Jaa

Tässä kirjoituksessa pureudutaan suomalaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun ja sen muutokseen. Keskiössä ovat kolme ulkopoliittista koulukuntaa: pienvaltiorealismi, euroatlantismi ja globalismi, joiden ympärille eri suomalaisten ulkopoliittisten ajattelumaailmoiden voidaan katsoa nivoutuvan. Kirjoitus tarkastelee koulukuntien sisältöä ja niiden kehittymistä kylmän sodan jälkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on käynnissä muutos, joka näkyy erityisesti tarkasteltaessa politiikan käytäntöjä ja tehtyjä päätöksiä. Muutoksen taustalla vaikuttavat muuttuneet ajatusmaailmat. Perinteinen suomalainen pienvaltiorealismi ohjaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa entistä vähemmän.

Tampereen yliopiston tutkija Tapio Juntunen painottaa Kosmopolis-aikakauslehden erinomaisessa artikkelissaan, että Suomen ulkopolitiikan muutos näkyy politiikan käytännöissä – erityisesti suhtautumisessa suurvaltojen läsnäoloon Itämeren alueella. Suomi pyrkii sitouttamaan Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa alueelle vastoin kylmän sodan ajan etäännyttämisen periaatteita, jolla Itämeri yritettiin pitää sotilaallisten jännitteiden ulkopuolella. Tekstissään Juntunen ehdottaa, että suomalainen ulkopoliittinen debatti voisi keskittyä enemmissä määrin juuri käytännöistä keskustelemiseen.

Tämän tekstin kirjoittaja on taas argumentoinut toisessa yhteydessä, että suomalaisen kylmän sodan jälkeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan iso kehitys on ollut valtavirtaistuminen suhteessa muihin eurooppalaisiin valtioihin. Entisen puolueettoman maan erityispiirteet ovat hiljalleen karisseet, mistä eräs esimerkeistä on muuttuva lainsäädäntö sotilaallisen avun vastaanottamiseksi ja antamiseksi. Venäjän ulkopolitiikan muututtua itsevarmemmaksi ja Ukrainan kriisin alettua muutokset ovat vain kiihtyneet.

Suomen asemaa muokanneet poliittiset valinnat voivat ja ovat voineet olla hyvin käytännöllisiä, jopa epäpoliittisia ja -strategisia. Niiden taustalla vaikuttavat tosin myös ulkopoliittiset ajatusmaailmat ja maailmankuvat. Varsinkin isossa kuvassa Suomen ulkopoliittisia valintoja ohjaavat, joskaan eivät dominoi, näkemykset Suomelle sopivasta asemasta maailmassa. Olennaista on myös se, millaisessa maailmassa Suomen nähdään toimivan ja millaisia muiden toimijoiden katsotaan olevan. Kansainvälispoliittiset maailman- ja tilannekuvat sekä johtopäätökset keskeisten toimijoiden luonteesta ohjaavat sekä yhteistyökumppaneiden valintaa että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keinovalikoimaa.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on noudatellut viimeisen vajaan neljännesvuosisadan pääasiassa globalismin ja euroatlantismin näkemyksiä pienvaltiorealismin vaikuttaessa taustalla. Uusi kiristynyt turvallisuuspoliittinen tilanne ei ole suinkaan nostanut kylmän sodan aikana hegemonisessa asemassa ollutta pienvaltiorealismia takaisin uuteen kukoistukseensa, vaan se on ajautumassa lähes marginaaliseen asemaan. Tällä on vaikutusta ulkopoliittiselle keskustelulle ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tulevaisuudessa.

Suomen ulkopoliittiset koulukunnat: pienvaltiorealismi, euroatlantismi ja globalismi

Hiski Haukkala ja Tapani Vaahtoranta hahmottivat Fred Blombergsin toimittaman, kesällä 2016 ilmestyneen Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia -kirjan artikkelissaan Suomen nykyhetkiset ulkopoliittiset koulukunnat. Heidän mukaansa Suomessa on tällä hetkellä kolme eri ulkopoliittista koulukuntaa: pienvaltiorealistinen, euroatlanttinen ja globalistinen.

Jako on perusteltu, sillä se onnistuu kattamaan suomalaisen ulkopoliittisen ajattelun diversiteetin lähes kokonaan. Kuten kirjoittajat itsekin painottava, koulukunnat ovat ideaalityyppejä, joihin harva tutkija tai poliittinen toimija tietoisesti identifioituu ja joista yksikään ei omin päin ohjaa ulkopolitiikkaa. Tosiasiallisesti ulkopolitiikka koostuu eri koulukuntien näkemyksistä painotusten vaihdellessa eri aikakausittain. Tämäkään kirjoitus ei ehdoin tahdoin jaa suomalaisia keskustelijoita eri poteroihin. Koulukuntajako on kuitenkin hyvä tapa jäsentää suomalaista ulkopoliittista debattia, ja samalla se voi saada aikaan lisää keskustelua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tärkeistä teemoista. Lisäksi jako koulukuntiin tuo esiin keskeisiä jännitteitä, joista Suomessa ulkopolitiikan yhteydessä keskustellaan ja jotka ovat läsnä myös ulkopolitiikan teossa sekä tavoitteenasettelussa.

Seuraavaksi esittelen kolme ulkopoliittista koulukuntaa täydentäen Haukkalan ja Vaahtorannan artikkelissaan tuomia näkemyksiä koulukuntien erityispiirteistä.

Pienvaltiorealistinen, myöntyväisyyspolitiikaksikin kutsuttu lähestymistapa muodosti sekä Paasikiven, Kekkosen että Koiviston ulkopolitiikan ytimen. Koulukunta korostaa Suomen geopoliittisen aseman, historiallisten kokemusten ja suurvaltapolitiikan realiteettien merkitystä myös nykymaailmassa. Pienvaltiorealistien mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä on edelleen oltava ajatus Suomesta Venäjälle luotettavana toimijana. Ajattelun ydin on Moskovan legitiimin turvallisuusintressin huomioiminen: Suomen alueelta ei saa muodostua sotilaallista uhkaa Venäjää kohtaan. Toisin sanoen sotilaallisesti Suomen alue tulee olla vain ja ainoastaan Suomen kontrollissa, erityisesti kriisitilanteessa. Parhaiten tämä varmistetaan pitäytymällä itsenäisessä puolustuksessa ja ylläpitämällä kahdenvälisiä luottamuksellisia suhteita Venäjään. Pienvaltiorealismi on perinteisesti suhtautunut epäluuloisesti suurvaltoihin, eikä niiden toiminnassa ole välttämättä nähty laadullisia eroja. Suurvaltapolitiikka on suurvaltapolitiikkaa riippumatta sen harjoittajasta. Koulukunta ei kuitenkaan ole nähnyt ulkopolitiikkaa passiivisessa valossa, vaan esimerkiksi perinteinen rauhanturvaaminen ja diplomaattinen välitystoiminta sopivat hyvin pienvaltiorealismin näkemyksiin. Koulukunnan ”formatiiviset” hetket voidaan varsin selkeästi sijoittaa talvi- ja jatkosodan kokemuksiin ja opetuksiin sekä kylmän sodan aikaiseen ulkopolitiikkaan. Juuri näiltä aikakausilta kumpuavat koulukunnan edustajien mielestä Suomelle merkittävät ulkopoliittiset opetukset. Pienvaltiorealismin merkittävimmät puolestapuhujat löytyvät keskustapuolueesta ja sosialidemokraateista, ja heitä on kertynyt myös vuonna 2015 perustetun Suomen Geopoliittisen Seuran ympärille.

Euroatlanttinen koulukunta taasen ponnistaa kansainvälisen politiikan liberaalista ymmärtämisestä ja korostaa eurooppalaisia sekä transatlanttisia rakenteita ja niihin sitoutumista. Nato-jäsenyyteen, tai ainakin liittokunnan tärkeyteen Euroopan turvallisuuden ja vakauden tuottajana, koulukunnan edustajat suhtautuvat myönteisesti, ja heidän mukaansa idänsuhteet tulisi ensisijaisesti hoitaa monenkeskisissä yhteyksissä. Viime aikoina euroatlantikkojen leiristä on kuulunut kriittisiä Venäjä-kommentteja. Kremlin toimet esimerkiksi Ukrainassa ovat muokanneet koulukunnan Venäjä-näkemyksiä kielteisempään suuntaan sekä saaneet koulukunnan edustajat korostamaan Suomen läntisyyttä. Ei ole yllättävää, että koulukunta suhtautuu myönteisesti myös muihin läntisiin toimijoihin mukaan lukien Yhdysvaltoihin. Vaikka euroatlanttisuus korostaa monenkeskisiä ratkaisuja, se tunnustaa myös kansainvälisen politiikan voimapoliittisen puolen ja suhtautuu myönteisesti maanpuolustukseen. Tässä onkin sen merkittävin yhtymäkohta pienvaltiorealismin kanssa. Keskeisenä kokemuksena ja eräänlaisena kiintopisteenä koulukunnan edustajille näyttäytyy kylmän sodan loppuminen ja erityisesti Suomen hakeutuminen Euroopan unionin jäseneksi. Euroatlantistit ovat varsin hyvin edustettuina tutkija- ja virkamieskunnassa. Tunnetuimman euroatlantistin viittaa kantaa kuitenkin Alexander Stubb.

Globalistinen koulukunta on selkeästi kolmesta lähtökohdasta normatiivisin. Sen edustajat ovat omaksuneet erityisesti laajan turvallisuuden käsitteen. Euroatlantikkojen ohella globalistit korostavat monenkeskisyyttä, mutta näkökulma on erityisesti globaaleissa rakenteissa ja kysymyksissä kuten ilmastonmuutoksessa ja kehityskysymyksissä. Voimapolitiikka taas nähdään vanhentuneena, joskaan ei kokonaan kuolleena. Globalistit ovat perinteisesti suurvaltakriittisiä, ja erityisesti Yhdysvallat näyttäytyy heille monesti kielteisessä valossa – kuten myös Nato. Viime aikoina leiristä on noussut keskusteluun myös erittäin Venäjä-kriittisiä näkemyksiä. Globalistit tunnustavat maanpuolustuksen roolin, mutta ovat perinteisesti herkimmin ajaneet esimerkiksi asevelvollisuuden lakkauttamista ja puolustusmenojen laskemista. Globalistien kohdalla merkityksellisiä yhteisiä kokemuksia on vaikeampi löytää. Sen juuret voidaan nähdä kuitenkin esimerkiksi 1960–70 -lukujen radikaalissa liikehdinnässä ja rauhanliikkeessä, joiden piiristä ovat ponnistaneet globalismin kaksi merkittävintä soihdunkantajaa: Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen. Globalismi voidaankin nähdä ennen kaikkea kansalaisyhteiskunnasta kumpuavana ajattelumaailmana.

Pienvaltiorealismin heikentyminen osa Suomen ulkopolitiikan kylmän sodan jälkeistä kehitystä

Haukkala ja Vaahtoranta tekevät tekstissään hyvin olennaisen huomion: pienvaltiorealistinen koulukunta on heikentymässä, mikäli eurooppalaisessa turvallisuusjärjestyksessä ei tapahdu suuria mullistuksia tai Venäjän ulkopolitiikka käänny entistä aggressiivisemmaksi. Historiallisesti muutos on erittäin merkittävä. Koulukunta käytännössä dominoi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kylmän sodan aikana, erityisesti 60-luvun alusta aina 90-luvun alkupuolelle – huolimatta siitä, että Suomen politiikassa oli myös sekä globalistisia että orastavia liberaaleja vivahteita. Prioriteetit oli tosin naulattu kahdenvälisiin suhteisiin Moskovan kanssa. Käytännössä Suomessa oli siis vain yksi merkittävä ulkopoliittinen koulukunta, jonka käsitysten ympärille tarkoin vaalittu ulkopoliittinen konsensus rakentui.

Pienvaltiorealismin kuihtuminen kulkee käsi kädessä viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtuneiden muutosten kanssa.  Kuihtuminen on tapahtunut asteittain, mutta aivan viime vuosina se on kokenut kovimmat kolauksensa.  Pienvaltiorealistiset periaatteet vaikuttivat vielä välittömässä kylmän sodan lopun jälkeisessä ajassa varsin voimakkaasti. EU-jäsenyyttä edeltävinä vuosina virallisessa ulkopoliittisessa retoriikassa viitattiin konstailematta historian opetuksiin ja geopolitiikkaan. Jaakko Blomberg on Vakauden kaipuu –teoksessaan painottanut sitä, että Suomi jäi Naton ulkopuolelle Venäjään liittyvistä syistä. Muun muassa puolustusvoimien komentaja Jan Klenberg piti tärkeänä, että Suomen alue pysyy sotilaallisesti omissa, ja vain omissa käsissä.

Huolimatta monien perinteistä ulkopolitiikkaa kannattavien näkemyksistä Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Vapautuneen turvallisuuspoliittisen keskustelun tuoksinassa eliitin mielipiteet turvallisuuspolitiikasta jakautuivat, ja nykyiset koulukunnat alkoivat hiljalleen muovautua. On hyvä huomioida, että moni muuten realistisista opinkappaleista kiinni pitänyt kannatti EU-jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto on tästä merkittävin esimerkki. Hän muun muassa painotti, etteivät Suomen Venäjä-kannat voi poiketa liikaa yleiseurooppalaisista Venäjä-mielipiteistä.

1990-luvun loppua ja 2000-luvun alkua hallitsivat euroatlantismi ja globalismi, joista jälkimmäisen vaikutus näkyi erityisesti turvallisuusympäristöstä tehdyssä analyysissä ja turvallisuuteen liittyvässä käsitteistössä. Euroatlantismin energia ohjautui pitkälti aktiiviseen ja varsin määrätietoiseen politiikkaan Euroopan unionin sisällä. Yleinen mielipide ja vallitseva turvallisuusympäristö eivät antaneet syytä tai mahdollisuutta hakea Naton jäseneksi. Pienvaltiorealismin merkitys alkoikin 2000-luvulle tultaessa hiipua ehkä jopa tiedostamatta. Venäjä-suhteet toimivat mutkattomasti, ja eurooppalainen ympäristö oli lauhkea. Vasta 2010-luvun puolella merkittävästi kiristynyt kansainvälispoliittinen tilanne toi esiin Suomen uusien turvallisuuspoliittisten valintojen poliittisuuden.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulle astuttaessa turvallisuusympäristö alkoi muuttua, mikä lopulta toi esiin myös pienvaltiorealismin heikentymisen. Ensimmäiset signaalit Venäjän ulkopolitiikan muuttumisesta tulivat vuosien 2005–2007 aikana. Elokuu 2008 toi mukanaan Georgian sodan. Itämeren turvallisuustilanne alkoi epävakautua viimeistään vuoden 2013 aikana, ja alkuvuosi sekä kesä 2014 taas tullaan muistamaan aikana, jolloin Euroopan turvallisuuden juna suistui lähes kokonaan raiteiltaan. Samalla muuttui monen suomalaisen Venäjä-kuva ja käsitys kansainvälisestä politiikasta. Suomalainen ulkopolitiikan analyysi palasi takaisin perinteisten turvallisuuskysymysten äärelle, mutta ratkaisua ei lähdettykään enää hakemaan likeisistä Venäjä-suhteista. Venäjän kanssa on pitkälti tehty välttämätön eikä juuri sen enempää.

Vaikka Suomessa nykyinen keskustelu nähdään vastakkainasetteluna perinteisten pienvaltiorealististen Venäjä-näkemyksen ja läntisempien, Venäjä-kriittisten näkemysten välillä, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on keskustelusta huolimatta perustunut pitkälti euroatlanttisille näkemyksille ja analyysille. Suomen ulkopoliittinen johto jakaa ”läntisen narratiivin” mukaisen näkemyksen nykyiseen huonoon turvallisuustilanteeseen johtaneista syistä, ja Suomi on pyrkinyt entistä tiiviimmin ylläpitämään ja tiivistämään suhteita läntisiin rakenteisiin. Helsingin reaktio kiristyneeseen tilanteeseen ei ole siis noudattanut pienvaltiorealistista pelikirjaa.

Vastalauseena tekstin teesiin pienvaltiorealismin heikkenemisestä voidaan nähdä Suomen pitäytyminen Naton ulkopuolella tai esimerkiksi Fennovoiman tai Nord Stream 2:n tukemisen kaltaiset edesottamukset, joissa voi aivan hyvin havaita ripauksen perinteisestä idänpolitiikasta. Toisaalta Natoon liittymättömyys todennäköisesti perustuu yhä enemmän ulkopoliittisen johdon riskianalyysiin, ei niinkään pienvaltiorealistisiin periaatteisiin. Toisin sanoen taustalla eivät vaikuta Ikuiset Geopoliittiset Tosiasiat, vaan arvio jäsenyyden tuomien hyötyjen ja vastareaktioiden suhteesta. Ideologisia pidäkkeitä jäsenyydelle siis tuskin nähdään. Kaksi jälkimmäistä tapausta eivät taas ole puhtaan turvallisuuspoliittisia päätöksiä, vaan niiden edistämiseen liittyy todennäköisesti paljon enemmän taloudellisia ja alue- sekä energiapoliittisia näkökulmia kuin idänpolitiikkaa.

Miksi pienvaltiorealistisiin näkemyksiin ei sitten ole nojauduttu? Haukkala ja Vaahtoranta nostavat esiin suomettumisen taakan, jota pienvaltirealismi jokseenkin oikeutetusti kantaa. Koulukunnan heikentymiselle on lisäksi ainakin kolme muuta syytä, joista kaksi liittyy pienvaltiorealismin käyttökelpoisuuteen turvallisuusympäristön analyysissä sekä ulkopoliittisena ohjenuorana ja yksi sukupolvitekijöihin.

Ensinnäkin pienvaltiorealistien Venäjä-näkemys on defensiivinen, mikä ei tahdo istua vallitseviin käsityksiin Venäjästä eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria haastavana toimijana. Pienvaltiorealistit ovat kommentoineet Venäjän ulkopolitiikkaa apologistiseen sävyyn osoittaen syyttävän sormensa lännen toimiin (Paavo Väyrynen, Heikki Talvitie…). Karrikoidusti voidaan sanoa, että pienvaltiorealismiin kuuluu ajatus, että kunhan vain Venäjän ”legitiimit intressit” tyydytetään sen rajoilla, se ei aiheuta naapureilleen ongelmia. Jo Suomen kylmän sodan kokemukset asettavat tämän väitteen kyseenalaiseksi. Läntisissä pääkaupungeissa ja merkittävissä osissa analyyseistä Venäjän ongelmallisen ulkopolitiikan lähteinä on taas nähty ennen kaikkea Venäjän sisäiset syyt kuten Venäjän nykyhallinnon luonne tai historiallisesti rakentuneet käsitykset Venäjälle kuuluvasta asemasta, joka ei sovellu läntiseen käsitykseen tavasta järjestää Euroopan turvallisuus.

Toiseksi pienvaltiorealistisen doktriinin keskeinen näkökohta Suomen alueen käyttämättömyydestä Venäjää kohtaan ei myöskään istu nykyiseen turvallisuusympäristöön, jossa juuri Venäjä on ollut Euroopassa alueellista integriteettiä loukannut toimija.  Kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin paljon puhuttu Venäjä-raportti esittää, Venäjän johdon ajatusmaailmaa on syytä ymmärtää heuristisesti. Siitä huolimatta Euroopassa ei kerta kaikkiaan ole yhtä ainutta toimijaa, jolla olisi haluja saati intressiä kohdistaa sotilaallisia toimia Venäjää vastaan Suomen tai minkään muun alueen kautta. On täysin mahdollista, että Venäjän johto pelkää asemansa puolesta, mutta pelko liittyy ennen kaikkea hallinnon legitimiteettiä nakertaviin poliittisiin uhkiin, ei minkään tahon sotilaallisiin toimiin. Pienvaltiorealistien tarrautuminen (esim. Pekka Visuri) tähän Suomen alueen käyttämättömyyden periaatteeseen, jonka pohjalta koulukunnan edustajat ovat kritisoineet muun muassa Suomen Yhdysvaltojen kanssa tehtävää yhteistyötä ja Naton kanssa tehtyä isäntämaasopimusta, rajoittaa turhaan Suomen muutenkin kapeaa liikkumatilaa ja reagoimismahdollisuuksia revisionistiseen Venäjään. Hirttäytyminen alueen käyttämisen kysymykseen näyttäytyy auttamattoman dogmaattisena. Tämän tulisi olla kiusallista poliittisen realismin lippua kantavalle koulukunnalle – onhan realismin keskiössä alati muuttuvien valta- ja voimasuhteiden jatkuva luenta ja tulkitseminen.

Kolmas syy pienvaltiorealismin heikkenemiseen liittyy viime vuosikymmenien aikana tapahtuneeseen sukupolvien vaihtumiseen. Kuten tekstissä tuotiin jo ilmi, pienvaltiorealismin keskeiset ajattelua muovaavat kokemukset liittyvät ennen kaikkea sotien opetuksiin ja kylmän sodan ulkopolitiikan gloriaan. Suomen ulkopolitiikan ruori erityisesti virkamiestasolla on kuitenkin pikkuhiljaa siirtymässä Erasmus-sukupolvelle, jonka kansainvälispoliittinen maailmankuva muodostui kylmän sodan päättyessä ja jolle historian opetukset sekä geopoliittiset realiteetit näyttäytyvät kovin erilaisina. Samoin tutkija- ja poliitikkopiireissä harva hahmottaa maailmaa realistisista lähtökohdista. Allekirjoittaneen tiedossa ei esimerkiksi ole yhtään nuoren polven suomalaista ulkopolitiikan tai kansainvälisen politiikan tutkijaa, jonka ammentaisi yleisemmin realismista tai erityisemmin pienvaltiorealismista.

Lisäksi on syytä muistuttaa, että pienvaltiorealismin ohella myös globalismin merkitys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle on ainakin hetkellisesti laskenut: globaalitasolta on palattu alueelliselle tasolle ja laajasta turvallisuuskäsityksestä kapeaan. Nykykehitys ei silti haasta samalla tavoin globalismia kuin se haastaa turhan Venäjä-keskeisen pienvaltiorealismin. Globaalit kysymykset palaavat varmasti asialistalle – löytyyhän agendalta ilmastonmuutoksen, siirtolaisuuden ja ydinaseriisuntaan liittyviä kysymyksiä, joiden merkitys koko ihmiskunnan tulevaisuudelle ei ole vähäinen.

Minne ulkopoliittinen keskustelu asettuu?

Ulkopoliittisen keskustelun teemojen ennustaminen näin epävarmassa tilanteessa on ehkä tyhmänrohkeaa ja tuomittu epäonnistumaan. Kuitenkin, jos tekstissä esiintuotu trendi pysyy, sillä on vaikutusta julkiseen keskusteluun. Ottaen huomioon, että ulkopolitiikkaa ei tehdä tyhjiössä, ajatusmaailmat ovat myös läsnä politiikanteossa.

Kuten jo mainitsin, koulukuntajaon avulla voidaan tietoisesti tuoda esiin tiettyjä jännitteitä, jotka ilmenevät Suomen ulkopolitiikassa. Näitä ovat esimerkiksi globaali–alueellinen, intressipohjaisuus–normatiivisuus, kahdenvälisyys–multilateralismi Venäjä-suhteiden perustana, Yhdysvallat-myönteisyys – Yhdysvallat-varautuneisuus ja perinteinen turvallisuuskäsitys – laaja turvallisuuskäsitys. On esimerkiksi täysin mahdollista, että suomalainen Venäjä-käsitys kulkee yhä kriittisempään suuntaan ainakin nykyhallinnon pitäessä valtaa Kremlissä. Tämä tarkoittaa taas entistä vähemmän todellista kamppailua Suomen idänpolitiikan linjasta.

Huolimatta hyvin epävarmasta kansainvälispoliittisesta tilanteesta periaatteellista keskustelua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on tärkeä käydä, vaikka pienen valtion ulkopolitiikka olisikin reaktiivista. Erittäin hyvä esimerkki siitä, minkälaisia keskustelunavauksia julkisessa keskustelussa tarvitaan, oli Tytti Erästön normatiivisen globalismin viitekehyksestä kumpuava taannoinen kirjoitus Suomen ydinaseriisuntapolitiikasta. Toivoa sopii, että vastaavia keskustelunavauksia on tulossa kosolti lisää. Ideaalitilanne olisi ilman muuta se, että suomalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkijoiden ja harjoittajien piirissä syntyi kiinnostusta järjestelmällisemmin ja jopa teoreettisemmin pohtia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia lähtökohtia sekä politiikan agendaa. Koulukunnat eivät ole staattisia, ja esimerkiksi perinteisen pienvaltiorealismin heikentyminen antaisi mahdollisuuden arvioida uudelleen sitä, miltä Suomen ulkopolitiikka näyttää poliittisen realismin näkökulmasta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa