Jaa

StockSnap_WUBMLJRYEK

Artikkeli on osa Ilari Aulan ja Kaisa Toroskaisen maailmantalouden muutoksista kertovaa juttusarjaa. Aiemmat osat: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4.

”Viekö robotti työpaikkasi?” kysytään Ilta-Sanomien jutussa parin vuoden takaa. Huoli koskettaa yhä useampia, ja parissa vuodessa automaatiosta, robotisaatiosta ja tekoälystä on tullut valtavirran puheenaiheita. Kiina-ilmiö vei työväenluokan ammatit Euroopasta ja Yhdysvalloista kehittyviin maihin, mutta nyt käsillä oleva teknologinen murros uhkaa myös keskiluokan työpaikkoja. Se kyseenalaistaa yhteiskuntajärjestyksen, jossa toimeentulo, kansalaisuus ja identiteetti perustuvat työnteolle. Se vaatii kehittyviä maita luomaan täysin uusia talouskehityksen malleja ja uhkaa kiihdyttää globalisaation aloittamaa varallisuuden epätasaista jakautumista.

Automaatio ja robotisaatio eivät siis ole vain innovaatio- tai työmarkkinapolitiikan kysymyksiä vaan koko globaalia taloutta ja varallisuuden jakoa uudella tavalla määrittävä ilmiö. Toisin kuin poliittisessa keskustelussa myönnetään, kyky sopeutua työttömään maailmaan määrittää, onko massaluokan automaatio uhka vai mahdollisuus taloudelle ja tulonjaolle.

Robotisaatio korvaa työpaikkoja nopeasti mutta epätasaisesti

Maailmanpankin ennusteen mukaan 55–85 prosenttia maailman työpaikoista on automatisoitavissa. Työpaikkojen katoamisen todennäköisyys vaihtelee kehittyvien ja kehittyneiden maiden, toimialojen ja ammattiryhmien, kaupunkien ja maaseudun sekä sukupuolten mukaan. Kun globalisaation myötä 3–5 miljoonan työpaikan arvioidaan siirtyneen Euroopasta ja Yhdysvalloista edullisemman työvoiman maihin, pääosin Kiinaan, automaation merkitystä länsimaiden työllisyyskeskustelussa on joskus vähätelty: eivätkö robotit korvaa rutiinityöt liukuhihnan vierestä, siis Kiinasta?

Toisin kuin ”Kiina-ilmiö”, automaatio kuitenkin iskee ensisijaisesti koulutus- ja palkkatasoltaan keskiluokkaisiin ammatteihin: esimerkiksi liikenteen ja logistiikan alalla ei vain auton ajaminen vaan myös logistiikan suunnittelu ja valvonta ovat helposti automatisoitavissa. Maailmanpankin arvioiden mukaan automatisaatio uhkaa OECD-maissa keskimäärin 57 prosenttia työpaikoista, Suomessa arviot vaihtelevat Elinkeinoelämän valtuuskunnan seitsemästä prosentista Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen 33 prosenttiin.

Globaalisti ja kehittyvissä maissa haasteet ovat vieläkin suuremmat: automaatio uhkaa viedä työpaikat ennen kuin ne edes saapuvat. Kiina on onnistunut hyödyntämään talouden globalisaation tarjoamat kasvumahdollisuudet teollistumalla ja työllistämällä suuren osan väestöstä. Se jäänee viimeiseksi maaksi, joka vaurastuu tätä perinteistä reittiä. Etiopiaa on usein verrattu Kiinan malliin, jossa valtio tukee voimakkaasti kevyen teollisuuden kuten kenkä- ja vaatevalmistuksen investointeja. Kuitenkin Maailmanpankin mukaan automatisoitavissa olevien työpaikkojen osuus on kaikkein korkein, jopa 85 prosenttia, juuri Etiopiassa ja Kiinassakin lähes 80 prosenttia.

Työpaikkojen katoamisen merkitystä on vähätelty sillä, että tähänkin asti maailmantalouden historiassa työpaikkoja on kadonnut niitä korvaavan mekanisaation ja koneiden vuoksi, mutta tilalle on syntynyt uusia työpaikkoja. Globalisaatio, vapaakauppa ja tuotannon järjestäytyminen globaaleiksi arvoketjuiksi ovat jo aiheuttaneet tulonjaon kärjistymistä palkkatason jäätyä jälkeen tuottavuudesta sekä kiihdyttäneet monissa kehittyvissä maissa ennenaikaista teollisuuden katoamista. Näiden prosessien odotetaan kiihtyvän automaation myötä, kun kehittyvien maiden palkkataso ei pysty kilpailemaan automatisoidun teollisuuden kanssa, samalla kun pääoman tarjonta, energiakustannukset, logistiikka ja talouspolitiikka eivät houkuttele automatisoitua teollisuutta näihin maihin.

Samaan aikaan monet maailman suurimmista yrityksistä käyvät teknologista kilpavarustelua. Kilpailun lisäksi teknologiayrityksillä on myös yhteisiä intressejä: IBM, Amazon, Apple, Google ja Microsoft ovat ryhtyneet “tekoälykumppanuuteen”, jonka tavoitteena on edistää ymmärrystä robotisaation mahdollisuuksista sekä sitoutua robotisaation kehittämiseen vastuullisin periaattein. Yritysten ja jopa kansantalouden kokonaistuottavuus parantuu automaation ansiosta merkittävästi, joten kansalaisten työpaikkojen perään haikailun ei toivota kanavoituvan teknologian kehittämistä haittaavaksi sääntelyksi. Teknologian nopea leviäminen tarvitsee vapaakauppaa ja liberaalia talousjärjestystä eli siis globalisaatiota. Tästä näkökulmasta on mielenkiintoista, että viime viikolla Helsingin Sanomissa Maailman kauppajärjestön johtaja puolusti vapaakauppaa ja syytti teknologiaa työpaikkojen katoamisesta.

Viime vuosien protektionistisen populismin aalto perustuu suurelta osin (joskaan ei täysin) uskomukseen, että kotimaisia talouksia suojelevalla politiikalla voimme palauttaa ulkoistetut valmistavan teollisuuden työpaikat. Automaatio näyttää kuitenkin tuplaiskulta näille toiveille: vaikka joitakin teollisuuden toimintoja houkuteltaisiin takaisin tai muuten talouskasvu kohenisi, työpaikat niiden mukana eivät palaa vaan korvataan teknologialla.

Maailma työn jälkeen?

Miltä skenaariot robotisaation seurauksista tulonjaolle sitten näyttävät? Maltilliset skenaariot olettavat työpaikkojen korvautuvan uusilla ennemmin kuin katoavan. Innovaatioita korostava teknologiamyönteisyys ei yleensä ota kantaa järjestelmätason vaikutuksiin vaan korostaa sopeutumista. Tästä hyvä esimerkki on Maailman talousfoorumi, joka arvioi teknologian kiihdyttävän työvoiman tarvetta mukautua ja joka korostaa koulutuksen merkitystä. Myös Citibankin ja Oxfordin yliopiston kyselyyn vastanneet uskoivat, että investoinnit koulutukseen ja työn kysyntää lisääviin innovaatioihin yhdessä aktiivisen työmarkkinapolitiikan kanssa ovat tehokkaimpia työpaikkoja uhkaavaa kehitystä hillitseviä politiikkakeinoja.

Uusia korkean koulutuksen ammatteja syntyy, joten koulutukseen investointi voi yksittäisen työntekijän, jopa Suomen kaltaisen pienen jo korkeasti koulutetun talouden näkökulmasta olla järkevä vastaus automaatioon. Maailmantalouden tasolla tarkasteltuna ei kuitenkaan ole taattua, että korkeankaan koulutustason töitä riittää kaikille.

Toinen keskitien skenaario on korostaa työvoimaintensiivisten palvelualojen kasvua. Uusien työpaikkojen oletetaan syntyvän näillä aloilla lähes samassa tahdissa kuin ne kuolevat muualla, ja skenaariossa kiistetään teknologian kehittyvän tällä hetkellä niin nopeasti, että se uhkaisi vähintään sopeutumisjakson aikana työllisyyttä perustavanlaatuisesti. Työvoiman kysyntäennuste onkin kasvava palkka- ja koulutusvaatimuksiltaan matalimmilla palvelualoilla, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä uusissa teknologian mahdollistaman keikkatalouden palveluissa.

Paine työn hinnalle on kova, jos yhä suurempi osan työvoimasta kilpailee töistä, joiden palkkataso on jo valmiiksi matala. Saman uskotaan tapahtuvan mies- ja naisvaltaisten alojen välillä: vaikka työpaikkoja katoaa enemmän miesvaltaisilta aloilta, miesten virta naisvaltaisille aloille vie palkkoja näillä aloilla alaspäin entisestään. Matalapalkkaisilla aloilla työstä kilpailevat myös monet maahanmuuttajat, mikä vahvistaa väärää mielikuvaa maahanmuutosta syynä valtaväestön työttömyydelle. Palveluyhteiskunta vaatii ostovoimaa, joka yleensä on luotu teollisen tuotannon pohjalta.

Teollistuneissa maissa automaatio on kiihdyttänyt keskustelua uusista, jopa utopistisista yhteiskuntamalleista. Perustulokeskustelun kasvu perustuu tarpeeseen yhdistää työ ja muut tulonlähteet. ”Post-work”-projektin puolestapuhujat vaativat automaation tukemista työn poistamiseksi identiteetin keskiöstä. Kyseessä onkin eräänlainen uuden sukupolven kommunistinen utopia, jota on kutsuttu myös termillä Fully Automated Luxury Communism. Ajattelu perustuu sille, että työttömän yhteiskunnan rahoittaminen ei ole mahdollista, jos arvonlisän luonnin omistaa yhä kapeneva taloudellinen eliitti. Työtön maailma ei siis ole mahdollinen kapitalistisessa yhteiskunnassa. Miksi emme siis suunnittele yhteiskuntaa, jossa voimme vihdoin toteuttaa John Maynard Keynesin ennustuksen 15 tunnin työviikosta?

Toistaiseksi emme ole ratkaisseet, miten julkiset palvelut (erityisesti nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio, mutta myös infrastruktuuri ja monet muut julkishyödykkeet) post-work -maailmassa rahoitetaan. Keskustelu veropohjan siirtymisestä pois palkkatulosta on kuitenkin vasta alkamassa. Esimerkiksi Ranskan presidenttiehdokas Benoît Hamon on ehdottanut robottiveroa – käytännössä siis pääomaverotuksen kiristämistä. Verokilpailun maailmassa tämä tuskin riittää. Tarvitaan uusia keinoja kerätä maksuja julkishyödykkeiden käytöstä ja muista tulevaisuuden taloudelle välttämättömistä toimista: ajatushautomo Demoksen raportissa esitetään datankäyttömaksuja vaihtoehdoksi. Erilaiset vertaistuotannon muodot voivat olla myös ratkaisu. Innovaatioita kaivataan erityisesti kehittyvissä maissa, joissa vaihtoehtoisia verotuksen kohteita on vähemmän, ja joissa tuloverotus ole tänä päivänäkään merkittävä valtion tulojen lähde suuren osan työstä tapahtuessa epävirallisen talouden piirissä.

Toisen suunnan ääriskenaarioita edustavat erilaiset kuvaukset kapitalistisesta dystopiasta, jossa massarobotisaation myötä työssäkäyntiin perustuva kansalaisuus murenee sekä taloudellisesti, koska tarve maksaa työvoimasta arvonlisän luomiseksi poistuu, että poliittis-sosiaalisesti, kun merkittävät määrät ihmisiä ovat työttöminä yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolella ja identiteetiltään hukassa. Viitteitä automaation luoman merkityksettömyyden tunteen seurauksista yhteiskunnalle pohdittiin Helsingin Sanomien sunnuntaiesseessä. Koska keskiluokkaa tarvitaan demokratian säilyttämiseksi ja luomiseksi, pelätään jopa sotaa eliitin ja toimettomien massojen välillä. Taistelu rahoituspohjasta ja tulonjaosta voi siis muistuttaa 1900-luvun eeppistä ammattiyhdistysliikkeen ja kapitalistien taistelua.

Tarve uudelle yhteiskuntasopimukselle

Robotisaatiosta ei usein puhuta näin perustavanlaatuisin termein: kyseessä on tulonsiirto työvoimaa tarjoavalta luokalta omistavalle luokalle. Koska emme voi luottaa maltillisten skenaarioiden toteutumiseen, olisi tervetullutta keskustella myös siitä, miten tämä voi toteutua osana täysin uutta yhteiskuntasopimusta.

Kannatuspohjansa ja olemassaolon oikeutuksensa vuoksi perinteiset poliittiset tahot, sekä puolueet että työmarkkinajärjestöt, sopivat huonosti edustamaan kansalaisia tässä keskustelussa. Keskustelu kilpailukykysopimuksesta Suomessa on hyvä esimerkki. Ammattiliittojen vaatimukset korkeasta palkkatasosta, joustamattomat työmarkkinat ja täystyöllisyys kasvattavat kannustimia investoida työtä korvaaviin teknologioihin. Ammattiliittojen retoriikassa automaatiokehitys on lineaarista; siinä robotit korvaavat ikävät, raskaat ja vaaralliset työt, mutta samalla tuottavuus synnyttää uusia töitä, eikä työttömän tulevaisuuden skenaariota tarvitse edes analysoida.

Myös työnantajapuolen kilpailukykypuhe on tässä valossa naiivia. Uskomus palkkojen alentamisesta tienä kilpailukyvyn kasvuun ei ota huomioon teknologisia trendejä. Myös kehittyvissä maissa robotisaatioon vastaaminen haastaa poliittiset instituutiot. Voi kuitenkin olla jopa etu, että ne eivät ole kiinni teollisen yhteiskunnan rakenteissa.

Mitä teemme, jos emme enää ole pääosaa ajasta palkkatöissä – työttömyyttä pahempaa on ollut vain ”misery of not being exploited”? Onko automatisoitu luksuskommunismi mahdollista? Miten ensimmäiset vaurauden siemenet luodaan, jos teollistuminen ja massatyöllistyminen eivät tule kysymykseen? Pitkällä aikavälillä yhteiskunta sopeutuu, mutta seuraavan parin vuosikymmenen aikana käytävä uudelleenneuvottelu automaation ja tulonjaon ehdoista on sukupolvemme suurin talouspoliittinen projekti.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa