Jaa

Tuleeko Intiasta koskaan turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa? Kuva: Russ Allison Loar, Flickr.

Tuleeko Intiasta koskaan turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa? Kuva: Russ Allison Loar, Flickr.

Schrödingerin kissa intialaisittain: New Delhi samanaikaisesti sekä haluaa että ei halua YK:n turvallisuusneuvoston pysyväksi jäseneksi. Miksi Intia, joka tarvitsee suurvaltojen tuen jäsenyydelleen, antoi kärkidiplomaattinsa julkaista niitä solvaavan paljastuskirjan? Kenen vika on, jos länsimaalainen poliittinen analyysi jatkuvasti ennustaa Intian seuraavan siirron väärin?

Diplomatian kauhukakara?

Intia on ylpeästi ajanut kansainvälisen politiikan tuntijoita akateemiseen epätoivoon aina 1940-luvulta lähtien, eikä 2000-luku ole tuonut mukanaan pitkään povattua diplomaattista rauhoittumista. Kun maa äänestettiin vuosiksi 2011–2012 YK:n turvallisuusneuvostoon vaihtuvaksi jäseneksi, oletti kansainvälinen yhteisö historiallisesti uhmakkaan New Delhin kellivän kaksi vuotta maailmanpoliittisessa valokeilassa. Sen kuviteltiin haluavan todistella veto-oikeudella varustetulle permanent fivelle,  miksi Intia ansaitsee vakituisen jäsenen roolin, jota se on virallisesti havitellut vuodesta 1994. Mutta miksipä toimia länsimaisten oppineiden ja urateknokraattien kaavojen mukaisesti, jos voi vaihtoehtoisesti saattaa New Yorkin kollegat lopullisesti pois tolaltaan?

Kahden vuoden uhittelun ja ratkaisevista äänestyksistä pidättäytymisen kruunasi diplomaattinen kunnianloukkaus: Intian YK-suurlähettiläs, Hardeep Puri Singh, julkaisi viime vuonna poliittisen paljastusteoksen ”Perilous Interventions: the UN Security Council and The Politics of Chaos”. Alle 200 sivussa Puri ehti systemaattisesti kyseenalaistaa pysyvien jäsenten älylliset valmiudet, historiantuntemuksen ja moraalisen kompassin. Teoksen herjatut päähenkilöt seisovat veto-oikeuksineen poliittisina portinvartijoina Intian ja pysyvän turvallisuusneuvostojäsenyyden välillä. Silti Puri kutsui kylmänrauhallisesti YK:n pääsihteerinkin esikoisteoksensa avajaistilaisuuteen. Miksei Intiaa vaikuta kiinnostavan kansainvälisen diplomatian kohteliaat etiketit?

Todellisuus on teoriaakin ihmeellisempää

Vakiintunut kertomus Intian turvallisuusneuvostoprojektista on kuin näytelmä kahdessa näytöksessä. Näytos yksi: Intia hamuili jo vuonna 1947 itsenäistyessään vakaan valtastatuksen takaavaa pysyvää paikkaa neuvostossa ja muistelee  edelleen vuonna 2017 katkerasti YK:n perustamisvuosia, joiden aikana tämä kunnia epärehellisesti evättiin vastasyntyneeltä jättiläisvaltiolta. Tällä katkeruudella erityisesti moni yhdysvaltalainen diplomaatti on itselleen selittänyt Intian oikukasta yhteistyömallia.

Näytös kaksi: suurvallat alkavat empien tottua ajatukseen Intian ehdokkuudesta, sillä siitä on traditionaalisen valtakehityksen teorioiden mukaan kuoriutumassa muiden turvallisuusneuvostojäsenien näköinen, tavallinen kansainvälinen mahti. Mitä lyhyemmän kaavan kautta maa kutsutaan suurvaltojen kerhoon, sitä kivuttomammin New Delhin ulkopoliittinen eliitti sosialisoituu skandaaleja vältteleväksi salonkikelpoiseksi suurvallaksi.

Kumpikin näytös, kuten teatteri usein parhaimmillaan, on puhdasta fiktiota.

Monelle kommentaattorille New Delhin yksi rohkeimmista diplomaattisista projekteista onkin oppikirjaesimerkki kaikesta siitä näennäisestä epäloogisuudesta, jolla Intia tekee ulkopolitiikkaa. Se rikkoo sekä diplomaattisia etikettejä että teoreettisia ennusteita, eikä jälkeenpäin esitä lainkaan ymmärtävänsä, miksi kollegat ja poliittiset kommentoijat turhautuvat (usein myös toisiinsa Intian sisällä).  Jos tästä projektista kirjoitettaisiin oppikirja, olisi sen sopivampi teema oikeastaan toinen. Se olisi varoittava esimerkki analyyttisistä sudenkuopista, joita erityisesti länsimaalainen (mutta myös New Delhin ajatushautomokuplan) Intia-analyysi itselleen asettaa.

Vika ei ole se, etteikö Intia ymmärtäisi miten maailmanpolitiikkaa “kuuluu” tehdä, vaan se, ettei monella riitä akateemista nöyryyttä ymmärtää Intiaa sen omilla ehdoilla, oman diplomaattisen kulttuurilogiikkansa ulkopuolella.

Kun hierarkia on häpeä: Koloniaalihistorian pitkät varjot

Kun klassinen maailmanpolitiikantutkimus hahmottaa maailmaa, se tehdään vastakkainasettelujen kautta. Esimerkiksi hierarkian vastakohta on anarkia. Hierarkiassa selkeät säännöt määrittävät poliittista käytöstä, ja vallanjako toimii ennustettavalla tavalla. Näin toimii esimerkiksi moderni kansallisvaltio: kansalaisille on selkeää, kuka on vallassa ja millä ehdoin, ja poliittinen hierarkia voidaan näin perustella tarpeellisena lain ja järjestyksen takaamiseksi. Anarkia taas on Hobbesin luonnontila: jokainen valtio uskaltaa luottaa vain itseensä, kaikki ovat kroonisesti sotajalalla, ja jokainen on yksin vastuussa omasta turvallisuudestaan. Yhteisiä sääntöjä ei joko ole tai niiden seuraamista ei voida uskottavasti taata. Kun asian esittää näin, niin hierarkia näyttäytyy sivistävänä voimana, joka päästää valtiot anarkian pahasta.

Kun taas Intian ulkopoliittinen eliitti ajattelee hierarkiaa, uradiplomaatti nimeää refleksinomaisesti hierarkian vastakohdaksi tasa-arvon, ei anarkiaa. Ulkoa opittu ja syvästi sisäistetty nehrulaisuus ammentaa nimenomaan kansainvälisten hierarkioiden kyseenalaistamisesta, ja se nostaa kansojen ja kansallisvaltioiden välisen tasa-arvon korkeimmaksi periaatteekseen. Hierarkia yhdistyy poliittisessa mielikuvituksessa kolonialismiin ja imperialismiin, ei niinkään kansainvälisiin organisaatioihin ja harmoniseen yhteistyöhön. Hierarkian vastakohta ei ole vaarallinen anarkia vaan moraalisesti vakaa kansainvälinen tasa-arvo.

Lajityypillisimmille vanhan kaartin diplomaateille, kuten Maharajakrishna Rasgotralle, YK:n turvallisuusneuvosto värittyy Intian historian läpi lähes moraalittomaksi ryhmittymäksi, joka ylläpitää maailmanpolitiikan vahvaa hierarkiaa sääntöjen laatijoiden ja sääntöjen seuraajien välillä.

New Delhin filosofia on klassisen orwellilainen: kaikki ovat toki tasa-arvoisia, jotkut vain ovat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset. Kansainvälinen tasa-arvonarratiivi istuu epämukavasti Intian sisäpoliittiseen kontekstiin. Syvälle juurtunut kastisysteemi, joka jaottelee hindut jo syntymästä eriarvoisiin ryhmittymiin, paljastaa intialaisen filosofian taipuvan hyvinkin jäykkiin hierarkia-asetelmiin. Mahatma Gandhin popkulttuuristatuksesta huolimatta Intian valtio ja yhteiskunta eivät ole kasvaneet ulos kastihierarkian logiikasta.

Maailmanpolitiikassa ei kuitenkaan jaella pisteitä argumentatiivisen johdonmukaisuuden meriiteillä, eikä Intia ole ensimmäinen kaksinaismoralismiin sortunut valtio. Tasa-arvoajattelu on sisäpoliittisista omalaatuisuuksistakin huolimatta keskeinen teema New Delhin ulkopolitiikassa. Se on huomioitava, jos haluaa ymmärtää Intian poliittista statuspeliä. Diplomaattinen hierarkianvastaisuus istuu syvällä intialaisessa ulkopolitiikassa, ja se saa monen diplomaatin silmissä turvallisuusneuvoston kaltaiseen eksklusiiviseen klubiin pyrkimisen näyttämään kansanperinteen pettämiseltä.

Ei siis ihme, jos intialaiset diplomaatit ovat historiallisesti mieluummin puhuneet kokonaisvaltaisesta turvallisuusneuvoston reformista, jossa Intia voi vaatia itselleen sananvaltaa osana laajempaa kehitysmaiden koalitiota. Juuri tämä olikin vuodesta 1979 eteenpäin New Delhin strategia, kun Intian delegaatio suostutteli Sitoutumattomien maiden liikkeen vaatimaan turvallisuusneuvoston rakennemuutosta. Intia saattoi näin perustella itselleen, ettei se niinkään tavoitellut itselleen korkeampaa statusta nykyisessä YK-hierarkiassa, vaan teki päinvastoin pyyteetöntä työtä koko kehittyvän maailman tasa-arvoisen edustuksen puolesta.

Vuonna 1994 Intia myönsi aikovansa myös kamppailla erillisen pysyvän edustuksen puolesta vain itselleen. Etelä-Aasian pienemmät valtiot Bangladeshista Bhutaniin seurasivat jättiläisnaapurinsa suunnanmuutosta skeptisin mielin: Oliko Intia hylkäämässä kehitysmaiden välisen solidaarisuuden pyrkiäkseen yksin isojen valtojen neuvottelupöytään? Ikään kuin diplomaattisena vastauksena naapuruston huhuihin, nöyristelevä pääministeri Inder Kumar Gujral lanseerasi vuonna 1997 niinkutsutun Gujral-doktriinin, jonka mukaan Intia tulisi aina tukemaan Etelä-Aasian naapurivaltioita ilman minkäänlaisia vaateita. Doktriini oli ane, jolla Intia osti itsensä vapaaksi suurvaltakilpailun synneistä.

Entä jos uhmaikä ei olekaan vaihe, josta kasvetaan ulos?

Uhma on heikkojen ase. Näin on usein analysoitu erityisesti kehitysmaiden ulkopoliittisia linjauksia; materiaalisten valmiuksien puuttuessa valtahierarkian pohjalla on tyypillisesti turvauduttu moralistisiin vaatimuksiin.  Retorinen fanfaari tekee välttämättömyydestä hyveen: valtio kieltäytyy yhteistyöstä instituution kanssa, joka ei muutenkaan olisi suostunut neuvotteluihin. Intian tapaus ei mahdu tähän muottiin.

Intia on aina uskonut erityislaatuisuuteensa ja kokenut ansaitsevansa suurvaltatittelin jo pelkästään sen perusteella, että se edustaa kansallisvaltion lisäksi yhtä maailmanhistorian merkittävimmistä sivilisaatioista. Tittelivaatimus ei kuitenkaan aina ole kulkenut käsikkäin vastuunottovalmiuden kanssa (vaikeasta identiteettikysymyksestä lisää The Ulkopolitistin artikkelissa täällä).

Lähivuosien arkistotutkimus on nostanut pöydälle poliittisen oikun: 1950-luvulla Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru  jopa kahdesti kieltäytyi kunniasta nousta pysyväksi jäseneksi. Protestina YK:n silloiselle Kiina-politiikalle Nehru ilmoitti sekä yhdysvaltalaisille että venäläisille maanittelijoilleen, ettei Intia tulisi istumaan Pekingiltä anastetulla paikalla. Turvallisuusneuvosto tarvitsi nehrulaisen ajattelun mukaan laajemman reformin, ennen kuin Intia saattaisi legitimoida instituutiota paikallaolollaan.

New Delhin ja New Yorkin ajatushautomoissa on jo vuosikymmeniä lupailtu maailmalle, että Intiasta on vihdoin varttumassa “normaali valtio”, joka on oppinut muiden suurvaltojen tavoille. Näyttö väitteelle on hataraa.

Kahden vuoden kiistattomiin kohokohtiin vuosina 2011–2012 lukeutui muun muassa pakokauhuinen New York Timesin pääkirjoitus, jossa Intian passiivisuus Syyrian presidentin Bashar al-Assadin sotarikosten edistyessä ansaitsi maalle lähes rikoskumppanin maineen. Länsimainen hysteria oli eittämättä kohtuutonta – Intia ei seisonut yksin vaatiessaan arabivaltioiden suvereniteetin kunnioittamista, ja kaiken kaaoksen keskellä olisi uhkarohkeaa uskotella, että interventio olisi välttämättä vakauttanut Syyriaa.

Intian käytös kuitenkin nakertaa tyhjiötä sosialisaatioteorioiden sydämeen, kun ne vuosikymmen toisensa perään uskottelevat ulkomaailmalle, että diplomaattisen kanssakäymisen myötä Intia pian asettuu riviin länsivaltioiden kanssa. Länsimaisen poliittisen analyysin on usein yllättävän tukalaa päästää irti oletuksesta, että eurooppalainen tai yhdysvaltalainen diplomatia on normaalitila, jota kohti irrationaaliset poikkeushavainnot Aasiassa tai muualla lopulta gravitoivat. Intian diplomaattinen tulevaisuus saattaa todellisuudessa olla jopa epäsointuisampi kuin sen nykyisyys, jos Intia päättää kompensoida strategiselta valtapolitiikalta näyttävää käytöstään korostetun moralistisella taktikoinnilla.

Valtio, jolta taipuu näin taitava diplomaattinen doublethink, ei ole “irrationaalinen” tai “epänormaali”. Se pelaa kansainvälisiä pelejä omilla säännöillään. Jatkossa toki auttaisi, jos intialaiset diplomaatit jakaisivat peliohjeet selityksineen hämmentyneille kollegoilleen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa