Jaa

Puna-armeijan tankit vartioivat pääsyä Kremliin vallankaappausyrityksen aikana elokuussa 1991. Kuva: Tove Knutsen / Flickr

Puna-armeijan tankit vartioivat pääsyä Kremliin vallankaappausyrityksen aikana elokuussa 1991. Kuva: Tove Knutsen / Flickr.

Neuvostoliiton hajoamisesta tulee 25.12.2016 kuluneeksi 25 vuotta. The Ulkopolitist julkaisee kolmiosaisen artikkelisarjan aiheeseen liittyen. Ensimmäinen osa käsitteli Neuvostoliiton romahtamisen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan ja toinen osa selvitti miksi Kiinalle ei käynyt kuten Neuvostoliitolle. Sarjan viimeisessä osassa tarkastellaan Gorbatšovin avoimuuspolitiikan vastustamista ja esitetään, että samankaltaiset konservatiiviset argumentit ovat käytössä myös nyky-Venäjällä.  

Neuvostoliiton pääsihteeri Mihail Gorbatšovin ja hänen luotsaamansa uudistusohjelman, perestroikan, vastustaminen kulminoitui elokuussa 1991 kömpelösti päättyneeseen vallankaappausyritykseen. Kun silminnähden väsähtäneet vanhoilliset kommunistit Gennadi Janajevin johdolla pitivät tiedotustilaisuuden, Nezavisimaja Gazetan toimittaja kysyi heiltä suoraan, katsovatko he toteuttaneensa vallankaappauksen. Janajev tietysti kiisti ja lisäsi, että erilaiset analogiat aiempiin vallankumouksiin (toimittaja mainitsi vuodet 1917 ja 1964) ovat ”vaarallisia”.

Janajevin juntta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen eikä myöskään luonteeltaan ainutlaatuinen uudistuspolitiikan vastustaja. Yllättävä mutta heikosti suunniteltu vallankaappausyritys kaatui vääriin olettamuksiin: toisin kuin kaappaajat odottivat, armeija ei asettunut heidän puolelleen, eikä Gorbatšov suostunut vallanjakosopimuksiin. Ydinryhmä ei myöskään osannut ennustaa oikein Boris Jeltsinin näyttävää ja nopeaa ilmaantumista vallankaappausta vastaan ja tämän kansansuosiota.

Lisäksi vuodesta 1987 lähtien tarmokkaasti rummutettu avoimuuspolitiikka, glasnost, oli ehtinyt muuttaa tiedotusvälineiden toimintakulttuuria. Janajev ja hänen lähipiirinsä saivat huomata, ettei julkisuus ollut enää täysin hallittavissa – mistä ennen mahdottomana pidetty suorapuheisuus tiedotustilaisuudessa on vain yksi esimerkki.

Kuten usein historiassa, meille selvä lopputulos alkaa helposti määrittää sitä, miten ymmärrämme menneisyyden kehityskulkuja. Nykyhetkessä voi olla vaikea muistaa, että totalitaristisen ja suljetun neuvostojärjestelmän altistaminen uudistuspolitiikalle kohtasi vastustusta paitsi poliittisen eliitin piirissä ja valtakoneiston keskikerrostumissa, myös tavallisen kansan tasolla. Janajevin juntan epäonnistunut mutta dramaattinen vallankaappausyritys jättää helposti varjoonsa sen, että Gorbatšovin uudistuksia vastustettiin kiivaasti jo ennen elokuuta 1991.

Puoluejohdossa suhtauduttiin penseästi uudistuksiin, koska niiden pelättiin horjuttavan hallitsevan eliitin asemaa. Perestroika ei saanut myöskään varauksetonta suosiota kansan parissa. Erityisen epäsuosituista uudistuksista mainitaan usein vuonna 1985 aloitettu alkoholin vastainen kampanja, joka oli ensimmäisiä perestroikan ”saavutuksia”. Poliittinen epäonnistuminen leimasi koko uudistusohjelmaa ja Gorbatšovia johtajana.

Glasnost ja sen vastustajat: voimmeko luopua periaatteistamme?

Ei ole yllättävää, että muutosta vastustavat ne tahot, jotka hyötyvät nykyhetken tilanteesta. Eikä toisaalta hämmästytä sekään, että alkoholinkulutuksen rajoituksiin suhtauduttiin vodkan kotimaassa tunteikkaasti. Mutta miksi totalitaristisen valtion asukkaista moni vastusti avoimuuspolitiikkaa, glasnostia?

Glasnost ei tarkoittanut vain lehdistönvapautta vaan laajemmin julkisuutta, läpinäkyvyyttä ja erilaisten mielipiteiden ja kritiikin sallimista julkisessa keskustelussa. Tärkeä syy Gorbatšoville vaatia glasnostia oli nimenomaan hänen kohtaamansa vastustus puoluejohdossa. Avoimen julkisen keskustelun oli tarkoitus auttaa häntä taistelussa vanhoillisia rakenteita ja niiden henkilöitymiä vastaan. Gorbatšovin käytössä glasnostin käsitteeseen yhdistyi aina erottamattomasti puolueen etu, mutta tiedonvälityksen muutosten myötä avoimuuspolitiikkaa ei enää voinut ohjailla ylhäältä käsin.

Avoimuuspolitiikkaa vastustettiin myös julkisesti, ja vuonna 1988 keskustelu kiihtyi avoimeksi kamppailuksi suurilevikkisten sanomalehtien sivuilla. Alkusysäyksen antoi moskovalaisen yliopisto-opettajan Nina Andrejevan kirje ”En voi luopua periaatteistani” (Ne mogu postupatsja printsipami, I cannot give up my principles), joka julkaistiin maaliskuussa Sovetskaja Rossija –lehdessä. Ennen ilmestymistään tekstiä oli ”paranneltu” lehden toimituksessa keskuskomitean konservatiivisen siiven poliitikkojen kanssa. Tekstissä Andrejeva haukkuu uudistuspolitiikan periaatteettomana, ja epäilee sen johtavan kaaokseen. Hän esittää huolensa erityisesti nuorisosta, jonka moraaliin kokee uudistusten vaikuttavan haitallisesti. Kirjoitus levisi laajalle, ja jonkin ajan kuluttua glasnostin puolustajat – ensisijaisesti Gorbatšovin läheinen tukija Aleksandr Jakovlev – muotoilivat vastineen, joka julkaistiin Pravdassa. Tapaus oli merkittävä siksi, että virallisen politiikan vastustajien argumentit saivat paljon tilaa julkisessa keskustelussa.

Periaatteettomuus tai sosialismin ideologian häpäiseminen ei ollut ainoa uudistuspolitiikan vastustajia huolestuttanut uhka. Tietynlainen kaipaus auktoriteettien tunnustamiseen ja kunnioittamiseen kuultaa Andrejevan kirjeestä läpi. Vaikka hän kertoo myös omassa suvussaan olleen vainojen uhreja, hän muistuttaa Stalinin olleen suuri poliitikko. Glasnostin myötä julkisuudessa voitiin puida Neuvostoliiton historiaa aiempaa monipuolisemmin, mutta sankarimyyttien ja vainojen yhteensovittaminen samaan ideologiseen kertomukseen oli vaikeaa.

Avoimuuspolitiikkaa vastustettiin myös siksi, että sen katsottiin uhkaavan kielen ja kulttuurin arvokkuutta. Median murros lisäsi vettä myllyyn: aiemmin piilossa ollut seksuaalinen kuvasto ilmaantui lehtien sivuille, ja kielenkäyttö monipuolistui siinä määrin, että arkiset ja jopa alatyyliset ilmaukset saivat tilaa. Vanhoilliset kommunistit vieroksuivat median viihteellistymistä ja länsimaisia ja erityisesti amerikkalaisia vaikutteita. Median banalisoituminen ja karnevalisoituminen olivat glasnostin seurauksia, mikä antoi sen vastustajille lisää aseita. Siveyden, kielellisen puhtauden ja moraalin nimissä konservatiiviset piirit julistivat glasnostin menneen jo liian pitkälle.

Lännessä Gorbatšovia arvostettiin yhteistyöhalujensa vuoksi, mutta Neuvostoliitossa hän ei lopulta ollut mieleen kenellekään. Uudistusmieliset pitivät häntä kankeana ja jahkailevana, ja konservatiivien näkökulmasta hän oli antanut väistämättä kaaokseen johtavan glasnostin riistäytyä hallinnasta. Jeltsiniin liittyi yhä enemmän toiveita paremmasta, jotka vallankaappausyrityksen kukistaminen sitten sinetöivät. Kun Gorbatšov piti eropuheensa  joulukuun 25. päivänä 1991, häntä ei juuri jääty kaipaamaan.

Olisiko Neuvostoliitto voinut pysyä pystyssä?

Neuvostoliiton hajoaminen oli aikalaisille yllätys (kuten antropologi Alexei Yurchak on kuvannut, “kaikki oli ikuista kunnes ei enää ollutkaan”). Suurvallan talous oli ollut taantumassa ennenkin, eikä pelkkä taloustilanne olisikaan välttämättä johtanut koko järjestelmän hajoamiseen – kansalaisetkin olivat pitkälti tottuneet säännöstelyyn. Mutta talouden ongelmat kietoutuivat yhteen ratkaisemattomien poliittisten ja alueellisten kysymysten kanssa. Avoimuuspolitiikan merkitys Neuvostoliiton hajoamisprosessissa oli valtava myös siksi, että kansallisuuskysymyksiä koskevia kiistoja ei voitu enää pitää piilossa. Demokratiavaatimukset Itä-Euroopan maissa ja aseelliset konfliktit Neuvostoliiton reuna-alueilla, erityisesti vuonna 1988 alkanut Vuoristo-Karabahin sota, rampauttivat keskushallinnon kykyä hallita järjestelmää. Lopulta Neuvostoliiton johto ei kyennyt enää vastaamaan kaikkiin haasteisiin yhtä aikaa.

Politiikan tutkija Tatjana Vorožeikina pohti hiljattain talouslehti Vedomostissa mahdollisuutta, että Neuvostoliitto ei olisikaan hajonnut, vaan järjestelmän puitteissa olisi pystytty ratkaisemaan joitain sen vaikeimpia ongelmia. Vaihtoehdoista mainitaan usein ”Kiinan malli”, jonka mukaan poliittista ja taloudellista uudistamista ei olisi pitänyt yrittääkään sallia samanaikaisesti, vaan talousreformit olisi pitänyt toteuttaa asteittain autoritäärisen hallinnon alla. Vorožeikina huomauttaa, että Kiinassa onnistumiseen keskeisesti vaikuttanut maatalousreformi ei olisi voinut toimia ratkaisun avaimena Neuvostoliitossa, jossa maatalousväestön osuus oli suhteellisesti paljon pienempi ja toisaalta elintaso yleisesti korkeampi. Lisäksi poliittisesti tällainen lähtökohta olisi ollut vaikea toteuttaa, koska raskas maatalouden byrokratiakoneisto olisi jäänyt tarpeettomaksi. Vaikka talousreformi olisikin jotenkin onnistunut, kansallisuuskysymyksiä se ei silti olisi ratkaissut.

Neuvostoliiton hajoamisen vääjäämättömyyttä voi kuitenkin tarkastella myös toisenlaisesta näkökulmasta, jonka tarjoaa vuonna 1987 ilmestynyt teos The Russian Challenge and the Year 2000. Tutkija Aleksandr Janov erittelee uudistusmielisten ja konservatiivien suhdetta toisiinsa Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa. Lähtökohtana on näiden piirien vaihtoehtoiset vastaukset ”Venäjän idean” ongelmaan, joita kartoitetaan teoksessa 1830-luvulta lähtien. Tuolloin länsimieliset liberaalit uudistajat halusivat rakentaa Venäjän tulevaisuuden rationalismin, individualismin ja kosmopolitanismin varaan, ja heitä vastustaneet konservatiiviset slavofiilit halusivat painottaa uskontoa, kollektivismia ja nationalismia. Janovin mukaan Venäjän historia on noista ajoista lähtien noudattanut reformiyritysten ja niiden vastustamisen syklistä kamppailua.

Janov ei – tietenkään – ennusta Neuvostoliiton loppua, mutta hän näkee kirjassaan mahdollisuuden nationalististen ja konservatiivisten voimien vastaiskulle perestroikan vuosien jälkeen. Radikaalit oikeistonationalistit olivat teoksen kirjoitushetkellä oppositiossa, mutta Janov oli seurannut näitä voimia jo pitkään, ja näki niiden vahvistuvan. Hän esittää hypoteesin, jonka mukaan venäläinen nationalismi kehittyy asteittain uudistusten vastustamisen myötä radikaaliin suuntaan, joka pyrkii sekoittumaan virallisen ideologian kanssa. Juuri tämä on nykyhetken lukijalle teoksen kiinnostavin anti: hypoteesi näyttää toteutuneen, vaikka ”virallinen ideologia” onkin teoksen ilmestymisen jälkeen muuttunut.

”Periaatteellisuus” tämän päivän Venäjällä

Mikään malli ei voi ennustaa tulevaa, mutta nyky-Venäjää tulkittaessa Janovin ajatuksista voi silti olla apua. Liberaalien ja konservatiivisten voimien vuosisatainen kamppailu auttaa ehkä ymmärtämään sitä, miksi Venäjän tämänhetkinen kehitys on vähemmän yllättävä kuin millaisena sen usein näemme. Neuvostoliiton hajoaminen ei pyyhkinyt pois Venäjän historiaa.  

Vuonna 1993 kirjoitetun, hengeltään varsin liberaalin perustuslain mukaan Venäjällä ei voi olla ideologiaa tai valtion virallista uskontoa. Siitä huolimatta puhe perinteisten ja henkisten arvojen tärkeydestä on vain yltynyt valtiojohdon puheissa, erityisesti vuonna 2012 alkaneen Putinin kolmannen presidenttikauden myötä. Vahvistuva autoritäärisyys ja yhteisen arvopohjan korostaminen ylhäältä käsin on antanut tutkijoille aihetta kutsua Venäjän viimeaikaista sisäistä kehitystä konservatiiviseksi käänteeksi, tai jopa ideologian paluuksi politiikan kentälle (re-ideologization of politics) Perinteisiin venäläisiin arvoihin luetaan usein kuuluviksi ainakin hengellisyys, moraalisuus ja eettisyys, patriotismi sekä perinteiset perhearvot. Ideologiaa ne eivät riitä muodostamaan, mutta jonkinlaisen yhteisen idean kyllä – ja se tuntuu olevan presidentti Putinin tarkoituskin.

Perinteisiin arvoihin kiteytyy tämän päivän konservatiivisen ajattelun ydin. Se muistuttaa Neuvostoliiton viimeisinä vuosina käydystä kamppailusta glasnostia vastaan: periaatteellisuus on tärkeämpää kuin avoimuus. Auktoriteettien kunnioittaminen sekä venäläisen kulttuurin ja kielen arvokkuuden vaaliminen ovat keskeisiä argumentteja perinteisiä arvoja peräänkuuluttavassa keskustelussa. Valtiojohto on ollut huolissaan moraalista ja siveydestä, ja perhearvoja on pyritty suojaamaan lainsäädännöllä.

Suoria rinnastuksia 1980-luvun vanhoillisten ja kansallismielisten piirien ja nyky-Venäjän konservatiivisten (ja yhtä lailla kansallismielisten) ajattelijoiden välille ei ole mielekästä tehdä, mutta argumentaatiossa on tuttu kaiku. Konservatiivinen perinne hakee yhä voimaa auktoriteetin määrittelemistä periaatteista.

Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, että suurin kamppailu Venäjän tulevaisuudesta käydään liberaalien ja konservatiivien välillä. Nyt, 25 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, konservatiivit ovat selvästi voitolla. Mutta vaikka historia ei suoraan opeta mitään, menneisyyden kehityskulut kertovat, että odottamaton on mahdollista.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa