Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen yritys rakentaa toimivia demokraattisia ja monikulttuurisia yhteiskuntia Jugoslavian raunioille on epäonnistunut. Etniset ja uskonnolliset konfliktit kytevät Bosnia ja Hertsegovinassa, Makedoniassa ja Kosovossa ja odottavat roihahtamista täyteen liekkiin. Länsimaiden on aika hyväksyä Kaakkois-Euroopan kansojen vaatimukset itsemääräämisoikeudesta ja pyrkiä aktiivisesti edesauttamaan kansallisvaltioiden syntymistä vetämällä alueen valtiorajat uudelleen, sillä vain todelliset kansallisvaltiot kykenevät turvaamaan pysyvän rauhan veren tahrimalla Balkanilla.

Näin kirjoitti Iso-Britannian entinen diplomaatti Timothy Less Foreign Affairs -lehdessä viime joulukuussa. Lessin mukaan Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen politiikka Balkanilla rakentuu kauniille idealle, joka on tuomittu epäonnistumaan. Länsimaat voivat joko jatkaa piinallisen hidasta demokratian rakentamista ja ottaa riskin uuden aseellisen konfliktin puhkeamista tai kääntää uuden sivun Balkanilla auttamalla ihmisiä saavuttamaan perimmäisen tavoitteensa: kansallisvaltion. Bosnia ja Hertsegovina tulee jakaa Serbian ja Kroatian kesken niin, että Bosnian muslimit saisivat oman valtionsa. Makedonian ja Montenegron reuna-alueet pitää liittää uuteen Suur-Albaniaan. Serbia saisi palan Pohjois-Kosovoa, mutta loput Kosovosta sekä Etelä-Serbiassa sijaitseva albaanienemmistöinen Preševon laakso siirtyisivät Suur-Albanialle.

Timothy Lessin artikkeli oli punainen vaate Kaakkois-Euroopan tutkijoille. Jugoslavian hajoamissodista lähtien tutkijat ovat ottaneet kantaa väärinymmärryksille ja stereotypioille perustuvaan Balkan-politiikkaan, jolla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia alueella. Länsimaiden haluttomuuteen puuttua Bosnian konfliktiin vaikutti pseudohistoriallinen tulkinta, jonka mukaan sisällissota oli seurausta serbien, muslimien ja kroaattien ikuisesta vihanpidosta, jota humanitäärinen interventio ei muuttaisi. Ajatuksen tunnetuin lipunkantaja, toimittaja Robert D. Kaplanin teos Balkan Ghosts, on yhdistetty Bill Clintonin päätökseen olla komentamatta ilmaiskuja Bosnian serbiarmeijaa vastaan. Ilmaiskut aloitettiin vasta, kun etninen puhdistus oli valmis, ja 8000 Bosnian muslimia oli surmattu Srebrenicassa.

Timothy Lessin artikkeli sai osakseen ankaraa kritiikkiä tutkijoilta. Professori Eric Gordy latasi täyslaidallisen henkilökohtaisuuksilla höystettynä blogitekstissään The Less you know. Gordyn mukaan Lessin tulkinta perustuu ensinnäkin virheellisille oletuksille: Montenegron, Kosovon ja Makedonian albaanipuolueet eivät aja liittymistä Albaniaan eikä yksikään merkittävä poliittinen puolue Albaniassa tai Kosovossa kannata ajatusta Suur-Albaniasta. Gordy kritisoi voimakkaasti myös Lessin fatalistista näkemystä, jonka mukaan Balkanin monikulttuurisuus on tuhoon tuomittu: ”Monietnisyys ei ole Washingtonista tai Brysselistä toimitettu abstrakti idea, vaan kaikkien Balkanin yhteiskuntien ja kulttuurien perustavanlaatuinen piirre sekä niiden rikkauden, tuotteliaisuuden sekä voiman lähde.”

Tutkijat ovat kuitenkin samaa mieltä Timothy Lessin kanssa siitä, että Kaakkois-Eurooppa ui syvissä vesissä. Nationalismi ja vähemmistöjen vaatimukset autonomiasta tai itsemääräämisoikeudesta ovat alati läsnä Bosnia ja Hertsegovinassa, Serbiassa, Kosovossa ja Makedoniassa. Nationalismilla politikointi auttamatta seisoo demokratiakehityksen tiellä ja avaa realistisia uhkakuvia. Euroopan unionin ongelmat, kuten brexit ja laajentumisväsymys, sekä Donald Trumpin presidenttiys tarkoittavat, että länsimailla on aiempaa vähemmän tahtoa sekä poliittista pääomaa puuttua Balkanin haasteisiin. Kansainvälisen yhteisön passiivisuus on jo avannut mahdollisuuksia serbinationalisteille Bosnia ja Hertsegovinassa. Kyseenalaista on myös se, miten nationalismin, muukalaisvihan ja äärioikeiston kanssa painivat länsimaat kykenisivät uskottavasti puolustamaan monikulttuurisuutta Balkanilla. Samaan aikaan Venäjä tukee Bosnian serbien separatismia ja horjuttaa alueen voimatasapainoa.

Kasvavaa epävarmuutta vasten Timothy Lessin ajatukset kuulostavat monille ymmärrettäviltä. Viimeisimpänä niihin tarttui Yhdysvaltojen kongressiedustaja Dana Rohrabacher, joka helmikuun alussa ehdotti radikaalia rajauudistusta Kosovon, Serbian ja Makedonian välillä. Ajatukset löytävät vastakaikua myös Kaakkois-Euroopassa. Valtaosa Bosnian serbeistä kannattaa Serbitasavallan itsenäisyyttä, mikä todennäköisesti johtaisi liitokseen Serbian kanssa. Bosnian kroaatit haluavat oman autonomisen alueen, minkä vastaavasti lisäisi vaatimuksia liittymisestä Kroatiaan. Suur-Albania ei ole esillä valtavirtapolitiikassa, mutta ajatus saa kannatusta albaaniväestöjen keskuudessa: 62 prosenttia albanialaisista sekä 81 prosenttia Kosovon ja 52 prosenttia Makedonian albaaneista kannatti Suur-Albaniaa vuonna 2010. Suur-Albania on nationalistinen fantasia, joka voi nousta poliittiseksi teemaksi tulevaisuudessa.

Todellisuudessa Timothy Lessin visio kansallisvaltioiden Kaakkois-Euroopasta on kuitenkin epärealistinen ja vaarallinen syistä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjoittajan kritisoiman monikulttuurisen idealismin kanssa. Sen sijaan sitä vastaan puhuvat kansainvälisen politiikan realiteetit, rajamuutoksiin sisältyvät konkreettiset riskit sekä Balkanin maiden monimutkainen väestörakenne.

Epärealistinen sitoumus länsimailta

Keskeisenä syynä Bosnian ja Hertsegovinan sekä Makedonian poliittisiin kriiseihin on Yhdysvaltojen sekä Euroopan unionin horjuva sitoumus rakentaa demokratiaa ja tukea kansalaisyhteiskunnan kehittymistä Kaakkois-Euroopassa. Euroopan unioni ja Yhdysvallat sitoutuivat 1990-luvulla valtavaan rauhanrakennushankkeeseen, joka on yhä kesken. Viimeisen kymmenen vuoden aikana resursseja on kuitenkin siirretty pois Balkanilta, ja länsimaat ovat olleet haluttomia tai kykenemättömiä käyttämään olemassa olevia poliittisia instrumentteja vakauden edistämiseksi.

Euroopan unionin ongelmat sekä Yhdysvaltojen kääntyminen sisäänpäin todennäköisesti vahvistavat trendiä, jossa Kaakkois-Euroopan ongelmat painuvat syvemmälle marginaaliin. Pelkästään tätä taustaa vasten on vaikeaa ajatella, että EU, Yhdysvallat ja YK olisivat vähimmissäkään määrin halukkaita sijoittamaan voimavaroja täysin uuteen ja valtavan mittaluokan hankkeeseen, jossa seitsemän valtion rajat piirrettäisiin uudelleen ja jonka seurauksena sadattuhannet tai jopa miljoonat ihmiset joutuisivat jättämään kotinsa. Kaiken lisäksi tämä pitäisi tehdä rauhan aikana ilman välitöntä konfliktin uhkaa yhtä aikaa Syyrian sisällissodan ja Ukrainan konfliktin kanssa.

Less myöntää itse, että laajamittainen rauhanturvaoperaatio olisi välttämätön aseellisen konfliktin välttämiseksi Balkanilla. Todellisuudessa rauhanturvaaminen olisi vasta äänekäs alkusoitto, sillä länsimaiden pitäisi kyetä tarjoamaan turvatakuita vuosikymmeniksi eteenpäin. Lisäksi EU:n ja Yhdysvaltojen täytyisi taivutella Bosnia ja Hertsegovinan sekä Makedonian enemmistöryhmät, Bosnian muslimit ja etniset makedonialaiset luopumaan suuresta osasta maataan ilman alueellista kompensaatiota. Länsivaltojen olisi vaikea tarjota ratkaisevia syitä sille, miksi näiden kansojen kannattaisi suostua merkittäviin rajamuutoksiin, joissa ne väistämättä häviäisivät. Olisi järjestely mikä tahansa, sen kustannukset olisivat huomattavat verrattuna Yhdysvaltojen, EU:n ja YK:n tämänhetkisiin investointeihin Kaakkois-Euroopassa.

Rajamuutokset toisivat konfliktit takaisin Balkanille

Poliittinen tilanne Kaakkois-Euroopassa on epävakaa, mutta aseellisen konfliktin uhka Bosnia ja Hertsegovinassa, Kosovossa tai Makedoniassa ei ole akuutti. Riskit elävät kuitenkin poliittisten kehityskulkujen aallokossa. Yritys muuttaa olemassa olevia valtiorajoja auttamatta toisi esiin lukemattomia epävarmuustekijöitä, jotka todennäköisesti kulminoituisivat aseellisiin konflikteihin. Timothy Less ei perustele, miksi Bosnia ja Hertsegovinan enemmistön muodostavat Bosnian muslimit eivät lähtisi puolustamaan omia intressejään, jos Republika Srpska pyrkisi itsenäiseksi. Sama pätee Makedoniaan: miksi valtaenemmistön muodostavat makedonialaiset eivät tarttuisi aseisiin puolustaakseen maataan separatismilta?

Yksinkertainen vastaus on: kyllä tarttuisivat ja kyllä puolustaisivat. Yritys muuttaa valtiorajoja voi helposti johtaa samaan tilanteeseen kuin Jugoslavian hajoaminen, jossa täydellinen epävarmuus tulevasta kylvää epävakautta. Serbitasavallassa asuvat muslimit, jotka muodostavat 16 prosenttia alueen väestöstä, eivät yksinkertaisesti voisi luottaa omaan fyysiseen turvallisuuteensa. Sama koskisi albaanienemmistöisillä alueilla asuvia etnisiä makedonialaisia. Sellainen maaperä on otollinen konfliktille, etniselle puhdistukselle, kuolemanpartioille ja kansanmurhalle, joista Kaakkois-Euroopalla on kylliksi kokemusta 1990-luvulta. Konflikti Bosnian muslimien ja serbien kesken väistämättä vetäisi mukaansa Bosnian kroaatit ja sen myötä Kroatian valtion, joka kerta toisensa jälkeen on vannonut puolustavansa maanmiehiään.

Timothy Less ehkä uskoo, että kaikki tämä voidaan välttää jos rauhanturvaaminen aloitetaan ajoissa. Todellisuus saattaisi olla hyvin toisenlainen. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä (sekä rauhanturvaamisen aiempia epäonnistumisia Balkanilla), rauhaa pitäisi kyetä turvaamaan uskottavasti Bosnia ja Hertsegovinassa, Kroatiassa, Makedoniassa, Serbiassa Montenegrossa ja Kosovossa vuosien ajan. Eikä sekään olisi riittävä tae rauhasta. Ilman satojen tuhansien ihmisten pakkosiirtoja sadoista tuhansista ihmisistä koostuvia katkeroituneita vähemmistöryhmiä jäisi kuitenkin jokaisen valtion rajan sisäpuolelle Balkanin tilkkutäkissä. Ihmisten pakkosiirrot, jotka ensinnäkin olisivat merkittävä ihmisoikeusloukkaus, eivät myöskään välttämättä ratkaisisi ongelmia. Ne tekisivät valtioiden sisäisistä ongelmista valtioiden välisiä ongelmia. On mahdollista, että merkittäviä maa-alueita menettävä ja ilman kompensaatiota jäävä katkeroitunut ja nationalistinen Makedonia hautoisi revanssia Albaniaa vastaan.

Balkanin mosaiikki on liian pirstaleinen jaettavaksi

Timothy Lessin ajatuksena on herättää henkiin visio Euroopasta kokoelmana suvereeneja kansoja. Se istuu kuitenkin harvinaisen huonosti Kaakkois-Eurooppaan, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat eläneet vuosisatoja kasvotusten toisensa kanssa. Monietninen ja -uskontoinen yhteiskuntarakenne ei ole aina ollut ongelmaton, ja siihen on kohdistunut lukuisia uhkia nationalismin noustua Euroopan kantavaksi poliittiseksi ideologiaksi 1800-luvulla. Viimeisimmän uhan ilmentymä oli väkivaltainen etninen nationalismi 1990-luvulla, jolloin, kuten tutkija Jasmin Mujanović muistuttaa, Radovan Karadzić, Slobodan Milosević ja Franjo Tuđman turvautuivat väkivaltaan kansallisvaltioiden luomiseksi.

Vaikka Jugoslavian hajoaminen jätti jälkeensä käsitteen etninen puhdistus, äärinationalistien toiveet Suur-Kroatiasta, Suur-Serbiasta ja Suur-Albaniasta eivät toteutuneet. Niiden esteenä olivat Yhdysvaltojen johtaman intervention lisäksi tavalliset ihmiset, Balkanin maiden mosaiikkimainen demografia sekä sen sanelema poliittinen todellisuus. Timothy Less ei mainitse, että kansallisvaltio ei suinkaan ollut, eikä vieläkään ole, kaikkien kaakkoiseurooppalaisten jakama visio. Valtaosa Bosnian muslimeista ei sotinut kansallisvaltion vaan yhtenäisen Bosnia ja Hertsegovinan puolesta.  Tässä visiossa muslimit  (50 prosenttia) olisivat väistämättä joutuneet jakamaan vallan serbien (30 prosenttia) ja kroaattien (20 prosenttia) kanssa. Makedonian hallitus, joka tunnisti sisällissodan uhan jo 1990-luvun alussa, on tullut pitkälle kehittäessään vallanjakomekanismeja, jotka tunnustavat albaanivähemmistön oikeudet.

Timothy Less sivuuttaa näiden kansojen toiveet ja samalla jättää huomiotta koko Balkanin niemimaan mosaiikkimaisen väestörakenteen. Lessin visiossa Bosnian muslimit saisivat oman kansallisvaltion, mutta hän ei mainitse sanallakaan Serbian ja Montenegron jakamaa Sandžakin aluetta. Serbiassa 60 prosenttia ja Montenegrossa 31 prosenttia sandžakilaisista näkee itsensä Bosnian muslimeina eli bosniakkeina. Näiden alueiden liittäminen Bosnian kansallisvaltioon olisi kuitenkin Lessin kaavailemien rajojen puitteissa mahdotonta. Less ei myöskään keskustele Albanian kreikkalaisista, jotka muodostavat enemmistön Vloren ja Gjirokastran maakuntien eteläosissa. Vastaavasti Albanian makedonialaisenemmistöiset alueet sekä Kreikan puolella asuvat makedonialaiset eivät mahdu Lessin näkemykseen kansallisvaltioista.

Tällä hetkellä nämä alueet eivät muodosta konkreettista uhkaa maiden vakaudelle. Kysymys kuuluukin, jos rajat vedetään kerralla uusiksi etnisten jakolinjojen perusteella, mikä estäisi Bosniaa, Kreikkaa ja Makedoniaa esittämästä omia vaatimuksiaan saman tulkinnan mukaisesti. Eivätkö Unkarin rajalla asuvat 250 000 Serbian unkarilaista voisi siten perustellen vaatia liittymistä Unkariin? Tämä istuisi hyvin Viktor Orbanin nationalismiin, sillä Unkari on jo ehtinyt tukea Serbian unkarilaisten vaatimuksia laajemmasta autonomiasta. Romanian Transilvaniassa unkarilaiset muodostavat tiiviin saarekkeen ja ovat vaatineet omaa itsehallinnosta aluettaan. Eivätkö nämäkin toiveet itsemääräämisoikeudesta tulisi hyväksyä saman logiikan mukaisesti?

Kyse ei ole vain kaltevan pinnan argumentista, sillä Timothy Lessin vision toteutuminen Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen orkestroimana takaisi kaikille alueen kansoille vahvan perusteen vaatia itsemääräämisoikeutta. Balkanin pilkkomisen keskeisenä ongelmana on, että palapelille löytyy liikaa ottajia. Lessin ehdotus myös jakaisi Balkanin niemimaan voittajiin ja häviäjiin. Osa alueen maista, kuten Serbia ja Albania, kasvaisi kerralla uusiin mittasuhteisiin, kun toisista maista, kuten Bosniasta and Makedoniasta, syntyisi parin miljoonan ihmisen kääpiövaltioita. Rajamuutokset jättäisivät jälkeensä etnisen nationalismin pönkittämät ja katkeroittamat kansat sekä epävarman ja väkivallan värittämän tulevaisuuskuvan.