Jaa

bush_gorba_p15623-25a

George Bush ja Mihail Gorbatsov tapasivat toisensa Helsingissä syyskuussa 1990. Kuva: Wikimedia Commons.

Neuvostoliiton hajoamisesta tulee 25.12.2016 kuluneeksi 25 vuotta. The Ulkopolitist julkaisee kolmiosaisen artikkelisarjan aiheeseen liittyen. Sarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan kommunistisen supervallan luhistumisen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan.

Vuosi 1991 on yksi Suomen ulkopolitiikan vedenjakaja, joka historiallisessa merkittävyydessään nousee lähes vuosien 1917 tai 1809 tasolle. The Ulkopolitist esittelee tässä tekstissä Suomen ulkopolitiikan kannalta kolme keskeistä tapausta, jotka nivoutuvat Neuvostoliiton hajomamiseen: ulkopoliittisen vallankäytön parlamentarisoitumisen, YYA-sopimuksesta irtautumisen ja Baltian kriisin.

Kylmän sodan lopulla Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa määritti yhtäältä ongelmaton suurvaltapoliittinen tilanne, toisaalta yhä arvaamattomaksi muodostuva Neuvostoliiton sisäinen heikkous. Samalla itänaapurin sekava tila sokaisi ulkopolitiikan teon monilla muilla osa-alueilla. Euroopan poliittinen kartta oli vuonna 1991 menossa uusiksi. Itä-Euroopan valtiot olivat irtautuneet kommunismista yksi toisensa perään. Kehitys oli pääosin ollut väkivallatonta, mutta Romaniassa Nicolae Ceaușescun valta sai verisen päätöksen. Jugoslavian hajoamissodat olivat vuonna 1991 vasta alussa. Saksojen yhdistymisestä oli päästy sopuun edellisen vuoden lopulla, mutta puna-armeijan vetäytyminen Euroopasta oli vielä täysin kesken. Suurvaltapoliittinen tilanne oli kylmän sodan päätyttyä ongelmaton, joten Suomi integroitui yhä tiiviimmin läntisiin rakenteisiin.

Neuvostoliiton sisäpoliittinen tilanne aiheutti uudenlaista huolta: suuren ja mahtavan itänaapurin sijaan Suomen naapurissa horjui, Viron silloisen ulkoministerin Lennart Meren sanoin, “kuoleva dinosaurus”. Ennen yksiäänisen Moskovan tilalle oli ilmestynyt useita keskenään kilpailevia ryhmittymiä, merkittävimpänä Boris Jeltsinin johtamat venäläiset nationalistit. Erityisen suurta huolta Suomessa kannettiin Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan jatkuvuudesta. Vanhoilliset voimat olivat vahvistaneet asemiaan vuoden 1990 lopulla, ja väkivaltainen kurinpalautus koko Neuvostoliitossa alkoi alkuvuodesta näyttää todennäköiseltä. Suomen kannalta kiusallinen Baltian kriisi nousi tammikuun 1991 väkivaltaisuuksien myötä yhä vahvemmin maailmanpoliittiseksi kysymykseksi. Tasavallan presidentti Mauno Koiviston varovainen linja herätti yhä enemmän kritiikkiä myös eduskunnassa.

Ruotsi oli yllättänyt Suomen hakemalla Euroopan yhteisön jäsenyyttä syksyllä 1990. Suomen läntisen integraation kannalta sotilaallisia velvoitteita sisältävä YYA-sopimus muodostui yhä suuremmaksi riippakiveksi. Osista Pariisin rauhansopimuksen 1947 rajoituksista oli irtauduttu yksipuolisella julistuksella edellisenä vuonna, ja ulkoministeriössä pohdittiin YYA-sopimuksen muuttamista neutraalimpaan muotoon. Neuvostoliitto oli vuonna 1989 ensimmäistä kertaa tunnustanut Suomen puolueettomuuden. Syynä tähän oli Moskovan kiertoradalta irtautuvien valtioiden uusi asema: Kremlin kannalta olisi edullista saada läntiselle rajalleen “monta pientä Suomea”, joiden ulkopoliittinen liikkumatila olisi ainakin jossain määrin kytketty Neuvostoliittoon. Tämä ajatus ei ymmärrettävästi herättänyt riemua Helsingissä, jossa oltiin jo kovaa vauhtia liikkumassa osaksi Länsi-Eurooppaa.

Baltian kriisi

”Neuvostoliiton television pääuutislähetys Vremja osoitti sunnuntai-iltana, että Gorbatshovin virittämä julkisuuspolitiikka – glasnost – oli myös jyrätty panssareiden alle Vilnassa. Television selostus oli yksipuolisuudessaan kuin paras näyttö Brezhnevin ajan sensuuripolitiikasta.”

Näin kuului ulkoministeriön Baltian tilanteeseen keskittyneen neuvotteleva virkamies Jaakko Kaurinkosken lohduton näkemys 14. tammikuuta 1991. Edellisenä päivänä neljätoista liettualaista oli kuollut neuvostosotilaiden luoteihin ja panssarivaunujen alle liiskautuen yrittäessä puolustaa Vilnan televisiotornia. Viikkoa myöhemmin Neuvostoliiton sisäministeriön OMON-joukot rynnäköivät Latvian sisäministeriöön surmaten neljä siviiliä. Ulkoministeriö seurasi Baltian kehitystä tarkasti. Jos tilanne kärjistyisi, se koskettaisi väkisinkin Suomea.

Viitteitä sotilaallisen voiman käytön mahdollisuudesta oli saatu jo aiemmin. Kovaa linjaa ja voimakkaan keskusjohtoisen Neuvostoliiton säilyttämistä ajavat vanhoilliset voimat vahvistivat asemiaan marraskuun 1990 puoluekokouksessa. Baltian kriisi tammikuussa osoitti, että Gorbatšov joutui tekemään vanhoillisille myönnytyksiä uudistuspolitiikkansa kustannuksella. Erityisesti presidentti Koivisto pelkäsi Gorbatšovin syrjäyttämistä, Neuvostoliiton suotuisan kehityksen loppumista ja uusstalinistien valtaannousua.

Suomi oli Gorbatšovin valtaannousun jälkeen pyrkinyt tukemaan presidentin politiikkaa. Baltiassa virinneeseen kansalliseen liikehdintään suhtauduttiin myönteisesti, mutta poliittista tukea sille ei annettu. Käytännön yhteistyötä oli kuitenkin paljon, erityisesti Viron kanssa. Vuoden 1990 mittaan Suomen tavoitteet tukea Gorbatšovia ja Baltian itsemääräämispyrkimyksiä ajautuivat entistä selvemmin ristiriitaan keskenään. Samalla Baltian kysymys nousi Suomen sisäpolitiikassa yhä vahvemmin esille. Kriisillä oli suoria vaikutuksia myös Suomen asemaan: Persianlahden sota oli osoittanut Baltian alueen strategisen merkityksen Leningradin ilmapuolustuksen kannalta. Jos neuvostoarmeija joutuisi vetäytymään Baltiasta, Suomenlahden sotilaallinen merkitys kasvaisi.

Baltian maat ja Neuvostoliiton keskusjohto kävivät neuvotteluja itsemääräämisoikeuden laajentamisesta kevään ja kesän 1991 mittaan. Suomalaiset pitivät neuvotteluratkaisua kaikista toivottavimpana. Todennäköisempiä vaihtoehtoja kuitenkin olisivat jäätynyt konflikti tai Baltian niskuroinnin väkivaltainen kukistaminen. Ulkoministeriön raporteissa tilanne näyttäytyy synkkänä: Neuvostoliiton turvallisuusjoukot pyrkivät ”sattumanvaraisen terrorismin” avulla provosoimaan reaktioita, jotka oikeuttaisivat laajemman sotilaallisen voiman käytön. Virossa tilanne oli rauhallisin, minkä arveltiin johtuvan siitä, ettei tasavaltaan ollut sijoitettu OMON-joukkoja. Latvian ja Liettuan raja-asemia vastaan oli tehty iskuja, jotka olivat vaatineet kuolonuhreja. Tilanteen lukkiutumista pidettiin kuitenkin todennäköisempänä kuin laajamittaista kurinpalautusta.

Baltian jonkinasteinen itsenäistyminen alkoi vuoden aikana näyttää vain ajan kysymykseltä. Kuluneet vuodet olivat nostaneet pintaan aiemmin piilotellun kansallistunteen myös muualla liittovaltion alueella. Venäläisen nationalismin nousun myötä muun muassa Moskovassa ja Leningradissa alkoivat yleistyä näkemykset siitä, että muut neuvostotasavallat loisivat Venäjän kustannuksella. Niskuroivista balteista olisi kenties syytäkin päästä eroon. Suomessa balttien kansainväliseen oikeuteen nojaavaa etenemistaktiikkaa pidettiin täysin epärealistisena. Koiviston linjan mukaan vain molempia osapuolia tyydyttävä neuvotteluratkaisu takaisi kestävän ratkaisun tilanteeseen. Vuonna 1991 oli kuitenkin selvää, ettei Suomen autonomian ajan kaltainen status neuvostoliittolaisine sotilastukikohtineen tulisi riittämään balteille.

Balttien päättäväisyys ja yhtenäisyys yllättivät ulkoministeriön. Neuvostoliiton keskusjohdolle uskolliset tahot tasavalloissa olivat pääosin venäjänkielisiä. Moskova käytti häikäilemättömästi hyväkseen venäläisväestön asemaa kansainvälisissä yhteyksissä. Ulkoministeriössä Kremlin narratiiviin ei uskottu, mutta julkisesti sitä vastaan ei asettauduttu. Paikallisen venäläisväestön mobilisointi Moskovan tueksi ei informaatio-operaatioista huolimatta onnistunut. Viimeistään tammikuun väkivalta oli saanut suurimman osan venäläisväestöstäkin itsenäisyyden kannalle.

Laajamittainen väkivalta oli jatkuvasti realistinen vaihtoehto itänaapurin kehityksessä. Puna-armeija oli vastentahtoisesti joutunut vetäytymään Itä-Euroopasta. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä kenraaleissa, jotka eivät muutenkaan ulkomaisista mielipiteistä juuri piitanneet. Osa miehistöstä ja jopa upseeristosta oli telttamajoituksessa, minkä arveltiin lisäävän tyytymättömyyttä asevoimissa. Sisällissotaa pidettiin ulkoministeriössä mahdollisena, jopa ydinaseita saatettaisiin käyttää.

Elokuun vallankaappausyritys muodostui Suomen ulkopolitiikan vedenjakajaksi. Neuvostoliiton luhistuminen alkoi olla ajan kysymys. Suomi päätyi palauttamaan diplomaattisuhteet Baltian tasavaltoihin näiden tunnustamisen sijaan. Virallisesti Suomi ei ollut de jure tunnustanut Baltian liittämistä Neuvostoliittoon. Tämä oli nostettu esiin ulkoministeriössä jo vuonna 1990, mutta luonnollisesti Suomen virallinen linja pidettiin visusti pois julkisuudesta.

Ulkoministeri Paavo Väyrynen totesi Baltian maiden jo julistauduttua itsenäiseksi, etteivät ne täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Hän arveli virolaiskollegalleen Lennart Merelle epäonnistuneen vallankaappauksen kuitenkin parantaneen Baltian neuvotteluasemaa suhteessa Moskovaan. Kun Boris Jeltsinin Venäjä oli tunnustanut Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden, ei Suomi enää jäänyt odottamaan neuvostojohdon kanssa käytyjen neuvottelujen etenemistä. Imperiumin loppu oli vain ajan kysymys.

Suurlähettiläs Heikki Talvitien arvio Neuvostoliiton sisäpoliittisesta tilanteesta Vilnan Verilöylyn jälkeen tammikuussa 1991. Ulkoasiainministeriön arkisto. Kuvat: Ilmar Metsalo

Kylmä sota päättyy – irti YYA:sta

Kylmän sodan viimeisinä vuosina YYA-sopimuksen asema nousi Suomessa julkisen keskustelun aiheeksi erityisesti Saksan yhdistymisen 1990 ja Neuvostoliitossa elokuussa 1991 tapahtuneen vallankaappausyrityksen seurauksena. Molemmat tapaukset vahvistivat käsityksiä siitä, että YYA-sopimus vaati uudelleentarkastelua.

Suomessa vakavan julkisen keskustelun YYA-sopimuksen sisällön tarkistamisesta voidaan katsoa käynnistyneen viimeistään syyskuussa 1990. Vedotessaan eurooppalaisen integraation puolesta tammikuussa 1990 Euroklubin tilaisuudessa, silloinen Ulkopoliittisen instituutin tutkija Risto E.J. Penttilä esitti, että YYA-sopimus olisi korvattava uudella sopimuksella, joka takaisi Suomelle todellisen puolueettomuuden nykyisen järjestelyn sijaan. Penttilän ajatuksen taustalla oli Euroopan muuttunut turvallisuustilanne Saksan yhdistymisen ja siitä seuranneen suurvaltasuhteiden liennytyksen myötä. Penttilän ajatuksiin suhtauduttiin pääosin penseästi ja suomalaispoliitikot korostivat julkisuudessa pääosin jatkuvuutta. Läntisten ja neuvostodiplomaattien kanssa käymissään keskusteluissa ulkoministeriön virkamiehet suhtautuivat varovasti ajatukseen YYA-sopimuksen tarkistamisesta.

Kysymys YYA-sopimuksen sisällöstä nousi yllättäen uuteen valoon kun Suomen valtiojohto ilmoitti yksipuolisesti syyskuussa 1990 Saksan yhdistymisen jälkeen tulkitsevansa Pariisin rauhansopimuksen III osan Saksaa koskevien määräysten menettäneen merkityksensä. Yksi YYA-sopimuksen keskeisin artikla, kohta sotilaallisista konsultaatioista, oli sidottu kiinni Saksan uhkaan, jolloin Pariisin rauhansopimuksen uustulkintojen myötä Suomen ulkopoliittisen johdon tavoitteeksi tuli pyrkimys muuttaa YYA-sopimuksen tulkintaa. Suomen uustulkintaprosessi, mikä tunnettiin myös nimellä Operaatio Pax, valmisteltiin salaisesti ulkopoliittisten virkamiesten ja päättäjien kesken.

Tässä suhteessa on kuitenkin huomioitava, ettei Suomessa ryhdytty ajamaan YYA-sopimuksen mitätöintiä. Presidentti Koiviston nimissä annettu kannanotto totesi YYA-sopimuksen Saksaa koskevan viittauksen vanhentuneen ja heijastavan tilannearviota, joka ei enää vallitse. Samassa yhteydessä Koivisto kuitenkin korosti, että muuttuneissakin olosuhteissa YYA-sopimuksen olennainen sisältö on säilyttänyt merkityksensä, minkä lisäksi presidentti Koivisto toisti saman viestin Gorbatšoville Neuvostoliiton vierailullaan 1991 kesäkuussa.

Elokuussa 1991 Janajevin juntan vallankaappausyritys tarkoitti suurta muutosta idänpolitiikan painotuksissa, sillä viimeistään tällöin Suomessakin käännyttiin sille kannalle, että Jeltsinin Venäjä tulisi tavalla tai toisella olemaan keskeinen osa idän tulevaisuutta. Ulkoministeriössä laadittiin elokuun lopulla YYA-sopimuksen osalta muistio, jossa ehdotettiin kahta toimintatapaa: Suomessa tulisi odottaa Neuvostoliiton tilanteen vakiintumista, mutta samalla pyrkiä rakentamaan suhteita Venäjään; tai Suomen tulisi tehdä aloite YYA-sopimuksen korvaamisesta ja käydä tästä neuvotteluja Neuvostoliiton tilanteen vakiinnuttua.

Suomen ulkopoliittinen johto päätti menetellä ensimmäisen vaihtoehdon mukaisesti. Moskovan sekavan tilanteen johdosta YYA-sopimuksen korvaaminen haluttiin jättää odottavalle kannalle ja sen sijaan tarttua Jeltsinin tarjoukseen luoda suoria suhteita Venäjään. Ulkoministeriössä ryhdyttiin välittömästi hahmottelemaan sopimusta Venäjän kanssa, tosin samanaikaisesti varauduttiin kaikkeen, sillä samalla aloitettiin myös YYA-sopimuksen korvaavan sopimuksen luonnostelu.

Syyskuun aikana Suomessa ryhdyttiin sopimusneuvotteluihin yhtäaikaisesti sekä Jeltsinin Venäjän että Neuvostoliiton kanssa. Tavoitteena oli löytää uusiin olo- ja valtasuhteisiin sopiva järjestely. Presidentti Koivisto korosti taustalla malttia ja toivoi neuvotteluissa Neuvostoliitto-painotusta. Neuvostoliiton suunnalta oli tullut alkukesästä lähtien myötäileviä viestejä uuden sopimuksen luomiseksi. Asian suhteen ratkaiseva muutos tapahtui, kun ulkoministeri Väyrynen tapasi kollegansa Boris Pankinin YK:n yleiskokouksen yhteydessä, jossa ministerit ilmoittivat maiden aloittavan lokakuussa neuvottelut YYA-sopimuksen korvaavasta sopimuspaketista. Muutama päivä tätä ennen ulkoministeriön poliittinen osasto oli jo suositellut tavoitteeksi kokonaan uudenlaiselle käsitteistölle ja kielelle rakentuvaa sopimusta.

Lokakuun alkuun mennessä Suomi ja Neuvostoliitto olivat valmistelleet omat luonnoksensa YYA-sopimuksen korvaavasta sopimuksesta. Sopimusneuvottelujen ensimmäinen kierros käytiin Moskovassa parin viikon päästä, jossa Suomen luonnos hyväksyttiin sopimuksen pohjaksi. Sotilaallisista artikloista ja avunantovelvoitteista irtaannuttiin lopulta ilman suuria vaikeuksia. Konsultaatiovelvoitteessa päädyttiin nojautumaan ETYJ:iin ja YK:hon nojautuviin periaatteisiin. Suomalaiset saivat lopulta hyvinkin pitkälti tahtonsa läpi sopimuksen sisällön suhteen.

Neuvostoliiton kanssa käytyjen sopimusneuvottelujen aikana oli periaatteeksi muodostunut, ettei Suomi aloita neuvotteluja Venäjän kanssa ennen kuin sopimusasia oli saatu valmiiksi Neuvostoliiton kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton uusi sopimus parafoitiin 9.12.1991, mutta yhtäkkiä Venäjä ilmaisi vastustavansa allekirjoitusta ja Suomen edustajat peruivat ratifiointimatkansa. Joulukuun loppuun mennessä Neuvostoliitto oli lakannut olemasta ja sen seuraajavaltioksi nousi Venäjän federaatio. Tämän seurauksena Suomi päätyi solmimaan sopimuksen Venäjän kanssa yhdistelemällä ja muokkaamalla sekä Neuvostoliiton kanssa parafoitua, että Venäjän kanssa hahmoteltua sopimusluonnosta. Seurauksena oli ”Sopimus suhteiden perusteista Suomen ja Venäjän välillä”. Allekirjoitus tapahtui 20.1.1992 Presidentinlinnassa. Tilaisuuden yhteydessä Suomen ja Venäjän edustajat sopivat YYA-sopimuksen päättämisestä noottien vaihdolla.

Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg informoi suurlähettiläs Heikki Talvitietä Suomen tasapainoilusta Jeltsinin Venäjän, Neuvostoliiton ja Baltian itsenäistymisen välillä. Ulkoasiainministeriön arkisto. Kuvat: Henri Vanhanen

Kuka käyttää ulkopoliittista valtaa?

YYA-sopimuksen uudelleenarviointiprosessissa ajankohtaistui myös kysymys ulkopoliittisesta vallanjaosta ja ulkopoliittisen päätöksenteon avoimuudesta. Idänsuhteiden vakiintuneista, kahdenkeskisiin ja epävirallisiin henkilökohtaisiin kontakteihin nojaavista käytännöistä siirryttiinkin Koiviston kaudella kohti parlamentaarisempaa menettelyä. Presidentti pyrki kautensa aikana siirtämään ulkopoliittista vastuuta myös pääministerille tai ainakin pitämään tämän hyvin informoituna ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Koiviston käsitys parlamentarismista oli kuitenkin toisenlainen kuin mitä sillä nykyään ymmärtäisimme: hänelle se oli ennemminkin hallituksen ja sen pääministerin, ei eduskunnan, osallistamista. Lopulta uusia sopimuksia neuvoteltaessa käytettiin edelleen vanhaa idänsuhteiden hoitoon perustuvaa järjestelmää, jossa kansalliset edut turvattiin monopolisoimalla niiden puolustaminen valtiomiesten tehtäväksi.

Neuvottelujen edetessä eduskunta alkoi yhä voimakkaammin esittää vaateita siitä, että sen olisi pitänyt päästä osaksi neuvotteluprosessia ja saada lausua mielipiteensä sopimusluonnoksista. Se ei pitänyt kohtuullisena sitä, että samaan aikaan käydystä länsi-integraatiokeskustelusta tietoa kyllä jaettiin, mutta itäiset suhteet pidettiin määrätietoisesti poissa julkisuudesta. Vanha tapa, jonka mukaan ulkopoliittista keskustelua pidettiin ennemmin vaarallisena kuin suotavana, piti yhä paikkansa YYA-sopimuksen kohdalla.

Kun hallitus ei suostunut jakamaan neuvotteluista tietoa vapaaehtoisesti, sai se pian huomata, että eduskunnalla oli kuitenkin keinonsa: kansanedustajien turhautuminen purkautui niin ulkoasiainvaliokunnan jäsenten pitkinä puheenvuoroina täysistuntosalissa kuin useampana tietovuotona, joiden ansiosta sopimusluonnokset olivat pian kaikkien luettavissa Helsingin Sanomista. Eduskunta pyrki siis aktiivisesti tuomaan ulkopoliittista keskustelua julkisuuteen ja ottamaan itselleen aiempaa enemmän määrittelyvaltaa myös ulkopoliittisessa päätöksenteossa.

Paitsi ulkopoliittisen päätöksenteon tapojen, myös toimintaympäristön muuttuminen näkyi eduskuntatyön teemoissa. Sekä vuodetun HNY-sopimusluonnoksen (YYA:n korvaajaksi suunniteltu sopimus hyvästä naapuruudesta ja yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa) että lopulta hyväksytyn uuden Venäjä-sopimuksen johdannossa ja artikloissa oli selvästi erilainen henki kuin YYA-sopimuksen muotoiluissa – maailmanjärjestelmän ja sen mukana kansainvälisen agendan ja ongelmanmäärittelyjen muuttuminen näkyi selvästi tekstissä. Puhuttiin ihmisoikeuksista, vähemmistöjen oikeuksista, kestävästä kehityksestä ja ympäristöstä. Kaiken kaikkiaan sopimus nojasi edeltäjäänsä selvästi vahvemmin kansainvälisen oikeuden periaatteisiin ja velvoitteisiin, kuten YK-järjestelmään ja ETYKiin. Oikeusoppineilla oli kuitenkin keskenään eriäviä näkemyksiä siitä, voisivatko uudenkin sopimuksen turvallisuuspoliittiset määräykset muodostaa sopivissa poliittisissa olosuhteissa YYA:ta vastaavan konsultaatiovelvoitteen. Myös vähemmistöjen asemaa käsittelevä 10. artikla nähtiin mahdollisena poliittisena riskinä.

Uuden tilanteen myötä puolueettomuuspolitiikka sekä Suomen idänpolitiikkaa osaltaan määrittänyt puolueettomuustunnustuksen metsästäminen Neuvostoliitolta menettivät niin ikään yhtäkkiä merkityksensä. Koko puolueettomuuden käsite pikemminkin ongelmallistui kaksinapaisen maailmanjärjestelmän väistyessä: kenen suhteen pitäisi olla puolueeton ja missä asioissa? Sotilaspolitiikan painoarvon vähentyessä ja siirtyessä hetkellisesti aseistariisuntaan, kasvoi taloudellisten kysymysten painoarvo, mikä näkyi jo meneillään olevan Euroopan integraatioprosessin kiihtymistendenssissä. Samoin Suomen ja Neuvostoliiton clearing-kaupan loputtua ja laman kolkutellessa ovella pyrittiin sopimaan yksityiskohtaisemmin lähialueyhteistyöstä, erityisesti Pietarin kasvavaa metropolialuetta ajatellen. Venäjän talouden saamisen takaisin jaloilleen sekä sen integroimisen kansainväliseen talousyhteisöön toivottiin edistävän koko alueen vakautta.

Koko turvallisuusympäristön käsittäminen oli kokemassa kokonaisvaltaisen muutoksen: siinä missä kylmän sodan aikainen sopimuskieli oli nojannut westfalenilaiseen valtiojärjestelmään, jossa kansallisvaltiot nähtiin keskeisinä toimijoina ja politiikka nojautui olennaisesti voimaan, uudessa tilanteessa agendalle nousi ja ajankohtaistui lukuisia vahvasti valtioiden rajat ylittäviä ongelmia, jotka laajensivat tätä käsitystä ohjaten valtioita pikemminkin yhteistyövaraisen turvallisuuden suuntaan. Näihin uhkiin vastaaminen edellytti uutta alueellista ja jopa globaalia yhteistyötä. Suomen poliittisessa keskustelussa korostettiinkin uudella tavalla Pohjois-Eurooppaa ja Itämerta koskevia riskejä, ja turvallisuudessa perinteisten uhkien rinnalle ja tilalle nousivat valtioiden sisäiset konfliktit. Väkivaltaisten konfliktien mahdollisuudet kytkeytyivät esimerkiksi valtioiden sisäiseen taloudelliseen ja sosiaaliseen epävakauteen, vähemmistöristiriitoihin, äärinationalismiin ja liittovaltioiden hajoamisprosesseihin (esimerkkeinä Jugoslavia ja IVY) sekä esimerkiksi kauppaneuvotteluista mahdollisesti aiheutuviin ristiriitoihin. Turvallisuusympäristön luonnetta olivat muuttaneet lisääntyvä moninapaisuus ja aluillaan oleva viestinnän globaali murros, joka kansainvälisti sisäiset ristiriidat.

Kun Venäjä-sopimukset saatiin vihdoin allekirjoitettua tammikuussa 1992, sai lopputulos myös eduskunnassa vuolasta kiitosta. Suomen idänsuhteiden menestystarinaan oli kirjoitettu taas uusi luku, kun Suomen poliittinen johto oli jälleen kerran toiminut Neuvostoliiton/Venäjän suhteen ”juuri oikealla tavalla ja oikealla hetkellä”, kuten monesti aiemminkin historiassa. YYA-sopimusneuvottelut säilyttivät sen narratiivin, jossa suhteiden itänaapurin kanssa nähtiin olevan erityisasemassa ja jossa Suomella oli oma, aktiivinen roolinsa idän ja lännen välisenä tasapainoilijana.

Kirjoittajat:
Anni Mäkeläinen
Henri Vanhanen
Ilmar Metsalo

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa