Jaa

zheng_he_park_in_jinning

Tutkimusmatkailija Zheng Hen nimikkopuisto Kunmingin kaupungin lähellä Lounais-Kiinassa. (Kuva: Wikimedia)

Viime vuosina Kiinan ulkopoliittisten konfliktien painopiste on siirtynyt maantieteellisesti kohti Kiinan itä- ja eteläpuolella olevia merialueita. Ensin Kiina ajautui konfliktiin Itä-Kiinan merellä ja jännitteet ovat kasvaneet myös Etelä-Kiinan merellä. Näissä viimeaikaisissa konflikteissa niin kutsutut historiapoliittiset argumentit ovat näytelleet keskeistä roolia Kiinan toiminnassa. Termillä tarkoitetaan poliittisin päämäärin tehtyä historian tietoista (väärin)käyttöä. Tällaiseen toimintaan liittyy silloin tällöin jopa suoranainen historian manipulointi. Seppo Hentilä puhuukin kuvaavasti historian ”vääntämisestä ja kääntämisestä”. Historiapoliittisiin argumentteihin on turvauduttu muun muassa Kiinan, Japanin ja Taiwanin välien kiristyttyä Itä-Kiinan merellä, ja sittemmin myös Etelä-Kiinan meren konflikti on saanut selvästi historiapoliittisen pohjavireen.

Kiinalla on poikkeuksellisen pitkät perinteet historiapoliittisesta toiminnasta, sillä jo ennen nykyaikaisten kansallisvaltioiden aikaa keisarit käyttivät tarkoitushakuista historiankirjoitusta valtansa legitimointiin. 1900-luvulla niin kansallismieliset kuin kommunistitkin pitivät perinteitä yllä ansiokkaasti. Kommunistihallinon radikaaleimpina vuosina historian kouluopetuksen ja poliittisen propagandan raja hämärtyi. Maalauksia sekä valokuvia retusoitiin, ja puhemies Mao Zedong puhui ylistävään sävyyn menneisyyden käyttämisestä nykyisyyden tarpeisiin (gu wei jin yong). Tarinan mukaan Kansan päivälehden – Kiinan kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan – tilaajille jopa lähetettiin silloin tällöin jälkikäteen ohjeita siitä, mitkä uutiset tulisi saksia aiemmista numeroista pois. Ottaen huomioon historian poliittisen käytön pitkät perinteet ei ole yllättävää, että juuri kommunistisesta idän suurvallasta puhutaan aika ajoin viittauksilla orwellilaiseen dystopiaan. Vuonna 1984 -teoksessaan George Orwell toteaa osuvasti, että kontrolloimalla menneisyyttä voivat vallanpitäjät kontrolloida nykyisyyttä, ja nykyisyyden kontrolloimisen kautta menneisyyttä.

Vaikka muun muassa tiedonvälityksen vallankumous ja kylmän sodan loppua seurannut demokratisoitumisen aalto ovat tehneet räikeän päällekäyvästä historiapoliitiikasta entistä vaikeampaa ja näkyvämpää, ei historian poliittisen käytön perinne Kiinassa ole kuollut. Historiapolitiikka on ainoastaan muuttanut muotoaan, saaden uusia ja entistä hienovaraisempia ilmenemistapoja. Vielä tänä päivänäkään ei kiinalaisessa mediassa ole mahdollista viitata esimerkiksi vuoden 1989 opiskelijamielenosoituksiin myönteisessä valossa, vaikka suoranaisesta historiallisten tapahtumien poiskirjoittamisesta onkin suurelta osin luovuttu. Monet tutkimuslaitokset ja mediat on yhä valjastettu historiapolitiikan tekoon, ja 1970-luvun lopulla alkanut Reformin ja avautumisen (gaige kaifang) politiikka on mahdollistanut aiempaa perinpohjaisemman perehtymisen hienostuneempiin ja tehokkaampiin mielipiteenmuokkauksen keinoihin.

Historiapolitiikka saapuu Etelä-Kiinan merelle

Kiista Etelä-Kiinan meren hallinnasta on kiihtynyt hiljalleen 1970- ja 1980-luvuilta alkaen, ja erityisesti viime vuosina aluetta ympäröivät maat ovat ajautuneet kiihtyvään nokkapokkaan toistensa kanssa. Alueella on sekä taloudellista että sotilaallista merkitystä. Etelä-Kiinan meressä piilee runsaasti hyödyntämättömiä energia- ja raaka-aineresursseja, ja lisäksi alue on merkittävä Kaakkois- ja Itä-Aasiaa palveleva laivareitti. Alueellisen koskemattomuuden turvaaminen ja jopa suoranaiset aluelaajennukset ovat universaalisti osa nykyaikaista nationalismia, joten alueella on myös symbolista merkitystä.

Kiinan näkemyksen mukaan sille kuuluu alueelta jotakuinkin u-kirjaimen muotoinen nk. ”yhdeksän viivan” rajaama alue, jonka sisään jäävä alue kattaa laskentatavasta riippuen n. 80–90 % koko Etelä-Kiinan meren pinta-alasta. Viime vuosina Kiina on määrätietoisesti lisännyt läsnäoloaan alueella. Etelä-Kiinan merelle on rakennettu sotilastukikohtia ja keinotekoisia saaria, ja Kiina on yhdessä Venäjän kanssa järjestänyt alueella sotaharjoituksia. Kiinan merivoimien ahdistellessa naapurimaidensa kalastajia ja suojatessaan omiaan sota-aluksin voisi hirtehisesti kenties todeta, että kalastajan ammatin harjoittaminen Etelä-Kiinan merellä alkaa pian käydä extreme-urheilusta.

Kiinan uusimman passimallin sivuilta löytyy pieni kartta, johon maan aluevaatimukset Etelä-Kiinan merellä on merkitty. Kartan myötä konflikti on saanut henkilökohtaisuuksiin meneviä mittasuhteita. Kiinan aluevaatimuksien laajuutta on mahdotonta määritellä tarkkaan, sillä rajojen koordinaatteja ei ole määritelty missään yksityiskohtaisesti. Kuten kartta osoittaa, alueen rajaaminen yhdeksällä viivalla ei sekään ole kiveen hakattu sääntö.

Jännitteiden kasvaessa Kiinan naapurimaat ovatkin alkaneet yksi toisensa jälkeen kyseenalaistamaan Kiinan virallisissa kannanotoissa tiheään vilahtelevan ”rauhallisen nousun” (heping jueqi) tai ”rauhallisen kehityksen” (heping fazhan) narratiivin. Tämän selitysmallin kantavana teemana on vakuuttaa maailma siitä, että Kiinan poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen vahvistuminen ei tähtää vallitsevan maailmanpoliittisen järjestyksen horjuttamiseen ja että Kiinan nousu on hyödyksi koko muulle maailmalle. Vastauksena Kiinan toimiin Vietnam, Filippiinit, Malesia sekä Brunei ovat vaatineet alueita Etelä-Kiinan mereltä itselleen. Vuonna 2013 konflikti sai uusia ulottuvuuksia Filippiinien nostaessa Kiinan toiminnasta kanteen Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa.

Kesällä 2016 tuomioistuin päätti, että Kiinan vaatimukset alueella ovat YK:n merioikeusyleissopimuksen Unclosin vastaisia. Päätöksessä linjattiin, että: ”Vaikka kiinalaiset merenkulkijat ja kalastajat ovat monien muiden tavoin käyttäneet saaria kauan, ei ole mitään todisteita siitä, että Kiinalla olisi niihin, niitä ympäröiviin vesiin ja alueen resursseihin historiallisesti yksinoikeus.” Linjaus oli odotettavissa, sillä kyseinen sopimus ei pääsääntöisesti tunnusta historiaan perustuvia väitteitä, jollaisiin Kiina oli vedonnut kiistan edetessä. Esimerkiksi maan entinen pääministeri Wen Jiabao oli aiemmin todennut kiistanalaisten saarien ja alueiden olevan ”Kiinan historiallisia alueita muinaisista ajoista lähtien”. Kiistan edetessä Kiina on toistuvasti viitannut esimerkiksi Ming-dynastian (1368–1644) aikaisen merenkävijän ja tutkimusmatkailijan Zheng Hen matkoihin alueella. Historiaa melko valikoivasti tulkitsevat kiinalaistutkijat ovat jopa vihjanneet, että aiemmin ulkovallat ovat tunnistaneet alueen kuuluvan Kiinalle, ja ovat sittemmin poliittisista syistä muuttaneet kantojaan. Tarinoita ja väitettyjä todisteita kiinalaisten historiallisista yhteyksistä alueeseen on toisteltu vuosikausia intensiivisesti kouluissa, tutkimuksissa, poliittisissa ohjelmapapereissa ja mediassa.

Tosiasiassa näissä historiaan perustuvissa väitteissä on huomattavia aukkoja, ristiriitaisuuksia ja epävarmuutta lisääviä tekijöitä. Esimerkiksi ennen Westfalenin rauhaa seurannutta nykyaikaista kansallisvaltiojärjestelmää ei nykyisen kaltaisia suvereenisti hallittuja valtioalueita tunnettu, vaan valtakuntien rajat olivat vaihtuvia, päällekkäisiä ja epämääräisiä. Tämä päti ja pätee myös Etelä-Kiinan mereen, joka historiallisesti oli monikulttuurinen ja -kielinen alue, ja jonka omistajuussuhteet vaihtelivat, sekoittuivat ja hämärtyivät tuon tuostakin. Lisäksi on huomattavaa, että aluevaatimukset tai niiden perusteleminen “historiallisilla oikeuksilla” ei ole kommunistihallintoa vanhempi ilmiö. Kiinan perusteluita ei voida näin ollen nähdä yhtään sen oikeutetumpina kuin muidenkaan maiden, jotka vaativat alueiden kiistatonta omistusta.

Historiapolitiikka osana Kiinan ulkopolitiikkaa

Kuten alun esimerkit osoittavat, on historiapolitiikan käyttö kommunistisessa Kiinassa ollut pääosin sisäpoliittisesti motivoitunutta. Jo kansantasavallan alkuvuosikymmenistä asti Kiina on kuitenkin käyttänyt tarkoitushakuisesti historiaa ja sen tulkintoja ajoittain myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa rakennuspalikkana. Historiapoliittisin argumentein Kiina on pyrkinyt pitämään yllä alueellista suvereniteettia ja muodostamaan kuvaa Pekingin hallituksesta vakavasti otettavana kansainvälispoliittisena toimijana. Tilanteen kiristyessä historiapoliittiset argumentit lentelivät tuolloisen Neuvostoliiton rajoilta aina Tiibetin vuorille asti. Kommunistihallinto on esimerkiksi argumentoinut vuosikymmeniä johdonmukaisesti Tiibetin olleen osa Kiinaa aina Yuan-dynastiasta (1271–1368) asti, vaikka todellisuus on paljon monimutkaisempi ja monitulkintaisempi. Tällä vuosikymmenellä historiapolitiikka on näyttäytynyt muun muassa Mukdenin välikohtauksen vuosipäivänä järjestetyissä Japanin vastaisissa mielenosoituksissa. Historiapolitiikan käyttö Etelä-Kiinan meren konfliktissa on siis selvää jatkumoa Kiinan aiemmille pyrkimyksille ja toimintatavoille.

Historian poliittisella käytöllä ulkopolitiikan välineenä pyritään vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen. Historiapoliittisten argumenttien hyväksymisen toivotaan johtavan mielipideilmaston muutokseen, jonka taasen toivotaan vaikuttavan ylikansalliseen päätöksentekoon tai vallitseviin käytännön järjestelyihin. Tämä valta vaikuttaa muihin toimijoihin voi perustua yhtäältä voimannäyttöön ja -käyttöön tai toisaalta muiden osapuolien suostutteluun, ja tästä seuraavaan ihannointiin ja imitoitiin. Ulkopolitiikan sanaston kova ja pehmeä valta rinnastuvat sanonnan keppiin ja porkkanaan.

Koska jo määritelmällisesti menneisyys sisältää ihmiselämän tunteiden koko kirjon, voidaan historiaan – tai joissain tapauksissa ”historiaan” – vetoamista käyttää apuna nostamaan esiin tunteita surusta ja häpeästä aina apatiaan ja silmittömään raivoon asti. Teoksessaan Naurun ja unohduksen kirja Milan Kundera kuvaa provokatiivisesti tätä nykyisyyden ja menneisyyden välistä jännitettä: ”[M]enneisyys…on täynnä elämää ja sen kasvot ärsyttävät, kiihottavat ja loukkaavat meitä. Siksi haluamme tuhota tai maalata sen uudelleen.”

Historiapolitiikan teossa voidaan siis ammentaa hyvin tarkoitushakuisesti miltei pohjattomasta tulkintojen ja merkitysten tynnyristä sen mukaan, millaisia tunteita ihmisissä halutaan herättää. Kun historiaan vetoamisella tai jopa sen manipuloinnilla johdatellaan ihmisiä hyväksymään tietty näkökanta, näyttäytyy vallankäyttö pehmeämpänä ”porkkanana”. Mikäli tavoitteena on tilanteen hahmottaminen täysin mustavalkoisena oikean ja väärän manikealaisena taistona, saattaa se johtaa painostukseen, uhkailuun ja jopa suoranaiseen väkivaltaan. Tällöin historiapolitiikasta kumpuava valta näyttäytyy – ainakin uhkailun kohteen näkökulmasta – eittämättä kovana ”keppinä”. Tietenkin on syytä pitää mielessä tietty varovaisuusperiaate: reaktiot ja lopputulokset eivät luonnollisestikaan ole aina juuri halutunlaisia.

Tästä huolimatta historiaan voidaan pyrkiä viittaamaan ja sitä voidaan yrittää manipuloida juuri sopivalla tavalla sen mukaan, halutaanko saada aikaan hiljaista hyväksyntää vai esimerkiksi suoranaista kansanraivoa. Näin ymmärrettynä historiapolitiikan käyttö Kiinan ulkopolitiikan välineenä sopii hyvin yhteen niin kutsutun kokonaisvaltaisen kansallisen voiman (zonghe guoli) käsitteen kanssa. Akateemisista yhteyksistä laajemminkin maan poliittiseen retoriikkaan levinnyt käsite voidaan nähdä eräänlaisena viisaana valtana (smart power), jossa pehmeää ja kovaa valtaa yhdistellään ja käytetään luovasti vaihtuvien tilanteiden ja tavoitteiden edellyttämällä tavalla.

Viimeaikaisten ulkopoliittisten konfliktien – mukaan lukien Etelä-Kiinan meren konfliktin – yhteydessä harjoitettu historiapolitiikka on kuitenkin ottanut uusia muotoja. Se ei ole hämärtänyt ainoastaan pehmeän ja kovan vallan, vaan myös sisä- ja ulkopolitiikan välisiä rajoja. Keskeistä tässä muutoksessa on viime vuosikymmeninä voimakkaan renessanssin kokenut niin kutsutun ”nöyryytyksen vuosisadan” narratiivi. Tämän näkemyksen mukaan Brittiläisen imperiumin ja Kiinan välisestä ensimmäisestä oopiumsodasta (1839–1842) aina kommunistien valtaannousuun (1949) asti ulkovallat nöyryyttivät Kiinaa pyrkien vielä nykypäivänäkin kaikin keinoin patoamaan ja vaikeuttamaan Kiinan vääjäämätöntä uutta nousua. Kylmän sodan loppumisesta syntynyttä arvotyhjiötä on täytetty tästä historian tulkinnasta voimansa ammentavalla kansallismielisyydellä. Uhri- ja kostomentaliteetin kultivoinnissa ja ylläpidossa totuus ja fiktio sekoittuvat. Kyseessä on klassinen esimerkki ulkopoliittisen uhan luomisesta ja ylläpidosta, jotta rivejä kotirintamalla saadaan tiivistettyä.

Etelä-Kiinan meren konfliktin ja kiinalaisen historiapolitiikan tulevaisuus

On hyvin todennäköistä, että kiista Etelä-Kiinan meren omistuksesta jatkuu ainakin Kiinan osalta Haagin päätöksestä huolimatta, sillä Kiina on ilmoittanut että päätös ei sido sitä. Tuoreimmat kehityskulut todennäköisesti tulehduttavat alueen maiden välejä entisestään, vaikka Filippiinien uuden presidentin Rodrigo Duterten noustua valtaan maiden välisissä suhteissa puhaltavatkin ainakin toistaiseksi uudet tuulet. Sekä Kiina että Yhdysvallat ovat varoittaneet yhteenoton vaarasta, ja konflikti on saamassa entistä enemmän globaaleja mittasuhteita. Lusikkansa soppaan kahden suurvallan ohella ovat työntäneet mainitusti jo Venäjä sekä nyttemmin myös Euroopan unioni, Intia sekä Japani. Yhdysvaltojen tulevan presidentin Donald Trumpin kohua herättäneet lausunnot ja toimet Taiwanin suhteen ovat heijastuneet uusina jännitteinä myös Etelä-Kiinan merellä. Vain aika näyttää, onko kansainvälisellä diplomaattisella painostuksella mitään vaikutusta Kiinan toimiin, vai kiristääkö maa otettaan alueesta entisestään.

Varmaa kuitenkin on, että Kiina tulee jatkossakin turvautumaan Etelä-Kiinan meren konfliktissa historiapoliittisiin argumentteihin, joilla pyritään yhtäältä oikeuttamaan omissa ja muiden silmissä alueen tosiasiallinen hallinta ja toisaalta vahvistamaan kansallistunnetta kotimaassa. Haagissa tehty päätös ja ulkovaltojen painostus tullaankin ennemmin tai myöhemmin suurella todennäköisyydellä sulauttamaan osaksi edellä mainittua suurta ”nöyryytyksen vuosisadan” historianarratiivia. Mikäli Kiinan ”rauhallinen kehitys” ajautuu jatkossakin törmäyskurssille naapurimaiden intressien kanssa, on lähes varmaa, että myös tällöin historiapoliittiset argumentit ja painostuskeinot tulevat kuulumaan Kiinan keinovalikoimaan.

Kiinan harjoittamaa historiapolitiikka antaa myös aihetta itsereflektioon ulkopolitiikan ja historian poliittisen käytön tutkimuksen saralla. Hämärtämällä yhtäältä pehmeän ja kovan vallan ja toisaalta sisä- ja ulkopolitiikan rajoja Kiinan toiminta asettaa kyseenalaiseksi ne käsitteelliset työkalut, joilla ulkopolitiikkaa ja historian poliittista käyttöä usein hahmotetaan ja jäsennellään.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa