuvaan kamppailuun.

Samanaikaisesti myös englanninkielisessä maailmassa keskusteltiin maantieteen merkityksestä. Alfred Mahan ja Halford Mackinder esittivät vaihtoehtoiset näkemyksensä siitä, oliko avain maailmanherruuteen valtamerien vai Euraasian sydänmaan hallinnassa. Yhdysvaltalainen meriupseeri Mahan kirjoitti, että merireittien hallinta oli avainasemassa resurssien hallinnassa ja sitä kautta globaalin hegemonian tavoittelussa. Hän pohjasi argumenttinsa siihen, miten Britanniasta oli tullut suurvalta merisodankäynnin tuloksena 1700-luvulla.

Englantilainen maantieteilijä Mackinder tuli taas toiseen lopputulokseen. Mackinderin mukaan rautateiden nopea kehitys oli syrjäyttävä merireittien merkityksen resursseja sisältävien maa-alueiden hallinnassa. Nojaten tähän yleiseen teoriaan Mackinder esitti, että Euraasian mantereen poikkeuksellisen resurssirikkaan sydänmaan – jolla hän käytännössä tarkoitti Venäjän imperiumin sisäosia – hallinta oli avainroolissa sekä Euraasian muodostaman “maailmansaaren” että sitä kautta koko maailmanherruuden kannalta.

Geopoliittisen ajattelun kyseenalaiset pohjavireet

Geopoliittisessa perinteessä oli vahva militaristinen, imperialistinen ja rasistinen pohjavire, jonka olemme jo tavanneet Ratzelin ajattelussa. Myös Mackinder tulkitsi, Venäjän ja Japanin välisen sodan aattona 1904, maailmanhistorian eurooppalaisen sivilisaation sekulaarina kamppailuna aasialaisia (ja islamilaisia) maahantunkeutujia vastaan. Tämän takia Mackinderin mukaan juuri Venäjällä oli ratkaisevan tärkeä rooli Euraasian sydänmaan suojelijana “keltaista vaaraa” vastaan. Mackinder oli aiemmin myös analysoinut hiusten “mustuutta” brittien saarten väestössä. Hän tulikin siihen lopputulokseen, että tummat hiukset olivat tyypillisiä sekä “kelteille” että “neekereille”, ollen huolestunut siitä, että blondien määrä oli alkanut vähentyä myös Lontoon englantilaisen proletariaatin keskuudessa. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingissa Mackinder argumentoi, että työväenluokalla oli kyseenalaiset tulevaisuuden näkymät pienellä saarella ja että englantilaisten tulee oppia arvostamaan imperiumiaan. Ainoastaan valtavien, esimerkiksi Afrikassa sijaitsevien, trooppisten alueiden avulla Englanti pystyi pysymään Yhdysvaltojen vertaisena. Englannin lahja sivilisaatiolle oli vastuullinen hallinto, ja tämän pystyi Mackinderin mukaan suojelemaan ainoastaan varjelemalla englantilaista verenperimää. Tämä puolestaan edellytti imperialismia ja “värillisten rotujen” poissulkemista.

Geopolitiikka tarjosi myös houkuttelevan ajattelumallin monille sodan lopputuloksesta katkerille saksalaisille. Upseeri Karl Haushofer tutustui Kjellenin tuotantoon vuonna 1916 ja päätti ryhtyä tutkijaksi. Haushoferin geopoliittinen ajattelu kyseenalaisti sekä Saksalle Versaillesin konferenssissa vuonna 1919 annetut rajat että uusien itäeurooppalaisten valtioiden, kuten Tsekkoslovakian, olemassaolon legitimiteetin – olivathan nämä “epätäydellisiä olentoja”. Haushofer argumentoi, että geopolitiikka oli tärkeä ase kamppailussa “itäisen elintilan” oikeudenmukaisemmaksi jakamiseksi. “Suuren kansakunnan” tuli Haushoferin mukaan murtautua liian pienestä tilasta kohti idän raikasta ilmaa, joka tulisi jakaa uudestaan kansakuntien kykyjen ja kulttuurillisten saavutuksien perusteella.

Haushofer oli vuonna 1919 tutustunut Münchenin yliopistossa erääseen toiseen Versaillesin “diktaattiin” tyytymättömään saksalaiseen, Rudolf Hessiin. Kaksikosta tuli hyviä ystäviä, ja Haushofer toimi bestmanina Hessin häissä. Vuotta myöhemmin Hess liittyi erääseen sittemmin kuuluisaan poliittiseen ryhmittymään, Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Natsit yrittivät vuonna 1923 kaataa tasavaltalaisen hallinnon Münchenin “putschissa”, minkä seurauksena puolueen johtaja Adolf Hitler ja Hess päätyivät vankilaan. Haushofer kävi keskiviikkoisin vankilassa vetämässä geopoliittisen ajattelun kirjakerhoa Hessille ja Hitlerille. Baijerin vapaavaltion täyshoidossa Hitler laittoi myös oman poliittisen ajattelunsa paperille Hessin avustamana. Teos tunnetaan kustantajan keksimällä nimellä Mein Kampf.

Vaikka Hitlerin poliittinen ajattelu oli omalaatuinen sekoitus, ei ole vaikea nähdä, miten tämä valitettavasti tuli mahdolliseksi 1900-luvun alun eurooppalaisessa älyllisessä ympäristössä. Hitler sekoitti laajalle levinneen käsityksen valtioiden välisten suhteiden olemuksesta, joka oli ilmaistu esimerkiksi geopoliittisessa perinteessä ja Haushoferin kirjoituksissa, jo tuolloin laajalle levinneen antisemitismin erityisen radikaaliin painotukseen.

Hitlerin omaksuma ajatus Saksan hegemoniasta Euroopassa, joka mahdollistaisi elintilan tavoittelun idästä, ei myöskään ollut tuore. Saksan sodanjohto oli tavoitellut juuri tätä vuonna 1918, ennen kuin joutui tunnustamaan hävinneensä sodan länsirintamalla. Myös sittemmin ajankohtaiseksi tullut kansanmurha siirtomaavallan mahdollistamisen välineenä ei ollut valitettavasti täysin uusi metodi. Keisarillinen Saksa oli esimerkiksi kokeillut kyseistä lähestymistapaa nykyisessä Namibiassa 1800–1900 -lukujen vaihteessa. Hitlerin politiikka sovelsi uudenlaisessa ja äärimmäisessä muodossa eurooppalaisten sisäisiin suhteisiin verrattain konventionaalisia militaristista, imperialistista ja rasistista ajattelua. Ei ole erityisen vaikea nähdä, miksi geopolitiikalle muodostui huono maine yhdysvaltalaisen lehdistön avatessa Haushoferin ajattelua Hitlerin ulkopolitiikan mahdollisena inspiraationa toisen maailmansodan aikana.

Geopolitiikka ja kansainvälisen politiikan tieteenala

Englanninkielisessä maailmassa geopoliittinen perinne vaikutti jonkin verran uuden kansainvälisen suhteiden tieteenalan (International Relations, IR) kehitykseen 1930-luvun lopusta alkaen. Yalen yliopiston kansainvälisten suhteiden laitoksen johtaja Nicholas Spykman kirjoitti vuonna 1938, että maantiede oli merkittävin kansainvälisiin suhteisiin vaikuttava muuttuja. Spykman julkaisi vuonna 1941 kirjan Yhdysvaltojen globaalistrategiasta, jossa hän argumentoi Mackinderin maailmansaaren käsitteen pohjalta, että Yhdysvaltojen tulisi pysyä osallisena Euroopan ja Kaakkois-Aasian politiikassa, jotta yksittäinen suurvalta ei pystyisi dominoimaan Euraasiaa. Seurauksena Life-lehti kritisoi Spykmania saksalaisten käyttämän geopolitiikan harrastamisesta ja Venäjään liittyvien aiheettomien pelkojen lietsomisesta. Myös itse Mackinder kutsuttiin kirjoittamaan 1943 Council of Foreign Relations -ajatuspajan vaikutusvaltaiseen Foreign Affairs -lehteen. Mackinder argumentoi, että sydänmaan käsite oli edelleen ajankohtainen, sillä jos Neuvostoliitto kykenee valloittamaan Saksan, siitä tulisi vahvoin suurvalloista.

Kuten näemme Spykmanin, ja jopa ehkä vanhan Mackinderin ajattelu, sijoittunee geopoliittisen perinteen ensimmäiseen ja maltillisimpaan variaatioon. Toisin sanoen maantieteellä on väliä. Spykmanin teorian toinen oletus on konfliktien ja voimapolitiikan tärkeä rooli valtioiden välisissä suhteissa. Erona radikaalimpaan geopoliittiseen ajatteluun sota ei ole kuitenkaan vääjäämätöntä tai toivottavaa, vaan tavoitteena on sen sijaan turvallisuuden hakeminen valtatasapainon kautta.

Vuonna 1943 kuolleen Spykmanin ajattelussa olikin erittäin merkittäviä yhtymäkohtia kansainvälisten suhteiden teorian “klassisen realismin” kanssa. Klassinen realismi on jälkikäteen kehitetty käsite, jolla ymmärretään toisen maailmansodan jälkeen erityisesti Yhdysvalloissa dominoivaksi tullut IR-tutkimuksen perinne. Klassiset realistit, kuten saksalainen emigrantti Hans Morgenthau korostivat voimapolitiikan roolia valtioiden välisissä suhteissa ottaen kuitenkin huomioon taustalla olevat ideologiset ja kulttuuriset seikat. Morgenthaun mukaan kansakunnan kokonaisvoima riippui sen diplomatian laadun lisäksi esimerkiksi myös väestöstä, luonnonvaroista ja maantieteestä.

Geopolitiikka tänään

Rajoitteistaan huolimatta geopolitiikka on edelleen yllättävän hyvässä hapessa. Käsitteeseen törmää ehkä yleisimmin julkisessa keskustelussa, jossa sitä käytetään “kansainvälisen politiikan” tai erityisesti siihen liittyvän “voimapolitiikan” synonyyminä.

Geopoliittiset argumentit ovat löytäneet itsensä myös kansainvälisen politiikan teoriaan ja erityisesti sen realistiseen perinteeseen. Stephen Waltin uhkatasapainoteoriassa valtion X kokemaan uhkatasoon valtion Y taholta vaikuttaa paitsi Y:n sotilaallinen voima niin myös tämän ideologia ja maantieteellinen asema. John Mearsheimerilla oli yksinkertainen Putinin toimintaa ymmärtävä geopoliittinen selitys Ukrainan kriisille. Ukraina on Mearsheimerin mukaan “(v)altava tasanko, jonka Napoleonin Ranska, keisarillinen Saksa ja Natsi-Saksa kaikki ylittivät iskeäkseen Venäjää itseään vastaan, Ukraina palvelee Venäjää strategisesti valtavan tärkeänä puskurivaltiona – tämä on geopolitiikan johdantokurssi: suurvallat ovat aina herkkiä potentiaalisille uhkille niiden kotimaan lähistöllä”.

Eräät poliittisen maantieteen tutkijat ovat myös kehittäneet ajatuksen “kriittisestä geopolitiikasta”. Tämä poststrukturalismista ammentava tutkimussuuntaus on tietoisesti pyrkinyt valaisemaan perinteisen geopoliittisen ajattelun valtavia empiirisiä ja normatiivisia ongelmia. Haasteellista suuntauksessa on se, että myös siinä – kuten yleisemmin julkisessa keskustelussa – päädytään käyttämään geopoliittista ajattelua synonyyminä kaikella valtioiden välisiä suhteita käsittelevälle poliittiselle ajattelulle. Tämän lisäksi ei ole täysin selvää ovatko tutkijat aina tietoisia aihealuetta käsittelevästä valtavasta IR-kirjallisuudesta.

Länsimaiden ulkopuolella geopolitiikka ymmärretään välillä myös vaihtoehtoisena ajattelumallina länsimaiselle tai amerikkalaiselle hegemoniselle ja imperialistiselle ajattelumallille, johon myös IR “amerikkalaisena tieteenalana” välillä yhdistetään. Esimerkiksi Bolivian presidentti Evo Morales avasi vuonna 2016 “anti-imperialistisen” sotilasakatemian, jossa opetettaisiin historiaa, geopolitiikkaa ja strategiaa. Akatemia tulisi toimimaan Moralesin mukaan vaihtoehtona “imperiumin” hallitsemille amerikkalaisille kouluille, joissa monet kylmän sodan aikaiset latinalaisamerikkalaisten alkuperäiskansojen sortajat kouluttautuivat.

Geopolitiikan perinne on nykyään ehkä vaikutusvaltaisinta Venäjällä. IR-teorialla ei ollut vaikutusta neuvostoliittolaiseen poliittiseen ajatteluun. Marxilais-leninistiselle ajattelulle keskeinen käsite “voimien korrelaatiosta” kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän välillä oli käytännössä hyvin samansuuntainen valtioiden välisen voimatasapainon kanssa. Perestroikan alkamisen jälkeen liberaali ajattelumalli dominoi Neuvostoliiton / Venäjän ulkopolitiikkaa noin kymmenen vuoden ajan. 1990-luvun lopussa palattiin takaisin perinteiseen voimapolitiikkaa korostavaan malliin, jossa on ennen kaikkea vaikutteita marxismi-leninismin lisäksi juuri geopoliittisesta perinteestä.

Ehkä merkittävän nykyaikainen geopoliittiseen perinteeseen identifioituva ajattelija on Mackinderiä soveltava venäläinen Aleksandr Dugin. Duginin “euraasialaisen” ajattelun mukaan lännen ja idän välinen vastakkainasettelu pohjautuu erilaisiin kulttuureihin. Läntiset ja merelliset yhteiskunnat kuten Yhdysvallat ja Britannia ovat liberaaleja, kun taas itäiset maavallat kuten Venäjä ovat traditionaalisia. Dugin ehdotti 1997 kirjassaan Geopolitiikan perusteet: Venäjän geopoliittinen tulevaisuus länsimaiden vastaisen liittoutuman muodostamista, joka kykenisi torjumaan Yhdysvaltojen vaikutusvallan Euraasiassa. On epäselvää kuinka paljon suoraa vaikutusta Duginin sivilisaatioiden vastakkainasettelua ja Venäjän “sydänmaallista” maantieteellistä kohtaloa korostavalla ajattelulla on ollut Venäjän ulkopolitiikkaan. Tästä huolimatta Putinin Venäjän ulkopolitiikka vaikuttaa perustuvan vähintään valtavirtaisempaan geopoliittiseen viitekehykseen, marxilais-leninistisillä erityispiirteillä. Siinä valtioiden väliset suhteet perustuvat hyvin pitkälti suurvaltojen maantieteellistä vaikutusvaltaa maksimoimaan voimapolitiikkaan ja ideologioiden väliseen kilpailuun.

Geopolitiikan tieteellisyydestä

Ei ole kovinkaan helppoa nähdä, miten tässä artikkelissa avattu klassisen geopoliittisen perinteen ajattelumalli valtioiden välisistä suhteista vääjäämättönä ja ajattomana maantieteen värittämänä kamppailuna resursseista olisi nykypäivänä uskottava teoria maailmanpolitiikasta.

Geopolitiikan maltillisimman ja yleisimmän variaation – ajatuksen siitä, että maantieteellä on väliä valtioiden välisten suhteiden ymmärtämiseksi – haasteena on se, että tällä sinäänsä paikkaansapitävällä oivalluksella ei vielä päästä kovinkaan pitkälle kansainvälisen politiikan ymmärtämisessä. Siitä, että Suomella ja Neuvostoliitolla oli yhteinen raja, seurasi, että näiden kahden valtion välinen vuorovaikutus oli paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi Suomen ja Japanin. Tämä ei kuitenkaan selitä Suomen ja Neuvostoliiton välisen suhteen alttiutta konflikteille ja sitä, miksi Suomen valtiojohto koki naapurinsa uhkaavaksi vuosikymmenestä toiseen. Samalla tavalla Kanadan ja Yhdysvaltojen pitkästä rajasta seuraa, että maiden välinen vuorovaikutus on merkittävää. Maiden välisen suhteen mutkattomuuteen ja siihen, miksi Kanada ei ole suhtautunut Yhdysvaltoihin uhkana, geopolitiikalla on hyvin vähän sanottavaa.

Maantieteellisen selitysmallin rajallisuus tulee vielä selkeämmin esiin katsoessamme merkittävää muutosta kahden valtion välisessä suhteessa. Belgia suhtautui Saksaan sotilaallisena uhkana 1800-luvun loppupuolella ja 1900-alkupuolella. Miksi Belgia ei enää suhtaudu Saksaan uhkana 2010-luvulla? Koska raja ei ole käytännössä muuttunut, tarvitsemme toisia teorioita ymmärtääksemme muutosta maiden välisen suhteen luonteessa.

Valtava ero Suomen ja Neuvostoliiton sekä Kanadan ja Yhdysvaltojen välisissä suhteissa 1900-luvulla kuvastaa hyvin kansainvälisen politiikan vaihtelevuutta. Valtavat muutokset Belgian ja Saksan suhteessa kuluneen sadan vuoden ajalta on taas esimerkki eri aikakausien välisistä eroavaisuuksista kansainvälisessä politiikassa. Juuri tämä moninaisuus kansainvälisen politiikan luonteessa vie maton alta geopoliittisen perinteen vahvemmasta ja harvinaisemmasta variaatiosta, jonka mukaan naapurivaltioiden välistä politiikka määrittää alituinen kamppailu resursseista, tehden näiden toisiinsa kohdistuvista uhkakuvista ja vihollisuudesta vääjäämätöntä.

Siitä että geopoliittinen perinne soveltuu heikosti kansainvälisen politiikan ymmärtämisen viitekehykseksi ei tietystikään seuraa se, ettei maantieteellä ja voimapolitiikalla ole väliä. Kyllä maantieteellä on merkittävä rooli kansainvälisessä politiikassa.

Vaikka brittiläinen konservatiivipoliitikko Leo Amery huomautti Mackinderille jo vuonna 1905, että teknologian kehittyminen on vähentänyt maantieteen merkitystä. Tästä huolimatta se on valitettavan keskeinen kansainvälisen politiikan ulottuvuus. On hyvä myös muistaa, että ajatus maantieteen roolista tai voimapolitiikan merkityksestä valtioiden välisissä suhteissa ei rajoitu geopoliittiseen perinteeseen – oli kyse sitten julkisessa keskustelussa nykyään harvinaisesta geopolitiikan klassisten ajattelijoiden eksplisiittisestä “naftaliinista kaivamisesta” tai sitten John Mearsheimerin kaltaisten neorealistien implisiittisistä geopoliittisista argumenteista.

Klassisen geopoliittisen perinteen tieteellisyyttä sen omana aikanaan on ehkä vaikea arvioida, koska sopivaa mittatikkua on hankalampi löytää IR:n vakiintuessa omaksi tieteenalakseen hitaasti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Sen sijaan on paljon helpompaa todeta, että klassista geopolitiikkaa ei voi pitää kovinkaan tieteellisenä vuonna 2017. “Tieteellisyys” kannattaa tässä kontekstissä ymmärtää mahdollisimman laajasti. Ajattelumalli on tieteellinen, jos siitä keskustellaan laajasti akateemisessa yhteisössä, sen pohjalta tehdään uudempaa tutkimusta eikä sitä pidetä yleisesti vääräksi todistetuksi. Menneiden geopoliittisten ajattelijoiden sijaan parhaimman lähtökohdan kansainvälisen politiikan, tai vaikkapa erityisesti Venäjän ulkopolitiikan, ymmärtämiseksi tarjoaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tieteenala.

Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita sitä, että klassisella geopolitiikalla tai sen pohjalta rakentavalla uudemmalla ajattelulla, esimerkiksi Duginin tuotannolla, ei olisi väliä ja ettei sitä tarvitse tutkia ja ymmärtää. On kuitenkin tärkeää erottaa geopolitiikka analyysin viitekehyksenä ja tutkimuskohteena. Se, että geopoliittisella perinteellä on väliä ja että sitä on syytä tutkia, ei johda siihen, että geopolitiikka olisi hyödyllinen ajattelumalli kansainvälisen politiikan ymmärtämiselle. Luonnontieteellisenä vertauskuvana kreationismin ymmärtäminen on tärkeä osa tieteenhistoriaa ja laajempaa teoreettista kysymystä siitä, miten ja miksi dominoivat tieteelliset ajattelumallit muuttuvat. Tai jopa Yhdysvaltain viimeaikaisen sisäpoliittisen debatin ymmärtämistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 1800-luvun kreationistinen ajattelu muodostaisi erityisen hyödyllistä viitekehystä nykyaikaiselle luonnontieteelliselle tutkimukselle. Varsinkin kun käytössämme on Charles Darwinin vaihtoehtoisen viitekehyksen pohjalta kehitettyjä uudempia teorioita, jotka tuntuvat tarjoavan paljon paremman selityksen tutkittaville ilmiöille. Geopoliittisen ajattelun perinteestä on toki syytä kirjoittaa enemmän, erityisesti Suomen itäeurooppalaisessa maantieteellisessä kontekstissa. Tästä huolimatta koen turvalliseksi lopettaa kirjoituksen toteamalla, että suomalaisessa kansainvälistä politiikkaa käsittelevässä keskustelussa ei ole tarvetta The Geopolitist -verkkolehdelle.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa