Jaa

Ruandan kansanmurhan uhrien museo opettaa ja valistaa, kuva: Kigali Genocide Memorial Centre. Kuva: Flickr.

Ruandan kansanmurhan uhrien museo opettaa ja valistaa, kuva: Kigali Genocide Memorial Centre. Kuva: Flickr.

Vaikuttavassa viimevuotisessa draamaelokuvassa Der Staat gegen Fritz Bauer saksanjuutalainen syyttäjä Fritz Bauer ponnistelee toimivaltansa rajoilla saadakseen toisen maailmansodan sotarikolliset oikeuden eteen 1950-luvun lopulla. Kansallisen apatian lisäksi Bauerin murheena on Länsi-Saksan tiedustelupalvelu, joka on rekrytoinut toimijoita Natsi-Saksan turvallisuuskoneistosta. Jopa Bauerin omat kollegat punovat juonia harmaantunutta syyttäjää vastaan.

Elokuva on tositapahtumiin perustuva erinomainen kertomus siitä, miten vaikeaa sotarikosten kohtaaminen oli Saksassa, jota tänä päivänä pidetään malliesimerkkinä rakentavasta menneisyyden kohtaamisesta ja historian julkisesta käsittelystä. Elokuva puhuttelee Saksan ja Euroopan historian ohella myös  muita yhteiskuntia, jotka rakentavat rauhaa ja demokratiaa sodan tai diktatuurin jälkeen.

Fritz Bauerin haasteena oli monimutkainen henkilösuhteiden ja poliittisten sidonnaisuuksien varaan rakentunut Länsi-Saksan poliittinen järjestelmä, jota Adolf Eichmannin ja muiden nimekkäiden sotarikollisten näyttävät oikeudenkäynnit olisivat murentaneet. Vastaavanlainen järjestelmä ja verrattavat poliittiset kytkökset vaikeuttavat menneisyyden avointa ja rehellistä kohtaamista myös muissa yhteiskunnissa, sillä vallan vaihtuminen ei yksin takaa vanhojen valtarakenteiden katoamista.

Moni asia on kuitenkin muuttunut toisen maailmansodan jälkeen, ja menneisyyden käsittelyä ymmärretään nyt paremmin. Oikeudenkäynnit Nürnbergissä ja Tokiossa olivat ensimmäinen harppaus kansainvälisen oikeuden rakentamisessa. Seuraava virstanpylväs saavutettiin 1990-luvulla, kun Berliinin muurin murtuminen ja Itä-Euroopan maiden vapautuminen Neuvostoliiton alaisuudesta, useiden Latinalaisen Amerikan maiden uudelleen demokratisoituminen sekä Apartheidin päättyminen nostivat poliittiset siirtymävaiheet kansainväliseksi puheenaiheeksi.

Tutkijoiden tarttuminen teemaan antoi alkusysäyksen uudelle tieteenalalle, jolla ei vielä ole yleisesti hyväksyttyä suomenkielistä nimeä. Englanniksi siitä käytetään termiä transitional justice. Suomessa siitä on puhuttu siirtymävaiheen oikeutena. Tutkijat selvittävät sekä rikosoikeudellisia että vaihtoehtoisia toimintatapoja, joilla yhteiskuntia voidaan auttaa rauhan rakentamisessa ja sovinnon löytämisessä aseellisen konfliktin tai diktatuurin jälkeen.

Vastauksia tarvitaan. Vaikka sotien määrä on vähentynyt viime vuosikymmeninä, maailmalla kytee yhä yli 40 aseellista konfliktia ja käynnissä on 20 ihmisoikeusloukkauksia käsittelevää kansainvälistä hanketta. Menneisyyden käsittelyn merkitystä korostaa myös sisällissotien korkea uusiutumisaste, joka on yli 40 prosenttia ensimmäisen vuosikymmenen aikana konfliktin päättymisestä. Tulevista haasteista suurimpia lienee Syyrian sisällissota, jonka runtelema yhteiskunta tarvitsee yksityiskohtaisen suunnitelman poliittiselle siirtymälle, kun sotatoimet päättyvät.

Universaalia mallia ihmisoikeusloukkausten käsittelyyn ei ole. Aseelliset konfliktit ovat moniulotteisia ja monisyisiä kokonaisuuksia. Yhteiskunnat, joissa siirtymävaiheen oikeutta toteutetaan, ovat erilaisia historian, kulttuurin, demografian, taloudellisen tilanteen sekä sisä- ja ulkopoliittisen asemansa osalta. On selvää, että Kolumbian sisällissota, Ruandan kansanmurha, Argentiinan sotilasjuntta ja Syyrian konflikti vaativat ratkaisuja, jotka on sovitettu kunkin maan ja konfliktin erityispiirteisiin.

Siirtymävaiheen oikeuden lähtökohtana on, että yhteiskuntia tulee kannustaa kohtaamaan menneisyyden ihmisoikeusloukkaukset avoimesti ja rehellisesti ja luomaan edellytyksiä oikeuden toteutumiselle. Tavoite on ylimalkainen, mutta se voidaan jakaa neljään päämäärään.

I. Rikolliset tulee saattaa vastuuseen

Menneisyyden kohtaamisen sekä oikeuden toteutumisen edellytyksenä on, että yhteiskunta kykenee uskottavasti tutkimaan ja tuomitsemaan vakavimpiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneitä rikollisia. Puolueettoman oikeuskäsittelyn ja rankaisemisen merkitys on helppo ymmärtää historiallisin, moraalisin, juridisin sekä inhimillisin perustein.

Vaikka oikeuskäsitykset vaihtelevat valtioiden välillä, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta on universaali ja istuu jokaisen yhteiskunnan moraalikäsitykseen. Oikeus voi toteutua yhtäaikaisesti monessa eri muodossa, joista restoratiivinen oikeus painottaa rankaisemisen sijaan uhrien oikeuksia ja asemaa. Ihmisten ja erityisesti uhrien on kuitenkin vaikeaa ellei mahdotonta uskoa oikeuden toteutumiseen, jos kansanmurhan tai etnisen puhdistuksen pääarkkitehdit jäävät rankaisematta.

Näin tapahtui Etelä-Afrikassa, jossa ihmisten pettymys ja epäusko totuuskomission työhön on seurausta Apartheidin arkkitehtien armahtamisesta. Vaikka Etelä-Afrikan totuuskomissio jätti pysyvän jäljen menneisyyden käsittelyyn, se opetti myös, miten suuri merkitys oikeudenkäynneillä on diktatuurin tai sodan jälkeen. Viime vuosina tutkijat ja kansainväliset organisaatiot ovatkin painottaneet niin sanottua ”end to impunity” -periaatetta  ja korostaneet, että oikeus ei voi toteutua ilman asianmukaisia rangaistuksia rikoksentekijöille.

Joskus yhteiskunnat ovat kuitenkin pakotettuja etsimään kompromisseja, sillä oikeudenkäynnit saattavat olla este rauhan rakentamiselle. Pelko vankilaan joutumisesta voi motivoida sotapäälliköitä ja diktaattoreja pitkittämään väkivaltaa ja lisätä uuden vallankaappauksen uhkaa. Siirtymät sodasta rauhaan tai diktatuurista demokratiaan ovat herkkiä, sillä vanhojen valtarakenteiden – eli niin sanottujen spoilereiden –  merkitys ei katoa yön yli.

Rikosoikeus on ollut haasteena esimerkiksi Kolumbiassa, jossa yli 50 vuotta taistelleet FARC-sissit ovat kieltäytyneet hyväksymästä vankeusrangaistuksia osana rauhansopimusta. Elokuussa allekirjoitettu historiallinen rauhansopimus oli vuosia kestäneiden neuvottelujen kompromissi, joka pyrki huomioimaan sekä sodan uhrien toiveen oikeudesta että vallitsevan poliittisen realiteetin. Vankilan sijaan sotarikoksista tuomitut sissit oli tarkoitus sijoittaa kotiarestiin ja yhdyskuntapalveluun. Vankeuden välttäminen ei kuitenkaan sopinut 50.2 prosentille kolumbialaisista, jotka äänestivät rauhansopimusta vastaan tiukassa, joskin alhaisen äänestysprosentin (38%) latistamassa kansanäänestyksessä lokakuun alussa. Neuvottelupöytään palaaminen tulee olemaan vaikeaa sekä Kolumbian hallitukselle että FARC-sisseille.

Haasteista huolimatta oikeudenkäynnit ovat vakiintuneet kiinteäksi osaksi poliittisia siirtymävaiheita. Oikeutta voidaan hakea kansainvälisissä tuomioistuimissa, kuten kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (ICC) ja YK:n alaisissa ad hoc -sotarikostuomioistuimissa (ICTY), kansallisissa sotarikostuomioistuimissa sekä niin sanotuissa hybridituomioistuimissa, jotka koostuvat sekä paikallisista että kansainvälisen yhteisön nimittämistä tuomareista

II. Totuuden täytyy tulla ilmi

Vaikka oikeudenkäynnit tuottavat yhteiskunnan ja erityisesti uhrien kaipaamaa tietoa menneisyydestä, niiden välittämä informaatio on väistämättä valikoivaa ja puutteellista. Rajallisten resurssien vuoksi syytetyn penkille päätyy vain harva rikoksentekijä, joilla on itsekriminointisuojan oikeus olla edesauttamatta syyllisyyden selvittämistä sekä halu valehdella osallisuudestaan sotarikoksiin. Valikoidut oikeustapaukset ja valehtelun kierre eivät tue kokonaisvaltaista ja puolueetonta menneisyyden käsittelyä, johon sodan tai diktatuurin uhrit ovat oikeutettuja.

Näistä syistä totuuskomissiot ovat vakiinnuttaneet paikkansa keskeisenä menneisyyden käsittelyn muotona, joka usein toimii rikosoikeuden rinnalla, painottaen rankaisemisen sijaan uhrien oikeuksia. Totuuskomissiot ovat useimmiten valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden, kuten YK:n, yhteisiä hankkeita, joiden tehtävänä on kerätä ja julkaista puolueetonta tietoa menneisyyden tapahtumista ja ihmisoikeusloukkauksista.

Totuuskomissiot antavat äänen diktatuurin tai sodan uhreille. Tutkimukset korostavat, että mahdollisuus tulla kuulluksi ja todistaa omista kokemuksista on vapauttava kokemus monille konfliktien uhreille. Totuuskomissiot auttavat ihmisiä myös selvittämällä, mitä kadonneille sukulaisille tapahtui ja minne sodassa tai kidnappauksissa kuolleet ihmiset on haudattu. Uhrien paikantaminen, kuolinsyyn selvittäminen ja kuolemaan johtaneiden tapahtumien purkaminen mahdollistavat surutyön alkamisen ja ovat ensimmäinen askel menneisyyden käsittelyssä.

Totuuskomissioilla on myös kansallinen tehtävä: kirjoittaa historia uudestaan. Diktatuurit panttaavat tietoa ja pitävät väkivallanteot, massamurhat ja kidnappaukset suhteellisen pienen piirin tiedossa. Etnisen konfliktin tai sisällissodan jälkeen yhteiskunta ja sen myötä menneisyyskäsitykset ovat usein syvästi jakaantuneita, eivätkä osapuolet kykene luottamaan toistensa kertomuksiin tapahtumista.

Totuuskomission tehtävänä on julkaista puolueeton ja luotettava kertomus menneisyydestä, tuoda ihmisoikeusloukkaukset suuren yleisön tietoon, tukea rikosoikeudellisia prosesseja, tehdä suosituksia poliittista muutoksista ja sen myötä auttaa kansallisen yhteenkuuluvuuden syntymistä. Se, miten hyvin totuuskomissio onnistuu näissä tehtävissä, on kuitenkin riippuvainen poliittisesta tahdosta ja johtajien aidosta halusta kohdata menneisyys avoimesti. Ilman aitoa tukea totuuskomission työ jää usein vaille merkitystä ja sen neuvot  ja suositukset kuulematta.

III. Poliittinen järjestelmä tulee uudistaa

Sotarikosoikeudenkäynnit ja totuuskomissiot eivät vastaa niihin rakenteellisiin ongelmiin, jotka alunperin edesauttoivat diktatuurin tai konfliktin syntymistä ja sen ylläpitämistä. Jotta menneisyyden käsittely ei jää vain puheiden tasolle, yhteiskunnan tulee sitoutua poliittisen järjestelmän ja sen keskeisten instituutioiden uudistamiseen oikeudenmukaisella tavalla. Tämä on välttämätöntä, jotta ihmisten luottamusta valtioon ja yhteiskuntajärjestykseen voidaan rakentaa.

Jos kyseessä on syrjinnästä ja epätasa-arvon tunteesta kummunnut etninen konflikti, kuten Ruandan kansanmurha, yhteiskunnan tulee etsiä ratkaisuja ryhmien väliseen poliittiseen tai taloudelliseen epätasa-arvoon esimerkiksi perustuslain uudistuksilla. Jos poliisivoimat ja turvallisuusviranomaiset ovat ylläpitäneet diktatuuria, kuten Pinochetin Chilessä, sisäiset uudistukset ja henkilöstövaihdokset näyttävät välttämättömiltä. Tausta- ja luotettavuusselvitysten teettäminen virkamiehille on yleinen keino varmistaa, että rikoksiin syyllistyneet ihmiset eivät pääse kiinni vallankahvaan.

Käytännössä poliittisen järjestelmän ja instituutioiden uudelleenrakentaminen on kuitenkin haastava tehtävä, ja sen seurauksia on vaikea ennakoida. Bosnia ja Hertsegovina sai Daytonin rauhansopimuksessa kokonaan uuden perustuslain, joka antoi paljon poliittista liikkumatilaa ja takasi poliittisen edustuksen jokaiselle etniselle ryhmälle. Nyt 20 vuotta myöhemmin tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että alun perin ylistetty vallanjakomalli  on luonut jähmeän järjestelmän ja jäädyttänyt etnisen nationalismin osaksi päivänpolitiikkaa.

Jos diktatuuri on jatkunut vuosia, vanhan järjestelmän täydellinen ’puhdistaminen’ voi johtaa yhteiskuntajärjestyksen luhistumiseen. Tästä osoituksena on Yhdysvaltojen toimet Irakin sodan jälkeen: niin sanotussa debaathifikaatiossa kymmenettuhannet Saddam Husseinin aiemmin johtaman Baath-puolueen jäsenet siirrettiin syrjään valtionhallinnosta ja turvallisuuskoneistoista. Kuten Finnish Middle East Consulting Group on tiivistänyt, ”Debaathifikaatio-prosessin ja maan asevoimien hajottamisen myötä Irakin valtion institutionaalinen kapasiteetti hävisi lähes täysin, aiheuttaen turvallisuustyhjiön, joka ajoi Irakin pahentuvaan kaaokseen.” Irak on esimerkki siitä, että vaikka puhtaalta pöydältä aloittaminen on houkutteleva ajatus rauhanrakentajille, se ei aina toimi käytännössä. Vaihtoehtoina ei kuitenkaan ole kaikki tai ei mitään. Oikeusvaltion rakentamiseen on monia keinoja, jotka eivät vaadi vanhan järjestelmän täydellistä kumoamista

IV. Konfliktin uhreille pitää taata oikeus korvauksiin

Tärkeintä sisällissodan tai diktatuurin uhreille ja uhrien perheille on usein se, miten yhteiskunta huomioi heidän henkilökohtaisen menetyksensä. Vaikka rikoksen tekijät joutuisivatkin vankilaan, ihmisten on vaikea uskoa oikeuden toteutumiseen, jos perheen elättäjän kuolema merkitsee elämää köyhyydessä. Vaikka raha ei koskaan voi suoraan korvata perheenjäsenen kuolemaa, se on usein ainoa keino auttaa ihmisiä jatkamaan elämäänsä.

Valtiot voivat myöntää erityyppisiä ja eriasteisia korvauksia. Chilessä hallitus loi kattavan eläkejärjestelmän Pinochetin diktatuurin uhreille, Ruandan hallitus loi rehabilitaatio-rahaston kansanmurhan uhrien perheille, ja Etelä-Afrikan totuuskomissio maksoi vuosittaisia korvauksia Apartheidin uhreille. Korvaukset voivat olla myös yhteisöllisiä: Liberiassa totuuskomissio päätti parantaa koulutusmahdollisuuksia, terveydenhuoltoa ja infrastruktuuria sisällissodan pahimmin runtelemilla alueilla.

Korvaukset voivat myös olla symbolisia. Poliitikkojen ja hallituksen julkinen anteeksipyyntö ja menneisyyden rikosten tunnustaminen on keino pyrkiä sovittamaan vääryydet. Anteeksipyynnöllä voi olla paljon painoarvoa konfliktin tai diktatuurin uhreille, jotka ovat usein joutuneet elämään vuosia ilman minkäänlaista julkista tunnustusta. Tästä syystä myös erilaiset menneisyyden aktiiviseen muistamiseen ja vääryyksien tunnustamiseen tähtäävät hankkeet, kuten julkiset muistomerkit ja museot, ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä.

Korvaukset ovat usein kuitenkin vaikeita toteuttaa ja suorat rahalliset korvaukset perustuvat aina abstrakteihin arvioihin.  Toisin kuin tavallisissa oikeustapauksissa, sisällissodan tai diktatuurin uhrit lasketaan usein tuhansissa, kymmenissätuhansissa tai sadoissa tuhansissa. Siksi yhteiskunnilla tai rikoksentekijöillä ei usein ole mahdollisuuksia maksaa oikeudenmukaisia korvauksia. Inhimillisten kärsimysten mittaaminen rahassa on ylipäätään vaikeaa.

Voidaan kuitenkin ajatella, että vähäisetkin korvaukset ovat tyhjää parempi vaihtoehto. Tietyissä yhteiskunnissa maksuvelvollinen on helppo paikantaa. Jos kyseessä on diktatuuri, velvollisuus maksaa korvauksia kuuluu selvästi uudelle hallinnolle. Sisällissodissa, joissa on useita osapuolia ja lukemattomia yksittäisiä rikoksia ja sotarikollisia, korvausten maksaminen on vaikeampaa.

2015 bosnialainen tuomioistuin velvoitti ensimmäistä kertaa kaksi serbiarmeijan sotilasta maksamaan 13,000 euroa korvauksina raiskauksen uhrille. Vaikka kyseessä oli tärkeä ennakkotapaus, on selvää, että Bosnian kaltaisessa maassa rikolliset eivät kykene täyttämään velvollisuuksiaan. Kysymys onkin siitä, siirtyykö maksuvelvollisuus silloin valtiolle, ja miten jatkuvassa budjettikriisissä oleva Bosnian hallitus pystyy maksamaan korvauksia kymmenilletuhansille raiskausten uhreille.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa