Jaa

Vallankaappausyrityksen vastainen mielenosoitus Istanbulissa. Kuva: Wikipedia.

Vallankaappausyrityksen vastainen mielenosoitus Istanbulissa. Kuva: Wikipedia.

Suomessa käytyä keskustelua Turkista ovat usein leimanneet hyvin vahvat mielipiteet. On epäselvää mihin ne perustuvat, sillä meillä on vain kourallinen Turkkia seuraavia toimittajia, tutkijoita ja päättäjiä. Viimekesäinen Turkin vallankaappausyritys paljasti, kuinka heikolla tasolla kotimainen Turkki-osaaminen todella on.

Myöhään illalla 15. heinäkuuta 2016 Turkista alkoi kuulua kummia. Sotilaat olivat sulkeneet kaksi Bosporinsalmen ylittävää siltaa, ja pian sotilaiden raportoitiin ilmestyneen muuallekin: Istanbulin päälentokentälle ja Turkin yleisradioyhtiön tiloihin, lisäksi maan parlamenttia pommitettiin. Turkin yleisradion kanavalla luettiin julistus, jonka mukaan armeija oli kaapannut vallan. Vallankaappauksen syyksi nimettiin nykyhallinnon laittomat toimet, jotka olivat johtaneet vallan kolmijaon, sekulaarin demokratian ja perusoikeuksien murenemiseen, korruptioon ja Turkin kansainvälisen maineen menettämiseen. Julistuksessa painotettiin armeijan roolia Turkin tasavallan perustamisessa ja siinä vedottiin tasavallan ensimmäiseen presidenttiin Mustafa Kemal Atatürkiin ja hänen ”rauha kotona, rauha maailmassa” -ajatukseensa. Vallan oli ottanut Rauha kotona (kotimaassa) -neuvosto.

Tapahtumat toivat mieleen Turkin aiemmat sotilasvallankaappaukset (1960 ja 1980) sekä armeijan väliintulot (1971 ja 1997). Julistuksen jälkeen Turkin presidentti, Recep Tayyip Erdoğan, antoi ensimmäisen lausuntonsa Marmariksesta, missä hän oli ollut viettämässä lomaa. Tavallisesti varma esiintyjä oli poikkeuksellisen vaisu. Hieman myöhemmin presidentti puhui Facetimen välityksellä CNN Türk -kanavan lähetyksessä, ja nyt olemuksessa oli jo hänelle tyypillistä itsevarmuutta. Vallankaappaajat eivät olleet ottaneet hallintaansa muita viestimiä kuin yleisradion, joten tiedonvälitys jatkui reaaliajassa muilla kanavilla ja sosiaalisessa mediassa. Paljastui, että sotilaita oli liikkeellä lähinnä Istanbulissa ja Ankarassa, ja hallituksen edustajat sekä poliisi toimivat avoimesti vallankaappaajia vastaan. Presidentti ja Ankaran pormestari kutsuivat kansaa kaduille ja moskeijoiden kovaääniset valjastettiin tähän tarkoitukseen. Kaikki parlamentissa edustetut puolueet (CHP, HDP ja MHP) olivat jo alkuun ilmoittaneet, että ne ovat vallankaappausta vastaan.

Tunteja ennen kuin presidentin lentokone laskeutui Istanbulin päälentokentälle asiantuntijoille oli selvää, että vallankaappaus oli epäonnistunut. Kotikaupunkiinsa saapunut presidentti sai sankarin vastaanoton ja janosi kostoa. Presidentti ilmoitti, että syyllinen on Yhdysvalloissa vuodesta 1999 asunut saarnamies ja entinen hallitsevan Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) ystävä Fethullah Gülen ja niin sanottu Gülen-liike, joka tunnetaan myös nimillä Hizmet (palvelus) ja Cemaat (seurakunta, yhteisö). Jo ennen vallankaappausyritystä Gülenistä ja hänen seuraajistaan oli alettu käyttää nimeä Fethullahçı Terör Örgütü / Paralel Devlet Yapılanması (FETÖ/PDY), (Fethullahilainen terrorijärjestö / Rinnakkainen valtiorakenne) ja Gülenista oli tullut Turkin halutuin terroristi, josta on luvattu miljoonien palkkio.

Turkin hallinnossa, armeijassa ja koululaitoksessa alkoivat puhdistukset ennalta laadittujen nimilistojen perusteella. Vaikka sen kärki kohdistuikin Gülen-liikkeeseen, myös moni kurdi, liberaali ja vasemmistolainen sai mennä. Jopa julkiateisteja pidätettiin virasta, syytettynä kuulumisesta uskonnolliseen Gülen-liikkeeseen. Yhä jatkuvat puhdistukset ovat koetelleet etenkin opetussektoria ja tiedotusvälineitä, joissa kaikki hallitukseen kriittisesti suhtautuvat on nähty vähintäänkin epäiltyinä osallistumisesta Gülen-liikkeeseen. Poliisissa ja oikeuslaitoksessa puhdistukset olivat alkaneet jo joulukuussa 2013, Erdoğanin perheeseenkin ulottuneen korruptiotutkinnan jälkeen. Tällä hetkellä toista sataa toimittajaa on suljettu vankiloihin ja kymmeniä tv-kanavia ja lehtiä on suljettu. Lisäksi Kaakkois-Turkissa useita paikallisvaaleilla valittuja luottamushenkilöitä, aina kaupunginjohtajia myöten, on pidätetty ja korvattu hallituksen nimittämillä virkamiehillä. Turkin hallitus onkin ilmoittanut laajasta armahduslaista, jonka tarkoituksena on raivata tilaa kiinniotetuille ”gülenisteille”.

Suomalainen Turkki-osaaminen heikolla tolalla

Vallankaappausyritys paljasti suomalaisen Turkki-osaamisen tason. Erityisesti median Turkki-tietämys on heikolla tasolla. Kun vallankaappausyritys käynnistyi, ei Turkissa ollut yhtään säännöllisesti Suomeen raportoivaa toimittajaa. Uutistenlukijatkin olivat vasta oppineet ääntämään Turkin nykyisen presidentin nimen, vaikka Erdoğan on ollut tavalla tai toisella vallassa vuodesta 2003 lähtien. Uutisointi perustuikin uutistoimistojen sähkeisiin ja toimituksissa epäilemättä mietittiin kuumeisesti, kuka kumma on Fethullah Gülen.

Asiantuntijoita metsästäessään media asettui kuvaannollisesti jonoon Katajanokalle, Ulkopoliittisen instituutin eteen: siellä työskentelee Suomen ainoa Turkkiin erikoistumisesta palkkaa saava henkilö, Toni Alaranta. Toimituksissa haettiin myös ulkomaisia asiantuntijoita toisinaan siinä myös onnistuen. Luottamus oman henkilökunnan osaamiseen oli kuitenkin useimmiten selvästikin liian suuri. Siitä kertovat muutamat kotimaisen median rimanalitukset. Jonkinlaisia pohjakosketuksia olivat Helsingin Sanomien suomalaisia yliopistopiirejä kritisoinut pääkirjoitus (joka ei edellyttänyt edes varsinaista Turkki-osaamista) sekä HS:n Nyt-liitteessä julkaistu kolumni, jonka kirjoittaja kyseenalaistaa “läntisen” ymmärryksen Turkista, samalla kun perustaa näkemyksensä pääosin länsimaisissa tai länsimaalaisille suunnatuissa medioissa julkaistuihin juttuihin. Joitain onnistumisiakin onneksi löytyi: HS pystyi hyödyntämään toimittajaverkostoaan siellä, missä sillä on osaamista, ja nosti näin ollen esiin Turkin tapahtumien vaikutuksen Saksan suuressa turkkilaisyhteisössä.

Siitä huolimatta, ettei suomalaisissa yliopistoissa ole yhtään Turkkiin erikoistunutta virkaa, esiintyi akateeminen yhteisö kuitenkin eniten edukseen Turkin vallankaappausyrityksen käsittelyssä – toisin kuin Sanomatalossa oletettiin. Etenkin nuorten (mutta myös kokeneempien) tutkijoiden julkaisufoorumina kunnostautunut Politiikasta.fi reagoi tilanteeseen nopeasti. Verkkolehden päätoimittaja Johanna Vuorelma ja suomalaistunut väitöskirjatutkija Halil Gürhanlı nostivat esiin näkemyksiä, jotka olivat analyyttisempiä ja asiantuntevampia kuin sanomalehtien aihetta käsitelleet pääkirjoitukset ja kommentit.

Suhteellisen heikosta Turkki-osaamisen tasosta huolimatta on meillä jo pidempään käyty keskustelua Turkista ja sitä ovat toisinaan leimanneet hyvin vahvat mielipiteet. Mihin nämä julkilausutut näkemykset sitten ovat perustuneet? Mielikuviin, yksittäisiin lehtijuttuihin, henkilökohtaisiin kokemuksiin lomamatkoilta vai kenties länsieurooppalaisten aatetoverien tuottamaan (usein Turkki-vastaiseen) aineistoon? En tiedä. Tosiasia kuitenkin on se, ettei pelkästään suomea tai englantia osaamalla voi sanoa olevansa Turkki-asiantuntija. Toisaalta kielitaitokaan ei yksin tee kenestäkään asiantuntijaa, vaan toisen kulttuurin ymmärtäminen vaatii paikan päällä käymistä tai asumista, keskusteluja paikallisten kanssa sekä perehtymistä maan historiaan, kulttuuriin ja politiikkaan. Tämä vaatii myös resursseja, niin mediassa, yliopistoissa kuin valtionhallinnossakin.

Valoa tunnelin päässä?

Tilanne Suomen itä- ja länsinaapureissa on Turkki-osaamisen suhteen hyvin toisenlainen. Venäjällä Putinin puhemies Dimitri Peskov puhuu sujuvasti turkkia ja näennäisoppositiossa vaikuttava, Suomen-syöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski on koulutukseltaan turkologi. Venäjän valtion propagandakanavalla, Sputnikilla, on turkinkielinen palvelu ja Turkissa toimii useita venäläisiä toimittajia. Ruotsilla puolestaan on kuuluisa tutkimusinstituutti Istanbulissa ja ainakin Uppsalan, Lundin ja Tukholman yliopistoissa on mahdollisuus erikoistua Turkkiin, sen kieleen, historiaan ja yhteiskuntaan. Tukholman yliopistossa on jopa Turkkiin keskittynyt instituutti. Ruotsin panostukset ovat kantaneet hedelmää siinäkin mielessä, että maahan on saatu eturivin turkkilaisia ja kansainvälisiä tutkijoita, kuten Umut Özkırımlı ja Jenny White vain pari mainitakseni.

Mutta kuten vanha viisaus kuuluu, ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia. Onneksi kotimaisessa Turkki-osaamisessa näkyykin pilkahdus valoa tunnelin päässä. Voimme olla kiitollisia joidenkin suomalaisten henkilökohtaisesta kiinnostuksesta ja omistautumisesta Turkkiin. Jo mainittu Toni Alaranta on julkaissut useamman monografian ulkomailla ja seuraavan vuoden sisään on odotettavissa muutama Turkkia käsittelevä väitöskirja suomalaisilta tutkijoilta. On kuitenkin epäselvää, mihin Turkkiin erikoistunut väitöskirjatutkija voi Suomessa työllistyä. Median puolella Yle on syksyllä saanut Istanbuliin freelance-kirjeenvaihtajan. Hänen jatkonsa riippuu kuitenkin  monista tekijöistä, joista riittävä toimeentulo ei ole varmastikaan vähäisin – toki unohtamatta Turkin nykyhallinnon yliherkkyyttä vapaata tiedonvälitystä kohtaan. Ylellä toimii myös Turkki-toimittajien grand old man Tom Kankkonen, joka joutuu kuitenkin kattamaan Turkin lisäksi Syyrian, Irakin ja joukon muita maita – kaiken tämän pääosin Helsingistä käsin. Lisäksi suoranaisesta resurssipulasta huolimatta Suomessa on vielä toimittajia ja tutkijoita, jotka puhuvat turkkia, ja Turkista julkaistaan yhä artikkeleita. Suomessa on esimerkiksi viime vuosina julkaistu koko joukko Turkkia käsitteleviä kirjoja – vaikka ikävä kyllä niiden taso onkin ollut kauniisti sanottuna varsin kirjava.

Suomalainen Turkki-osaaminen on kuitenkin kaikesta huolimatta vankemmalla pohjalla kuin joidenkin vielä suurempien maiden, kuten Indonesian, Iranin tai Pakistanin tuntemus, puhumattakaan lukuisista pienemmistä maista. Poliittisista ja talousongelmistaan huolimatta Turkki onkin yhä merkittävä toimija. Maan valitsemat ulkopoliittiset linjat voivat joko tukea länsimaiden ponnistuksia niin Lähi-idässä kuin Itä- ja Kaakkois-Euroopassa tai sitten mullistaa koko nykyisen geopoliittisen tilanteen. EU-jäsenyyshankkeen kaaduttua jo vuosia sitten Turkin nykyhallinto on alkanut katsoa asioita itsekkäästä ja opportunistisesta näkökulmasta, joka heijastelee populismin nousua muuallakin maailmassa. Ja vaikka Turkki itsessään ei kiinnostaisi, luulisi, että jo turkkilaisen diasporan olemassaolo ja sen sisäisen dynamiikan ymmärtäminen mahdollisessa konfliktitilanteessa (turkkilaiset vs. kurdit, sunnit vs. alevit, Milli Görüş vs. Gülen-liike, konservatiivit vs. liberaalit…) olisi riittävä syy panostaa Suomessa edes hieman enemmän Turkkia koskevaan tutkimukseen ja uutisointiin.

Lopuksi esittäisin suomalaisille päättäjille toiveen, että heillä olisi hieman insinööriä laajempi näkemys maailmasta ja ihmiskunnasta. Suomeen kun tuntuu mahtuvan kerrallaan vain yksi totuus tai puheenaihe, eikä tällaisessa ajattelussa ole ollut tilaa esimerkiksi Turkille, Lähi-idälle, Etelä- tai Keski-Aasialle, Afrikalle tai Latinalaiselle Amerikalle. Vaikka kielten, kulttuurien ja yhteiskuntien ymmärtäminen ja osaaminen eivät suoranaisesti taivukaan prosessikaavioksi, start upiksi tai innovaatioksi, antavat ne henkistä pääomaa ja näkemyksiä, joista Suomi voisi hyötyä – jos vain joku on kiinnostunut niitä hyödyntämään.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa