Kirjoitus on vastine Tommi Eskolan 3.2.2017 julkaistuun artikkeliin ”EU on sitonut kätensä epäonnistuneeseen itäpolitiikkaan”. Vastineen kirjoittaja Outi Saarikoski toimii lähetysneuvoksena ulkoasianministeriön Itä-Euroopan ja Keski-Aasian yksikössä EU:n itäisen kumppanuuden tiimissä.

On erittäin tärkeää Euroopan nykytilanteessa, että Suomessakin käydään keskustelua EU:n itäisestä kumppanuudesta. Tommi Eskolan kirjoitus (Ulkopolitist 3.2.2017) on tervetullut avaus ajankohtaiseen teemaan, ja puheenvuoro ansaitsee jo senkin vuoksi muutaman yleisemmän huomion.

Itäinen kumppanuus perustettiin vuonna 2009 Georgian sodan jälkeen vastauksena siihen, että Euroopan naapuruuspolitiikkaan idässä kuuluvat kuusi maata halusivat lähentyä EU:ta enemmän kuin mitä silloiset sopimussuhteet mahdollistivat. Samaan aikaan EU näki tarpeen nostaa suhteet uudelle tasolle. Hyöty on ollut molemminpuolinen. Tavoitteena on edistää pitkäjänteisesti maiden demokratiaa, vakautta ja vaurautta.

EU:n itäinen kumppanuus ei ole suoranaisesti osa EU:n Venäjä-politiikkaa, eikä itäistä kumppanuutta ole koskaan suunnattu Venäjää vastaan. Itäisen kumppanuuden tarvetta on perusteltu erityisesti viime vuosina itäisten kumppanimaiden yhteiskunnallisen resilienssin eli sisäisen kestokyvyn vahvistamisella sekä välttämättömyydellä toteuttaa vaikeita yhteiskunnallisia ja taloudellisia reformeja kumppanimaissa.

Onko tässä tehtävässä nyt epäonnistuttu, kuten Eskola kirjoituksessaan toteaa? Yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen ei ole. Vastaus riippuu asetettavista odotuksista sekä ennen muuta siitä, onko itäisen kumppanuuden strategiset tavoitteet asetettu kysymyksenasettelussa alun perinkään oikein. Turvallinen vastaus on, että kaikki odotukset eivät varmastikaan ole toteutuneet, mutta että huonomminkin voisivat asiat olla.

Itäinen kumppanuus ei ole projekti, jolla on tietty ajallinen tai muu mitattava tavoite. Se on poliittinen prosessi, joka elää ajassa, kansainvälispoliittisten realiteettien mukaisesti. Esimerkiksi itäisten kumppanimaiden EU-jäsenyys ei ole ollut missään vaiheessa EU:n virallinen tavoite. Se on ollut sitä joidenkin kumppanimaiden pitkän aikavälin toiveissa, samoin kuin tiettyjen aktiivisten EU-maiden ajatuksena. Viimeistään Riian huippukokous keväällä 2015 osoitti, että kumppanimaiden jäsenyystoive on tällä hetkellä epärealistinen.

Joulun alla EU:n instituutiot julkistivat yhteisen itäisen kumppanuuden työasiakirjan, joka esittelee 20 konkreettista itäisen kumppanuuden tavoitetta vuoteen 2020 saakka. Osa tavoitteista on tarkoitus saavuttaa jo itäisen kumppanuuden huippukokoukseen marraskuussa 2017 mennessä. Esitetyt tavoitteet ja toimenpiteet ovat kaikki tärkeitä, mutta ylitse muiden menevät tällä hetkellä toimenpiteet hallinnon, oikeusvaltion ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisessa sekä strategisen viestinnän ja kyberuhkien torjunnassa. Yhteiskuntien resilienssin voimistaminen on kaiken kaikkiaan kyseessä olevan työasiakirjan keskeinen ohjenuora.

Resilienssin ohella toinen itäisen kumppanuuden termihirviö on differentiaatio eli eriytyminen. Myös Eskola sivuaa asiaa, muttei ehkä kuitenkaan riittävän voimakkaasti. Euroopan naapuruuspolitiikan uudistamisen yhteydessä loppuvuodesta 2015 sovittiin, että itäisen kumppanuuden toimeenpanossa painottuvat kuuden kumppanimaan erilaiset tavoitteet ja lähtökohdat, ja tämän edellyttämät räätälöidyt ratkaisut EU:n puolelta.

Liikkuvuuden helpottaminen on itäisen kumppanuuden ehkä konkreettisin saavutus yhdessä Georgian, Moldovan ja Ukrainan kanssa allekirjoitettujen assosiaatio- ja niihin liittyvien vapaakauppasopimusten kanssa. Moldovalla viisumivapaus on jo vuodesta 2014, Georgia ja Ukraina odottavat päätöstä osaltaan tänä keväänä. Täsmennyksenä Eskolan kirjoituksen viisumivapautta koskevaan kohtaan on syytä todeta, että niin sanottu EU:n tehostettu keskeytysmekanismi koskee kaikkia viisumivapauden piiriin kuuluvia maita, ei ainoastaan Ukrainaa.

Ehdollisuus on aina ollut osa EU:n taloudellista tukea itäisille kumppanimaille. Esimerkkinä mainittakoon, että EU jäädytti keväällä 2015 Moldovalle antamansa budjettituen palauttaen siitä osan vasta joulukuussa 2016 Moldovan täytettyä sille asetetut ennakkoehdot. EU:n politiikan ehdollisuudella ja sen johdonmukaisella noudattamisella pyritään takaamaan se, että tuki hyödyttäisi aina kunkin kumppanimaan kansalaisia.

Kaiken kaikkiaan suuria muutoksia EU:n itäisen kumppanuuden sisältöön ennen marraskuun 2017 huippukokousta ei ole odotettavissa. Tällä hetkellä tärkeämpää kuin julistukset on saada itäisessä kumppanuudessa tuloksia.