Jaa

Barack Obama presidentinvaalikampanjansa alkumetreillä 10 vuotta sitten. Kuva: Wikimedia Commons

Barack Obama valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2008 poliittisen eliitin ulkopuolelta.  Hän oli toiminut senaattorina vasta tammikuusta 2005 eikä edustanut poliittisesti tunnettua sukua tai ollut erityinen vaikuttaja Washingtonissa. Obama oli kuitenkin kerännyt huomiota kansallisesti ja poliittisten piirien ulkopuolella kirjoillaan ja esiintymisillään – hän oli jopa voittanut  Grammy-palkinnot äänikirjoistaan 2006 ja 2008. Lisäksi tietty kokemattomuus oli Obamalle myös etu, sillä Obama ei ollut vielä kerännyt valtavasti vihamiehiä tai huonoa mainetta, toisin kuin urapoliitikot, demokraattivastustajansa Hillary Clinton tai republikaaniehdokas John McCain. Huolimatta siitä, että monien mielestä Obama ei ollut valmis ehdolle presidentiksi, ja demokraattipuoleen sisällä häntä ehdotettiin Clintonin varapresidentiksi, Obama asetti tavoitteensa korkeimpaan mahdolliseen virkaan.

Obama hyödynsi kampanjassaan tätä tuoreuden voimaa ja lupasi äänestäjilleen uudistaa Yhdysvaltojen poliittista järjestelmää, palauttaa osan siitä Kennedyn aikaisesta toivosta, joka George W. Bushin kausien Amerikassa oli unohtunut. Nuorille ja afroamerikkalaisille lupaus toivosta oli voimaannuttava viesti paremmasta tulevaisuudesta ja rohkaisi heitä äänestämään Obaman puolesta sankoin joukoin. Ensimmäistä kertaa presidentinvaaleissa afroamerikkalaiset nuoret äänestivät aktiivisemmin kuin nuoret valkoiset äänestäjät.

Obama peri kuitenkin erittäin vaikean poliittisen ja taloudellisen tilanteen Bushin hallinnolta. Yhdysvallat oli sidottu edelleen kahteen sotaan ja uponnut pahimpaan lamaan sitten 1930-luvun: työttömyysprosentti oli jo tuplaantunut vuodesta 2007 saavuttaen 9,8 prosenttia. Lisäksi maa oli poliittisesti erittäin jakautunut, ja yhteistyö kongressissa puolueiden välillä takkusi.

Obaman korkealle asettamien lupausten saavuttaminen osoittautui siis erittäin vaikeaksi. Republikaanien voitto välivaaleissa 2010 ja teekutsuliikkeen voimistuminen ajoivat Obaman ja demokraatit entistä ahtaammalle, samalla kun kansainvälinen tilanne kiristyi eri alueilla ja vaati Yhdysvaltojen reagointia. Presidenttinä Obama osoittautui tiukaksi ja kylmäpäiseksi päätöksentekijäksi, joka ei toiminnallaan aina kerännyt suosiota edes omien demokraattien joukossa.

Lupaus jakautuneen Amerikan yhdistämisestä

“Change happens — change happens because the American people demand it, because they rise up and insist on new ideas and new leadership, a new politics for a new time” (Chicago, 2008)

Huolimatta siitä, että Obama pyrki ensimmäiseksi  afroamerikkalaiseksi presidentiksi, kampanja ei tehnyt rotukysymyksistä kampanjan tärkeintä poliittista teemaa. David Remnick kirjoittaa teoksessaan “The Life and Rise of Barack Obama”, että toisin kuin esimerkiksi Jesse Jackson, jonka kampanja aikanaan kiinnittyi rodulliseen identiteettiin, Obaman tiimi ei halunnut nostaa etnisyyttä kampanjan kärkeen. Rotuasiat olivat amerikkalaisille poliittisesti vaikea kysymys ja esimerkiksi puheissa viittaukset siihen, ettei Obama näyttänyt samalta kuin kukaan aiemmista presidenteistä, näkyivät mittauksissa heti suosion laskuna.

Chicagossa pitkään kansalaisvaikuttajana toiminut Obama joutui kampanjansa aikana myös tekemään pesäeroa joihinkin lähipiirinsä mustiin vaikuttajiin, näkyvimmin pastori Jeremiah Wrightiin, jonka radikaalit saarnat esimerkiksi 9/11 terroristi-iskuihin liittyen nostettiin esiin mediassa kampanjan aikana ja aiheuttivat ongelmia Obaman henkilökuvalle ja uskottavuudelle. Oikeisto sai saarnoista välineen väittää, että Obaman puheet rauhanomaisesta ja yhteistyökykyisestä johtajuudesta olivat vain sanahelinää ja että todellisuudessa hän olisi radikaali ja vihainen johtaja.

Remnickin mukaan Obama onnistui kuitenkin  tuomaan mustien kansalaistaistelun ja kansalaisoikeudet esiin tavalla, joka ei ollut alleviivaavaa tai vihaista mutta joka herätti kuitenkin tunteita. Voitettuaan esivaaleissa Iowassa tammikuussa 2008 Obama viittasi puheensa lopuksi Selman ja Montgomeryn taisteluihin kansalaisoikeuksien puolesta ja sitoi ne katkeruuden sijasta tulevan presidenttiydensä isoimpaan teemaan – toivoon ja amerikkalaiseen edistykseen.

Afroamerikkalaisena Obama pystyi käsittelemään rotuun perustuvaa syrjintää ja rakenteellista rasismia amerikkalaisessa yhteiskunnassa tavalla, joka oli ollut mahdotonta aiemmille (valkoisille) ehdokkaille. Hän hyödynsi positiivista retoriikkaa, eikä lietsonut katkeruutta ihmisryhmien välille. Obama pyrki osoittamaan, mitä yhteistä valkoisella ja afro-amerikkalaisella työväenluokkien koettelemuksilla oli – ja että ne eivät olleet toistensa vihollisia vaan syyt epätasa-arvoon olivat syvemmällä amerikkalaisen yhteiskunnan järjestelmässä. “This time we want to talk about how the lines in the Emergency Room are filled with whites and blacks and Hispanics who do not have health care; who don’t have the power on their own to overcome the special interests in Washington, but who can take them on if we do it together.” (18 Maaliskuuta 2008, Philadelphia) Yksi isoimmista Obaman saavutuksista presidenttinä olikin terveydenhuoltojärjestelmän radikaali uudistaminen ja Affordable Care Act -laki 2010.

Tyhmiä sotia vastustava senaattori

Yhtenäisyyden ja muutoksen lisäksi yksi Obaman keskeisistä teemoista oli Irakin sodan voimakas kritiikki. Iowan esivaalivoiton jälkeen 2008 Obama lupasi tuoda Irakin sodan päätökseen ja palauttaa Yhdysvaltain sotilaat kotiin. Remnick kuvaa, että sodan vastustaminen veti Obaman riveihin yhtä lailla afroamerikkalaisia ja valkoisia äänestäjiä.

Aika oli Obaman viestille otollinen, sillä amerikkalaiset äänestäjät olivat perin kyllästyneitä Irakin ja Afganistanin sotien loputtomiin kustannuksiin ja amerikkalaisten kuolemiin. Helmikuussa 2008 54 prosenttia amerikkalaisista oli sitä mieltä, että Irakin sota oli ollut virhe.

Obama oli jo senaattorina vastustanut Irakin sotaa voimakkaasti. Puhuessaan sodan vastaisessa mielenosoituksessa Chicagossa 2006 hän totesi, että ei vastusta kaikkia sotia – vain “tyhmiä” sellaisia. Obama esitti, ettei Irak ole suora uhka Yhdysvaltojen intresseille ja että sota pikemminkin lisäisi al-Qaidan voimaa kuin rajoittaisi sitä. Samassa puheessa Obama linjasi jo näkemyksiään ulkopolitiikasta, jotka ohjaisivat hänen voimankäyttöään myöhemmin presidenttinä. Hän totesi, että Bin Laden ja al-Qaida tulisi kukistaa “tehokkaan ja koordinoidun tiedustelun” avulla. Hän viittasi Egyptiin ja Saudi-Arabiaan “niin kutsuttuina liittolaisina” ja vaati maita lopettamaan korruption ja kansalaistensa sortamisen, mikä heijasti hänen myöhempiä suhteitaan maiden kanssa.

Lupaus toivosta ja käytännön sisäpolitiikka

Hope is the bedrock of this nation. The belief that our destiny will not be written for us, but by us, by all those men and women who are not content to settle for the world as it is, who have the courage to remake the world as it should be.” (Iowa, 2008)

Obama ei eroa muista Yhdysvaltojen presidenteistä uskossaan amerikkalaiseen ainutlaatuisuuteen (American Exceptionalism), mutta Yhdysvaltojen asevoimien johtajana hän oli kriittinen sen suhteen, mitä voimankäytöllä voidaan saavuttaa. Sisäpolitiikassa Obama oli luvannut suuria uudistuksia koulutuksen, terveydenhuollon ja maan yhtenäisyyden saralla – korkealle asetetut kampanjalupaukset ja viesti toivosta kuitenkin kohtasivat nopeasti poliittiset realiteetit.

Vielä ensimmäisen kahden vuoden aikana Obama sai  lakiuudistuksia läpi demokraattienemmistöisen kongressin avulla, kuten elvytyspaketin vuonna 2009 ja sen myötä investoinnit puhtaan energian käyttöön ja terveydenhuoltouudistuksen vuonna 2010. Välivaaleissa republikaanit kuitenkin voittivat ja äärioikealla oleva Teekutsuliike kasvatti suosiotaan. Republikaanit tekivät alusta asti selväksi, että heidän tavoitteenaan oli estää kaikki Obaman tavoitteet kongressissa, huolimatta siitä, mitä ne olivat.

Obaman johtamistyyliä kritisoitiin mediassa ja republikaanien sisällä liian etäiseksi ja akateemiseksi – kritiikkiä herätti esimerkiksi Obaman taipumus varata aikaa perheelleen, haluttomuus tavata rikkaita lahjoittajia tai olla riittävästi yhteydessä Washingtonin eliittiin. Demokraattien sisällä herätti närää erityisesti se, ettei Obaman koettu osallistuvan tarpeeksi yhteistyöhön kongressin kanssa.

On ironista, että hänen ehdokasvaiheen valttikorttinsa, kyky puhua taitavasti ja vetää yleisöjä puoleensa, vaihtui nopeasti kritiikkiin siitä, ettei hän presidenttinä kommunikoinut tavoitteitaan riittävän selkeästi lainsäätäjille tai äänestäjille. Obaman akateeminen tausta näkyykin puheenvuoroissa siinä, ettei hän pyrkinyt selittämään asioista yksinkertaistaen tai mustavalkoisesti.

Voidaan myös arvioida, että Obama oli suurten linjojen ja visioiden presidentti, joka ei halunnut osallistua päivittäiseen politikointiin ja suhteiden luomiseen Washingtonissa. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin kuilu presidenttikampanjan lupausten ja toivon mielialan ja poliittisen realiteettien ja Yhdysvaltojen talousvaikeuksien välillä. Obama oli aliarvioinut amerikkalaisten ideologiset erot ja sen, miten pieni osa amerikkalaisista oli valmis uudistuksiin, joihin vaadittiin lakiuudistuksia tai liittovaltion rahoitusta.

Ulkopolitiikan vaikea kenttä

Ulkopolitiikassa Obama saavutti kahdella kaudellaan useita voittoja. Yhdysvallat avasi diplomaattisuhteet Kuuban kanssa, teki historiallisen sopimuksen Iranin ydinaseohjelmasta, sai kiinni ja teloitti Osama bin Ladenin. Samalla Obaman Yhdysvallat  painotti suhteita Aasian ja Tyynenmeren kumppaneiden kanssa ja aloitti neuvottelut valtavasta Trans Pacific Partnership -vapaakauppasopimuksesta.

Globaalisti monet kriisit kuitenkin vaativat Yhdysvaltojen huomiota, ja Obama oli haluton ratkaisemaan niitä voimankäytön avulla. Obama itse kuvaa ulkopoliittista ajatteluaan realistiseksi mutta internationalistiseksi – hän tukee kansainvälistä yhteistyötä mutta ei amerikkalaista interventionismia. Yhdysvaltojen voimankäyttö on Obaman mukaan oikeutettua vain tilanteissa, joista on suoraa uhkaa amerikkalaisten intresseille. Hänen linjansa eroaa suuresti siitä “maailmanpoliisin” roolista, jonka Yhdysvallat oli Bushin vuosina ottanut itselleen.

Obama totesi jo puheessaan 2006 kantansa siitä, että Yhdysvaltojen ei olisi tullut lähteä sotaan Saddam Husseinin Irakia vastaan, sillä Husseinin hallinto ei uhannut suoraan Yhdysvaltojen intressejä. Humanitaarinen kriisi tai valtion toimet kansalaisiaan vastaan eivät yksistään oikeuta Yhdysvaltojen interventiota Obaman silmissä.

Yhdysvaltojen kansalliset intressit voidaan luokitella erittäin tärkeisiin, tärkeisiin ja toissijaisiin. Erittäin tärkeitä intressejä ovat muun muassa estää joukkotuhoaseiden, kemiallisten ja biologisten aseiden käyttäminen ja edistää kansainvälisten sääntöjen ja rauhanomaisten konfliktinratkaisukeinojen käyttämistä. Syyria asettikin Obamalle kriittisen ongelman, kun kemiallisten aseiden käyttö Syyriassa tuli esiin 2013 ja vei Obaman lähelle maahan hyökkäämistä.

Edellisenä vuonna Obama oli todennut julkisesti, että kemiallisten aseiden käyttö olisi raja, jota Assadin hallinnon ei tule ylittää. Yhdysvaltojen tiedustelun mukaan kemiallisilla aseilla tehdyssä iskussa kuoli yli 1200 syyrialaista ja ulkoministeri Kerry totesi Yhdysvaltojen uskottavuuden olevan vaakalaudalla. Mikäli Yhdysvallat ei puuttuisi tilanteeseen, se antaisi muille maille ja toimijoille viitteitä siitä, että kemiallisten aseiden käytöstä ei seuraisi rangaistusta.

Obama joutui tilanteessa tiukan paikan eteen, sillä hän oli hyvin haluton hyökkäämään Syyriaan ja sitomaan Yhdysvaltoja konfliktiin. Lisäksi hän halusi varoa, ettei Yhdysvallat toistaisi samoja virheitä kuin Irakin sodassa, jolloin tiedustelutieto lopulta osoittautui virheelliseksi.

Obama sai lopulta apua päätökseensä Atlantin takaa, kun David Cameron ei onnistunut saamaan parlamentin tukea lähteä mukaan liittolaisena Syyrian vastaiseen iskuun. Obama halusi kongressin kannan iskuun, mutta kävi selväksi, että isku oli epäsuosittu molempien  puolueiden sisällä. Asiasta ei päädytty äänestämään, sillä Obama peruutti viime hetkellä jo suunnitellun iskun. Sen sijaan Yhdysvallat neuvotteli Venäjän kanssa sopimuksen kemiallisten aseiden poistamisesta Syyriasta.

Kaikki Obaman hallinnossa eivät suinkaan puoltaneet presidentin viime hetken päätöstä. Esimerkiksi ulkoministeri Clinton ajoi voimakkaampaa puuttumista Syyrian kriisiin. Myös Obaman YK-suurlähettiläs Samantha Powers, voimakas suojeluvastuun periaatteen kannattaja, oli Syyrian intervention puolella, ja kävi presidentin kanssa asiasta voimakkaita keskusteluita.  Obama kuitenkin pysyi päätöksessään ja torjui painostuksen kostaa Assadin hallinnolle uhkaustensa mukaisesti. Samalla hän nojasi amerikkalaisten yleiseen mielipiteeseen, joka oli Syyrian sotaan puuttumista vastaan.

Obama painotti muissakin tapauksissa kansainvälistä yhteistyötä ja diplomaattisia keinoja Yhdysvaltojen suoran voimankäytön sijaan: esimerkiksi Venäjän toimiin Ukrainassa Yhdysvallat vastasi talouspakotteilla ja Kiinan toimiin Etelä-Kiinan merellä painottamalla kansainvälistä oikeutta ja Kiinan sitoutumista yhteistyöhön.

Rauhan presidentti ja näkymätön sota

Huolimatta siitä, että Obama oli voimakas Irakin sodan kriitikko ja haluton sitomaan Yhdysvaltoja Syyrian konfliktiin, sotaa käytiin terrorismia vastaan huomaamattomalla tavalla miehittämättömien ilma-alusten avulla. Rauhanpalkinnon vuonna 2009 saanut presidentti taisteli terroristeja vastaan tavalla, joka ei uhannut amerikkalaissotilaiden henkeä mutta joka on juridisesti ja eettisesti erittäin kyseenalaista. Obaman kausilla miehittämättömillä ilma-aluksilla tehtyjen iskujen määrää lisättiin Lähi-idässä voimakkaasti. Iskuja tehtiin myös maissa, joiden kanssa Yhdysvallat ei ole sodassa kuten Jemenissä, Pakistanissa ja Somaliassa.

Valkoinen talo puhui virallisesti iskuista ensi kerran vuonna 2012. Tuolloinen terrorisminvastaisen työn neuvonantaja John Brennan puolusti iskuja toteamalla, että Yhdysvallat käy sotaa al-Qaidaa vastaan ja on oikeutettu puolustamaan itseään. Brennanin mukaan “kirurgisen tarkat” iskut olivat kansainvälisen oikeuden puitteissa ja noudattivat suhteellisuusperiaatetta, eli iskujen sivullisten uhrien määrä oli suhteessa saavutettuun hyötyyn. Brennan maalasi positiivisen kuvan iskuista, joiden todellisista uhrimääristä ei ole tarkkaa tietoa ja joissa kuoli myös Yhdysvaltojen kansalaisia.

Valkoisen talon julkistamien tietojen mukaan iskuissa Jemenissä, Pakistanissa, Somaliassa ja Libyassa on kuollut vuosina 2009-2015 enintään vajaa 120 siviiliä, kun taas esimerkiksi aihetta seuraava Bureau of Investigative Journalism arvioi uhrien määräksi 380-801 siviiliä. Datan vertailua hankaloittaa, ettei eri maissa tehtyjen iskujen uhrimääriä ole Valkoisen talon julkistamissa tiedoissa eritelty. Obaman hallinto on saanut raportoinnin vähyydestä runsaasti kritiikkiä erityisesti ihmisoikeusorganisaatioilta.

Rauhallisuus ja realismi oli pettymys osalle

George W. Bushin jälkeen Obama toi amerikkalaiseen päätöksentekoon sitä, mitä oli odotettu: harkintaa ja yhteistyötä. Harkitsevaisuus ja pidättäväisyys ovat kuitenkin myös piirteitä, joista osa häntä on kritisoitu. Esimerkiksi Guantanamon sulkemisessa Obamalta oli odotettu nopeaa toimintaa, mutta vankila on edelleen avoinna. Huolimatta siitä, että Obaman kausilla talous elpyi ja työttömyysprosentti palasi alle viiteen, keskiluokka ei etene Yhdysvalloissa kuten ennen. Obama ei myöskään kyennyt yhdistämään Washingtonia saati sitten kansalaisia sillä tavalla, kun häneltä oli odotettu. Se olisikin vaatinut ihmeitä, joita ei voi yhdeltä presidentiltä odottaa.

Monet kansalaisaktivistit olivat kuitenkin odottaneet Obamalta aktiivisempaa puuttumista erityisesti afroamerikkalaisten asemaan yhteiskunnassa, ja etenkin poliisiväkivalta herätti tunteita Obaman kausilla. Obama pyrki viimeiseen asti sovittelemaan ristiriitoja eri ryhmien välillä ja sai kritiikkiä sekä poliisien että afroamerikkalaisten puolelta. Black Lives Matter -liikkeen aktivisteja Obama kannusti toimimaan aktiivisesti käytännön muutosten eteen ja muistutti,  että muutos on hidasta ja vaikeaa. Kun aktivistit syyttivät häntä tapaamisessa siitä, ettei heitä kuulla tarpeeksi, Obama totesi: istutte juttelemassa Yhdysvaltojen presidentin kanssa. Obama toi jälleen esiin ajattelutapansa, joka ei perustu idealismiin vaan käytännönläheisyyteen ja realismiin.

Huolimatta siitä, että sekä kampanjansa että presidenttiydensä aikana Obama jää mieleen erityisen taitavana puhujana, hänen suurin lahjansa – ja heikkoutensa – poliitikkona oli ajaa ja edistää käytännön uudistuksia sekä tehdä vaikeita poliittisia päätöksiä, olivat ne sitten päätös jättää Guantanamo Bay auki ja keskittyä terveydenhuoltouudistukseen, puhua rauhallisesti vaikeiden rotukysymysten äärellä tai perua isku Syyriaan viime hetkellä huolimatta Pentagonin ja läheisten neuvonantajien painostuksesta. Presidentti, joka voitti rauhanpalkinnon ja kampanjoi kansalaisoikeuksilla, vastaa myös lukemattomista ilma-aluksilla tehdyistä  iskuista ja siviilien kuolemista epäselvissä olosuhteissa.

Obama oli kylmäpäinen, rauhallinen ja realistinen presidentti, mikä on paljon enemmän kuin hänen kampanjansa toivosta osasi antaa odottaa, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä puoli presidentistä on jäänyt myös suurelta osin piiloon, kun hän on viime vuosina kasvattanut suosiotaan taitavana ja hyväntuulisena koomikkona. Obaman perintö tuskin tulee olemaan yksiselitteinen, kun sitä arvioidaan pidemmällä aikavälillä.

Viimeiset mielipidemittaukset Obaman kaudella kuitenkin osoittavat, että yli puolet amerikkalaisista arvosti rauhallista johtajaa Bushin vuosien jälkeen. Toinen osa taas oli valmis vaihtamaan sen suureen epävarmuuteen valitsemalla toisesta äärilaidasta presidentiksi Donald Trumpin, jonka suurin lupaus oli perua Obaman aikaansaamat sisäpoliittiset uudistukset.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa